Mitä julkisesta terveydenhuollosta pitäisi ajatella?
Esitän otsikossa kysymyksen, johon en tule esittämään vastausta. Minulla ei ole sellaista enkä ole terveydenhuollon asiantuntija. Olen kuitenkin – epäilemättä monen muun tapaan – pohtinut julkisen terveydenhuollon dilemmoja jonkin verran. Niitä pohdintoja aion käydä läpi.
Ensinnäkin on sanottava, että lukeudun sellaiseen onnekkaaseen ihmisryhmään kuin perusterveet. Olen tarvinnut terveydenhuollon palveluja melko vähän enkä kovin vakavissa merkeissä koskaan. Lähipiirini kautta olen kuitenkin päässyt näkemään terveydenhuollon todellisuutta hiukan laajemmin.
Käsitykseni julkisesta terveydenhuollosta on tiivistetysti tämä: Jos julkisen terveydenhuollon piiriin pääsee, se on hyvinkin laadukasta. Ongelma kuitenkin – ja tämän käsityksen jakaa nähdäkseni moni – piilee juuri siinä pääsemisessä: miten hitossa itsensä saa julkisella puolella lääkäriin ja vieläpä kohtuullisessa ajassa?
Monen muun maallikon tapaan olen usein ihmetellyt sitä, kuinka kummassa toimintatapa, jossa päivystyksessä täytyy joka kerta kohdata useita eri terveydenhoidon toimijoita ennen kuin päästään varsinaiseen asiaan, voi muka olla tehokas. Ensin selostetaan asia puhelimitse. Päivystyksessä asia selostetaan sairaanhoitajalle. Tämän jälkeen on vielä vuorossa lääkäri – jos on. Tässä kuluu paitsi potilaan aikaa myös usean eri ammattilaisen työaikaa.
Minusta on usein tuntunut siltä, että julkinen terveydenhuolto keskittää resursseja potilaantorjuntaan. Ainakin alkuvaiheessa tunnutaan useaan otteeseen varmistettavan, onko potilasta pakko hoitaa, ja jos on, kuinka vähän häntä voisi hoitaa. Olen useamman kerran joutunut esimerkiksi neuvottelemaan ensihoitajien kanssa siitä, ottavatko he kuljetettavakseen lähes tajuttoman tai kipujen vuoksi liikkumiskyvyttömän potilaan. Kun on yritetty ehdottaa, että voisin itse viedä potilaan päivystykseen, olen joutunut ihmettelemään, miten ja millä. Odotetaanko minun kantavan autoon aikuinen henkilö, joka ei pysy omilla jaloillaan?
Sitkeälle potilaantorjunnalle on varmasti jokin syy. Ainakin itselleni toimintamalli on kuitenkin näyttäytynyt sellaisena, että olen mielessäni ajatellut, kuinka tärkeää on, että potilaalla on joku, joka valvoo hänen etuaan ja sitä, että hän ylipäätään saa hoitoa hädän hetkellä.
Mutta hetkinen. Entä jos potilaalla ei ole ketään? Entä jos hän ei myöskään ole itse kykenevä ilmaisemaan hoidon tarvetta painokkaasti? Ei kai julkisten terveydenhoitopalvelujen saanti voi olla kiinni riittävän sinnikkäästä potilaan edun ajamisesta?
Se on yksi ikuisuusaihe, että kuinka tiheä julkisen terveydenhuollon verkoston pitäisi olla. Jotkut haluaisivat pitää mahdollisimman paljon palveluja mahdollisimman pienillä paikkakunnilla, jotkut taas keskittää yliopistosairaaloihin.
