Ilmastokeskustelu on vähän väliä nostanut maatalouden otsikoihin, usein melko syyllistävään sävyyn. Toisaalta paljon on otsikoitu myös maatalouden talousahdingosta. Viime kuukausien järkyttävät ja surulliset tapahtumat Euroopassa ovat nostaneet myös huoltovarmuuskysymykset tapetille uudella tavalla.

Ruoka on tärkeä kysymys, yksi kaikkein tärkeimmistä. Jos ruoantuotantoon liittyvien ongelmakohtien ratkaisussa epäonnistutaan, seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Siihen nähden on hälyttävää, kuinka heikosti tiettyjä ruoantuotannon peruslainalaisuuksia ymmärretään – myös niissä ulostuloissa, joissa näihin asioihin otetaan voimakkaasti kantaa.

Ruoantuotantoon liittyy paljon näkökohtia, jotka vaatisivat kukin omanlaistaan asiantuntijuutta, jotta niistä voisi kirjoittaa erityisen syväluotaavasti. Siksi tämä kirjoitus jää väkisinkin pintaraapaisuksi. Silti toivon onnistuvani avaamaan joitakin peruslainalaisuuksia ja ennen muuta sitä, millaisia ristiriitoja ruoantuotantoa sivuavaan keskusteluun tällä hetkellä liittyy.

Mistä maataloudessa on kyse?

Jos asia kiteytetään oikein simppeliin muotoon, maataloudessa on maanviljelijän kannalta kyse siitä, että hän voi elättää itsensä, ja yhteiskunnalliselta kannalta siitä, että ihmisille saadaan tuotettua riittävä määrä ruokaa. Muitakin arvoja voidaan tietenkin osoittaa, mutta nämä kaksi asiaa ovat minimiedellytys sille, että maatalous voi täyttää tehtävänsä: että ruokaa tulee ja joku pystyy sen tuottamaan.

Maanviljelijän tulot ovat lähtöisin pääasiassa kahdesta lähteestä: tuotteista, joita hän tuottaa ja myy (esim. vilja, liha, maito, kananmunat), sekä maataloustuista. Näistä jälkimmäinen tulonlähde ymmärretään usein väärin. Maataloustuki ei ole maanviljelijälle jaettava bonus tai epäonnistuneiden viljelijöiden sosiaalituki vaan se on tulojen välttämätön osa, joka muun muassa kompensoi maataloustuotteiden alhaista myyntihintaa. Koska maataloustuki mahdollistaa tuotteiden myymisen alihintaan, se on loppupeleissä ennen muuta tukea kuluttajalle.

Ristiriita nro 1: Pitäisikö maatalouden olla bisnestä vai pelastaa maailma?

Aina välillä väläytellään sitä ajatusta, että maatalouden tukia pitäisi leikata rajusti ja maatalouden tulisi toimia enemmän liike-elämän normaalien lainalaisuuksien mukaan. Tässä vaihtoehdossa on hyvätkin puolensa, mutta jos tätä kannattaa, samalla kannattaa ruoan hintojen nousua. Jos maatalouden tulot eivät tule tuista, niiden on tultava markkinoilta – ruoan ostajan kukkarosta.

Ruoantuotannon ympärillä vellovan keskustelun ensimmäiseen ristiriitaan päästään, kun huomataan, että jos maatalouden tulee saada tulot suoraan markkinoilta, silloin viljelijällä pitää olla myytävää – ja vieläpä riittävästi eli maataloutta tulisi voida harjoittaa tehokkaasti. Tämä pyrkimys on viime aikoina yhä useammin törmännyt vaatimuksiin, joita maataloudelle esitetään toisesta näkökulmasta: pitäisi sitoa hiiltä, hiiliviljellä, ja samalla vaalia monia muitakin ympäristöarvoja.

Vaikka maataloudelle asetettujen odotusten kirjo on laaja, osa näistä on maanviljelyn perustehtävien kannalta ongelmallisia. On muun muassa esitetty, että tulisi suosia nurmia, kaikkein mieluiten kesantoja, joilta ei niitetä satoa. Mutta mikä kesannossa tuo maanviljelijälle rahaa? Eipä oikeastaan mikään. Mitä enemmän maanviljelijöiltä odotetaan toimia, jotka eivät edistä maataloustuotteiden tuottamista mutta joista on kustannuksia ja vaivaa, sitä enemmän tarvitaan tuilla kompensoimista. Ei ole mahdollista valjastaa maataloutta johonkin muuhun kuin maataloustuotteiden tuottamiseen ja samanaikaisesti tehostaa ruoantuotantoa bisneksenä ja vähentää tukiriippuvuutta.

