Miten aktivismi marginalisoi itse itsensä

Olen ollut hieman huolissani joidenkin aktivistiryhmien toiminnasta. En tarkoita suoranaiseen turvallisuuteen kohdistuvia huolia enkä viittaa sellaisiin aktivistiryhmiin, joiden voi odottaa tekevän jotakin kertakaikkisen kauheaa. Tarkoitan tietynlaista vihaista, vastakkainasettelevaa aktivismia, joka pyrkii lähinnä intensiiviseen mielipidevaikuttamiseen.

Viime aikoina huoleni on hälvennyt huomattavasti. Sitä huolta on tyynnyttänyt – hassua kylläkin – aktivistien oma toiminta. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, ettei huoleen tai edes erityisen aktiiviseen vasta-argumentointiin ole useinkaan tarvetta siitä yksinkertaisesta syystä, että aktivistien oma toiminta estää turhan laajan suosion ja läpimurron.

Kun aktivistit säännöllisen epäsäännöllisesti tekevät jotakin silmiinpistävän typerää tai esittävät julistuksia, jotka sotivat vahvasti käytännön todellisuutta vastaan, ei ole tarvetta nukkua toinen silmä auki tarkkaillakseen heidän toimintaansa ja sen vaikutuksia. Moisella meiningillä ei porukkaa kovin laajasti vakuuteta, jolloin aiheutettava vahinko jäänee rajalliseksi.

Perusfiksu, edes jonkinlaista elämänkokemusta omaava ihminen ei vakuutu vandalismista. Hän ei vakuutu siitä, että tukitaan teitä, tuhotaan omaisuutta tai häiritään ihmisten elinkeinoa tai normaalia arkielämää – mukamas hyvän asian nimissä. Vaikka meillä on hiukan tapana ”valita puolemme” ja vaikka nykyinen keskustelukulttuurikin edesauttaa sitä, mainittu perusfiksu henkilö kavahtaa myös vastakkainasetteluja viimeistään silloin, kun ne ovat kaikkein räikeimpiä ja epäoikeudenmukaisimpia.

Silti aktivismi vetää aina joitakuita puoleensa. Oman tulkintani mukaan tässä korostuvat kaksi ihmisryhmää: ne, joille kulloinkin kyseessä oleva asia on niin tärkeä, että he ovat valmiita olemaan piittaamatta (tai eivät ymmärrä) mistään muusta, ja ne, joilla on esimerkiksi katkeroittavien elämänkokemusten vuoksi tilausta myös aktivismin vihaiselle ja toksiselle puolelle. Aktivisteja usein yhdistää vääryyden kokemus – ja joko halu mennä sen vuoksi vähän liiankin pitkälle tai ainakin taipumus sietää yliampuvaa toimintaa.

Kyllähän aktivistiryhmissä kieltämättä saadaan keitettyä myrkkykeittoja, ja kyllähän siitä aina osa loiskuu ympärillekin. Olen kuitenkin päätellyt, että mitä myrkyllisempi keitos, sitä rajatumpi porukka padan ympärillä on valmis tanssimaan – ja hyvä niin! Kun julkituotavat näkemykset alkavat ampua täysin yli, hurraata ovat useimmiten huutamassa vain ne, jotka ovat jo valmiiksi kallellaan samoihin uskomuksiin.

Mainitsinko uskomukset? Edes mielikuva suoranaisesta uskonnosta ei aina ole erityisen kaukana aktivistiryhmien toimintaa seuratessa. Ajatusmaailman kaupittelu muistuttaa joskus ääriuskontojen tuputtamista ja myös aiheuttaa samankaltaisia reaktioita. Jos joku tulee syyllistävään, tuomitsevaan ja jopa vihaiseen sävyyn kaupittelemaan uskoaan, useimmat haluavat vetää oven nopeasti kiinni. On kyse sitten jumaluuksista, ilmastosta, luonnonsuojelusta, seksuaalivähemmistöistä tai eläinten oikeuksista.

Olen ollut havaitsevinani myös sellaisen ilmapiirin muutoksen, että ns. äänekkäitä vähemmistöjä on alettu tunnistaa ja heidän mielipiteidensä vaikutusta opittu rajaamaan. Tarkoitan tällä sitä, että jonkin aikaa – johtuen ehkä mm. tottumattomuudesta some-ympäristöihin – se harhakuva on mennyt läpi, että jos jostakin asiasta huudetaan monessa paikassa ja kovaa, niin tämä on jollakin tavalla vallitseva näkemys. Nyt on kuitenkin ilmeisesti aiempaa paremmin alettu ymmärtää sitä ilmiötä, että jotkin ryhmät ovat hyvin äänekkäitä ja että tietyt näkemykset voivat tämän vuoksi ylikorostua. Tavallaan tämä on aika loogistakin: maltillisia näkemyksiä omaavan keskivertotallaajan tarve tuoda julki ajatuksiaan voi olla paljon pienempi kuin sellaisen henkilön, jolla on aiemmin mainittu vääryyden kokemus.

Voisiko aktivismi kuitenkaan olla muutakaan? Eikö aktivismiin ole jo käsitteenä sisäänrakennettu se, että ollaan valmiita olemaan poikkeuksellisen aktiivisia ja menemään pitkälle? Olisiko aktivismi edes aktivismia, ellei siinä olisi tällaisia piirteitä?

En ole vastauksesta varma. Ehkä aktivismissa on aina tiettyä vastakkainasettelevuutta ja ehkei vihaisuus ole koskaan kovin syvällä pinnan alla. Ehkä ilman näitä kuvioihin astuu väkisinkin maltillisuus ja harkitsevuus, joiden myötä aktivismi ei enää olekaan aktivismia – tai ainakaan näytä siltä.

Joka tapauksessa monet aktivistit jakavat mielestäni saman harhakuvan: että heillä on hallussaan totuus, jota muut eivät ymmärrä tai suostu myöntämään. Aktivisti ei tunnista sitä, että muut voivat hyvinkin ymmärtää tämän niin sanotun totuuden ja olla sen suhteen jopa samoilla linjoilla – mutta heidän maailmankuvassaan sen yhden totuuden rinnalla ei ole pelkästään sille vastakkaisia, vastaan taisteltavia asioita vaan laajempi totuuksien joukko. He eivät välttämättä ole yhden – edes äärettömän tärkeän – asian vuoksi valmis sivuuttamaan kaikkia muita tärkeitä asioita. Tai kaikkia muita ihmisiä.

Maltillisempi maailmankuva ja vähemmän vastakkainasettelevat näkemykset eivät ole aina merkki siitä, että ollaan älyllisesti ja henkisesti unessa ja haluttomia toimimaan. Ne voivat olla myös merkki siitä, että maailma ympärillä näyttäytyy monessa värissä. Ilokseni olen todennut, että edelleen useimmilla fiksuilla ja käytännön todellisuudessa kiinni olevilla ihmisillä on silmiensä edessä monivärinen maailma – ja että ne pelkästään mustavalkoisina näyttäytyvät maailmat jäävät marginaaliin kuin luonnostaan.

Aktivistit syyttävät muita joskus kädenlämpöisestä hymisemisestä toimintaa vaativien asioiden äärellä. Kädenlämpöisyys ei kuitenkaan ole aina hampaattomuutta ja piittaamattomuutta – joskus se on nimenomaan lämpöä, muutakin kuin yhtä asiaa kohtaan.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Blogia voi seurata myös Facebookissa!

Kuva StockSnap/CC0/Pixabay