Vaikka tunnen myös pienten paikkakuntien todellisuutta terveydenhuollon osalta, en itse välttämättä katsoisi tarpeelliseksi taistella jokaisesta terveysasemasta. Mielestäni tärkeämpää kuin se, joutuuko hoitoa hakemaan 20 vai 100 kilometrin päästä, on se, että sitä oikeasti saa. Toisaalta oma kokemukseni on ollut, että juuri siellä yliopistosairaalojen päivystyksessä saa viettää aikaa todella kauan ja tilanne vaikuttaa usein hyvin kaoottiselta. Kaikkein huonoin vaihtoehto onkin tietysti se, että pieniä terveyskeskuksia ja sairaaloja lopetetaan ilman, että isommilla on kykyä käsitellä sinne suuntautuvia potilasvirtoja.
Entä sitten yksityinen terveydenhuolto? Suhtautumiseni siihen on ristiriitaista. En ole varma, pidänkö lainkaan siitä, jos Suomi täytyy mieltää yhteiskunnaksi, jossa on parempi olla varaa yksityisiin terveyspalveluihin tai kalliisiin terveysvakuutuksiin. Kaikesta huolimatta itsellänikin on terveysvakuutus. En ole niin hyvätuloinen, että se olisi mitenkään itsestään selvää, vaan se on asia, jonka olen priorisoinut.
Ristiriitaiset ajatukset asiasta ovat olleet vahvasti läsnä esimerkiksi silloin, kun olin yksityisellä puolella pienessä leikkauksessa. Ei ollut leikkausjonoja vaan kysymys siitä, milloin minulle sopii saapua leikkaukseen. Julkisella puolella kyseiseen leikkaukseen pääseminen olisi ollut kyseenalaista ja kivinen tie.
Vaikka olin iloinen mahdollisuudesta saada hyvää hoitoa, samalla oli vaikea olla suhtautumatta karsaasti siihen ajatukseen, että meillä on kaksi hoitopolkua: se, jota pitkin sitkeä pystyy ehkä rämpimään perille, ja sitten se toinen, jossa ei ole epämiellyttävää odottelua eikä epätietoisuutta hoidon saamisesta vaan kaikki on hyvin sujuvaa ja mukana on jopa ripaus luksusta.
Miten terveydenhuollon suhteen on päädytty tähän tilanteeseen? Miksi julkiset varat eivät tunnu riittävän terveydenhuollon sellaiseen toteuttamiseen, että se miellettäisiin yleisesti laadukkaaksi?
Tässä päästään mielestäni ongelman ytimeen. Nimittäin samalla, kun olen tietoinen julkisen terveydenhuollon epäkohdista, tiedostan myös tämän: ongelmaa on vaikea, ehkä jopa mahdoton kokonaan ratkaista.
Me ihmiset elämme yhä vanhemmiksi. Kun eletään oikein vanhaksi, sairastavuus lisääntyy. 80-90-vuotias tarvitsee usein jo monenlaisia terveydenhuollon palveluja ja vieläpä toistuvasti. Jossakin vaiheessa hän voi tarvita lähes jatkuvaa hoivaa. Tämänikäisten määrä ei ainakaan vähene, päinvastoin. Samalla huoltosuhde on vinoutunut: työikäisten veronmaksajien lukumäärään nähden hoivattavia on aivan liikaa, jotta julkinen terveydenhuolto olisi taloudellisesti kestävällä pohjalla.
Tämä on nähdäkseni olennainen ja samalla kivulias havainto: kyse ei ole pohjimmiltaan arvoista, poliittisesta tahtotilasta eikä yhteiskunnallisista päätöksistä. Näillä asioilla ongelmaa voidaan koettaa hoitaa ja siinä jossakin määrin onnistuakin. Silti mikään näistä tuskin voi kokonaan pyyhkiä pois ongelmaa, joka syntyy, kun väestö vanhenee, terveydenhuollon tarve kasvaa eivätkä julkiset varat kasva samassa suhteessa.
Lisäksi pitää mielestäni huomata yksi asia, jota julkista terveydenhuoltoa koskeva keskustelu sivuaa vain harvoin. Kyse ei nimittäin ole ainoastaan siitä, että vanhoja, sairaita ihmisiä on entistä enemmän, vaan samanaikaisesti myös terveydenhuolto kehittyy koko ajan.