Jos maatalouden halutaan olevan bisnestä, sen on annettava olla bisnestä ja toimia tehokkaan ruoantuotannon ehdoilla. Jos taas maatalouden halutaan täyttävän maailmanpelastustehtävää, on hyväksyttävä, että se sitten itse asiassa tarkoittaa, että maatalouden tukemista pitäisi lisätä.

Tässä asiaa on käsitelty vasta maanviljelijöiden toimeentulon näkökulmasta. Vaikka ratkaisisimme sen kysymyksen, miten maanviljelijä voi toteuttaa ilmastotoimet ja silti elää työllään, edelleen jää se kysymys, että mitä sitten syödään? Kesantoon jemmattu hiili ei ilmesty ruokapöytään. Maatalouden valjastamisella ilmastonsuojeluun on siis rajansa. Se raja tulee vastaan viimeistään silloin, kun tulee nälkä.

Ristiriita nro 2: Halpa eläinperäinen ravinto vai eläintuotanto mummolatyyliin?

Eläinoikeudet ovat yksi polttavista puheenaiheista. Tiedostavat kuluttajat ovat kiinnostuneita eläinkunnan tuotteiden alkuperästä ja tuotantoeläinten elämänlaadusta – ainakin juhlapuheissa. Tässä tullaan ristiriitaan nro 2.

Monia tuntuvat kauhistuttavan eläintenpidossa muun muassa suuret tuotantoyksiköt, jotka tuovat navettoihin ja sikaloihin tuotantolaitosten tuntua. Lisäksi kritisoidaan sellaisia asioita kuten sitä, etteivät kaikki tuotantoeläimet pääse ulos tai ettei niiden elämä vaikuta riittävän lajityypilliseltä. Suurelta osin nämä koetut ongelmat palautuvat tuotantoeläinten pidon mittakaavaan: on eri asia järjestää eläinten tepastelu pihanurmella ”mummolassa”, jossa lehmiä on kaksi ja kanoja kymmenen, kuin nykyisen kaltaisessa eläintuotannossa.

Miksi tuotantoeläimiä on sitten oltava tontilla satoja, siipikarjan kohdalla jopa tuhansia? Mikä pakko tuotantoyksiköiden on olla niin valtavia? Vastaus on yksinkertainen: taloudellinen pakko. Läheskään kaikki eläintuottajat eivät ole erityisesti toivoneet tilannetta, jossa navetan täytyy olla kooltaan moninkertainen isoisän aikoihin verrattuna. Vähemmällä ei vain monessa tapauksessa pärjää – ja viime vuosina tilanne on alkanut mennä siihen, että jopa niillä todella suurilla tuotantoyksiköillä on vaikea pärjätä.

Jos haluamme nähdä eläintenpitoa, joka kenties paremmin vastaa kuluttajan mielikuvaa onnellisista tuotantoeläimistä, meidän on ratkaistava se ongelma, että miten eläintuottaja voi toteuttaa tämän mielikuvan – ja elää sillä. Taas mahdollisia tulonlähteitä on kaksi: lihan (tai maidon tai kananmunien) myynti tai tuet. Jos viljelijälle aiotaan taata riittävät tulot ”mummolamaisesta” eläintenpidosta hinnoittelemalla se tuotteisiin, se tarkoittaa eläinkunnan tuotteiden hintojen, ei nousua, vaan moninkertaistumista. Vaikka puhun tuottajahinnasta, joka on toki eri asia kuin kuluttajan kaupassa maksama hinta, silti tämä todellakin tuntuisi kuluttajien kukkarossa!

Idyllinen miljöö, jossa on kourallinen onnellisia possuja, ei itsessään tuo leipää viljelijän pöytään. Kaikki maanviljelijät eivät voi vaihtaa tehokasta maanviljelyä kotieläinpihan pitämiseen tai muuhun elämysten tarjoamiseen. (Jos voisivat, niin taas kerran: mitä sitten syötäisiin?) Tämän asian ymmärtäminen – eli että maanviljelijän on elettävä työllään – on avain siihen, että ymmärtää, mitä eläintuotannolta voidaan vaatia ja mikä on vaatimusten hintalappu. Ollaanko sitä valmiita maksamaan, ja jos ei, ovatko eläintenpitoon kohdistuvat vaatimukset muuta kuin hurskastelua?

Ristiriita nro 3: Eläintuotanto on pelkkä ilmastomiinus – vai onko?

Viime aikoina on melko yksiselitteisenä tosiasiana kerrottu, että eläinkunnan tuotteet ovat ruoantuotannossa kaiken pahan alku ja juuri, mitä tulee maatalouden päästöihin. En väitä, etteikö tässä ole taustalla paljon faktaa ja paikkansa pitäviä laskelmia. Muutama näkökohta olisi kuitenkin hyvä huomioida.