Lääketiede kehittää yhä tehokkaampia hoitoja ja lääkkeitä. Tämä johtaa siihen, että myös rima ikään kuin koko ajan nousee. Keinoja, joilla eri sairauksia voidaan hoitaa, on aiempaa enemmän. Helposti niiden myötä seuraa oletus siitä, että näitä keinoja ollaan valmiita myös hyödyntämään.
Ajatuskuvio, joka syntyy, on helposti tämänkaltainen: Jos ihmisellä on jokin sairaus ja olisi vielä olemassa keinoja, joilla sitä voisi hoitaa, näitä keinoja tulisi käyttää. Jos niitä ei käytetä, helposti herää tunne laiminlyönnistä ja epäinhimillisestä kohtelusta. Mihin tämä maailma on menossa, kun ihmisen hengelle ja terveydelle asetetaan rajat ja hintalappu?!
On olemassa eräs harha, johon on helppo syyllistyä: Nimittäin harha siitä, että jossakin ei kovin kaukaisessa menneisyydessä on ollut aika, jolloin asiat tehtiin paljon paremmin. Kaikki, mikä epäilyttää tai huolestuttaa, on merkki siitä, kuinka mennään huonompaan suuntaan. Tähän harhaan terveydenhuoltokeskustelussa nähdäkseni syyllistytään.
En väitä, etteikö suomalaisessa terveydenhuollossa olisi jokin voinut olla ennen paremmin tai etteivätkö asiat olisi voineet mennä joiltakin osin huonompaan suuntaan. Kyllä varmaankin, mutta nähdäkseni sellaista terveydenhuollon ihannetilaa, jonka menettämistä jotkut nyt kauhistelevat, ei välttämättä ole ollut olemassa.
Palaan aiempaan huomiooni: lääketiede kehittyy koko ajan. Jos väitetään, että kyllä vain minun isoäitini aikoinaan sai hoitoa nopeasti ja mukisematta ja nyt tämä on tällaista, siinä helposti unohdetaan jotakin. Ehkäpä isoäiti tosiaan sai hoitoa helpommin ja nopeammin, mutta millaista hoitoa? Melko lyhyessäkin ajassa hoitomuotoja ja lääkkeitä on voinut tulla lisää ja niiden hintalappu voi olla aivan uusissa sfääreissä.
Terveydenhuollon suhteen on monia kipeitä ja jopa raadollisia kysymyksiä, ja yksi niistä on tämä: Kun lääketiede kehittyy ja keinot ja rahamäärä, joka jonkin sairauden hoitoon voidaan laittaa, kasvavat koko ajan, pitääkö julkisen terveydenhuollon pysyä tässä mukana täysimääräisesti ja ilman mitään rajoja tai kattoa?
Jos jatketaan vaikeiden huomioiden ja kipeiden kysymysten tiellä, tämäkin kannattaa huomata: Samalla, kun julkista terveydenhuoltoa suomitaan, usein myös kauhistellaan sitä, kuinka retuperällä vanhustenhoito on. Tähänkin kauhisteluun tuntuu liittyvän ajatus siitä, että asiat ovat joskus olleet hyvin ja sittemmin menneet vain huonompaan suuntaan. Puhutaan jopa suoraan siitä, kuinka vanhukset hoidettiin joskus kotona ja nykyään he ovat hoivakodeissa ja saavat osakseen surkeaa hoitoa.
Entä todellisuus? Jos tarkastellaan aikaa, jolloin vanhusten hoitaminen kotona oli tavallista, niin jokin oli kukaties paremmin. Toisaalta moni asia ei ollut nyky-ymmärryksen mukaan sinnepäinkään kunnossa. Jos vanhusten entistenaikojen kotihoivaa tarkasteltaisiin tämän ajan mittapuilla, se voisi monilta osin muistuttaa lähinnä heitteillejättöä. Tässäkin asiassa odotukset ovat kasvaneet paljon!