Ensinnäkin Suomi ei ole kauttaaltaan viljelyalueena kovin hääppöistä. Tämä tarkoittaa, että Suomessa ei voida tuottaa mitä hyvänsä millä leveyspiirillä hyvänsä. Niilläkin alueilla, joilla viljanviljely olisi joko kannattamatonta tai mahdotonta, eläintuotanto voi onnistua.

Huoltovarmuus on painava näkökohta sen puolesta, ettei tähänkään ruoantuotannon mahdollisuuteen voida suhtautua yliolkaisesti. Viime aikoina huoltovarmuuskysymykset ovat taas – hyvin surullisista syistä – nousseet arvoon arvaamattomaan. Kaikkien mahdollisten peltojen pitäminen viljeltyinä on osoittautumassa jälleen erittäin perustelluksi.

Nurmi on vähemmän vaateliasta kuin vilja ja kasvaa sielläkin, mistä viljasta ei saada hyvää satoa. Ihminen ei nurmea pysty hyödyntämään ravinnoksi, eli ainoa väylä saada nurmi päätymään ruokapöytään on syöttää se eläimille. Tässä voi myös muistuttaa siitä, kuinka hyvänä hiilensidonnan keinona nurmea pidetään ja mikä ristiriita tähän liittyy: nurmea pitäisi viljellä, mutta eläimiä, jotka nurmea syövät, ei saisi pitää. Johonkin rajaan asti tämä voi toimia, mutta taas kerran on muistettava se raadollinen tosiasia, että maataloutta tarvitaan tuottamaan ihmisille ruokaa.

Kovasti korostetaan, kuinka on ilmaston kannalta parempi tuottaa ravintoa suoraan ihmisille kuin syöttää sitä rehuna eläimille. Tällainen julistus ei huomioi sitä, että kaikki eläinten rehuksi päätyvät maatalouden tuotteet eivät ole alun perin rehuksi tuotettuja. Maatalous tuottaa esim. paljon viljaa, joka ei laatunsa puolesta kelpaa suoraan – tai siis myllyn kautta – ruokapöytään, vaikka se olisi sinne alun perin tarkoitettu. Tämä vilja päätyy eläinten rehuksi, koska eläinrehun laatuvaatimukset eivät ole yhtä ankarat. Eläin voi esimerkiksi syödä vehnän, josta ei saada leipää aikaiseksi.

Jos eläintuotantoa ajetaan alas, mitä tehdään kaikille niille maatalouden tuottamille raaka-aineille, jotka eivät ruokapöytään kelpaa? Tai kaikille niille pelloille, joilla on vaikeaa tai mahdotonta viljellä kannattavasti muuta kuin eläinten rehua?

Tällä hetkellä maanviljelijän ammatti lienee yksi suurimmista kutsumusammateista – niin vaikea sitä on harjoittaa taloudellisesti kannattavalla tavalla. Lisäksi maanviljelijään kohdistuu suuri joukko vaatimuksia eri tahoilta, eli sekin taakka pitäisi jaksaa kantaa.

Monilta unohtuu, että kun he viestivät heille tärkeistä arvoista – ilmasto, luonnonmukaisuus, eläinystävällisyys – jonkun muun pitäisi käytännössä toteuttaa nämä asiat. Tällä hetkellä toteuttajat ovat henkilöitä, joilla on hädin tuskin taloudellisia edellytyksiä toteuttaa edes perustehtäväänsä eli tuottaa ruokaa.

Moni maanviljelijä tosiasiassa harjoittaa muutakin kuin maataloutta saadakseen riittävästi tuloja, esimerkiksi tarjoaa koneurakointi- tai maatilamatkailupalveluja. Lisäksi osa maanviljelijöistä on sivutoimisia eli käy palkkatöissä ja viljelee siinä sivussa. Näiden viljelijöiden elanto monesti tulee juuri siitä muusta ja viljely tapahtuu enemmän tai vähemmän talkootyönä. Tavatonta ei ole sekään, että viljelijä rahoittaa viljelyä muilla tuloilla. Kyllä, luit oikein: tekee muuta työtä ja hankkii muita tuloja voidakseen näillä tuloilla tuottaa ruokaa. Itse kukin voi pohtia, kuinka kauan on oletettavaa, että viljelyä tuolla tyylillä jaksetaan jatkaa.

Ellei tästä postauksesta jää muuta mieleen, toivon, että tämä jäisi: Maanviljely ei ole mitä hyvänsä liiketoimintaa. Kannattava maanviljely on edellytys sille, että meillä on ruokaa.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat Pexels/CC0/Pixabay (ensimmäinen), Ernesto Velázquez/CC0/Pixabay (toinen), Ryan McGuire/CC0/Pixabay (kolmas) ja shixugang/CC0/Pixabay (neljäs)