Mietin joskus sitäkin, paljonko vanhustenhoidon kritiikissä on kyse hoidon laadusta tai sen puutteesta – ja paljonko omaisten kyvystä kohdata vanhenemisen realiteetit. Vanhustenhoidossa on kiistatta tapahtunut pahoja ja karmivia laiminlyöntejä. Toisaalta esitetystä kritiikistä kuultaa mielestäni joskus läpi, ettei vanhenemisen seurauksia ja huonoa hoitoa välttämättä osata erottaa toisistaan. Kun vanhukselle sattuu jotakin, järkyttyneet läheiset näyttävät toisinaan olevan hyvin herkkiä etsimään tälle syyllisen. Se on inhimillistä muttei välttämättä aina vastaa todellisuutta. Vanhenemisessa voi olla raadollisia ja sydäntä särkeviä puolia ilmankin, että kukaan on välttämättä tehnyt mitään väärin.
Ongelma lienee pohjimmiltaan siinä, että vaikka voidaan ajatella kattavan ja laajan terveydenhuollon ja vanhustenhoidon kuuluvan hyvinvointivaltioon, samalla se on laajimmillaan liian kallista yhteiskunnan kustannettavaksi. Ajattelemme ehkä mielellämme, että nämä kaksi yllä mainittua ajatusta sulkevat toisensa pois ja kyse on siitä, kumpi ajatus voittaa. Kurja totuus taitaa kuitenkin olla tämä: molemmat voivat olla totta samaan aikaan eli samalla, kun hyvä julkinen terveydenhuolto kuuluu hyvinvointivaltioon, se on myös mahdottoman kallista.
Jos asia muotoillaan raatorehellisesti, niin oletan tilanteen olevan tämä: terveydenhuollon suhteen olemme joka tapauksessa hiukan kusessa.
Mitä sitten on tehtävissä, vai onko mitään? Tässä kohtaa muistutan taas siitä, etten ole aiheen osalta mikään asiantuntija. Olen yhtä kaikki tehnyt sellaisen päätelmän, että halusimme tai emme ja on se oikein tai ei, jokaisen kynnelle kykenevän kannattaa ottaa omasta terveydestään mahdollisimman paljon vastuuta. Siihen, että yhteiskunta tulee ja pelastaa, ei välttämättä voi luottaa ja jatkossa kenties entistä vähemmän.
Konkreettisista keinoista mainitsin jo aiemmin terveysvakuutuksen, joka kattaa terveydenhoitokuluja yksityisellä puolella. Tähän liittyen haluan antaa kaksi neuvoa: terveysvakuutus kannattaa kilpailuttaa eli vertailla huolella, mitä eri vakuutusyhtiöillä on tarjottavana, ja lisäksi se kannattaa ottaa melko nuorena. Mitä aiemmin ja mitä terveempänä vakuutuksen ottaa, sitä paremmin ehdoin se on mahdollista saada.
Paras ja tärkein keino vastuun kantamiseen on sittenkin tämä: oman terveyden vaaliminen.
Olen joskus jonkin hyvin koettelevan päivystysrumban jälkimainingeissa sanonut vitsillä, että päätelmäni mukaan paras keino luovia terveydenhuollon karikoissa on olla joutumatta sinne ensinkään. Mitä enemmän asiaa miettii, sitä vähemmän vitsikkäältä se tuntuu, enemmänkin silkalta totuudelta. Aina terveydenhuollon tarvetta ei todellakaan voi valita, mutta elämässä on paljon myös niitä valintoja, jotka voi tehdä oman terveytensä hyväksi.
Valitaan viisaasti.
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Blogiani voi seurata myös Blogit.fi-sivuston kautta. Jos haluat blogipostausteni lisäksi lukea joitakin lyhyempiä kannanottojani ajankohtaisiin aiheisiin, blogi kannattaa ottaa seurantaan Facebookissa!
Kuvat OsloMetX/CC0/Pixabay (ylin), Michal Jarmoluk/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja Sabine van Erp/CC0/Pixabay (alin)