Anteeksipyyntö on kaunis ja kypsä ele. Jos kykenee tarkastelemaan kriittisesti omaa toimintaansa ja myöntämään virheensä, osaa pyytää anteeksi silloin, kun havaitsee tehneensä sellaisen virheen, josta on muille harmia tai mielipahaa.

Anteeksipyytämisestä aiheena tulevat ehkä ensimmäiseksi mieleen yksityiselämä ja yksityishenkilöiden väliset suhteet. Anteeksipyytämisellä on kuitenkin myös julkisempi puolensa. Anteeksipyynnöt voivat olla poliittisia tai ne voivat liittyä yritysten tai muiden organisaatioiden toimintaan. Silloin niillä on usein myös hiukan laskelmoivampi puoli. Taustalla saattaa olla esimerkiksi huoli julkisuuskuvasta.

Juuri julkisille anteeksipyynnöille on viime aikoina tapahtunut jotakin kamalaa. Jos ne eivät ehkä ikinä ole täysin vakuuttaneet vilpittömyydellään, nyt niistä on tullut osa erittäin epätervettä peliä. Kyse ei nähdäkseni ole pelkästään – tai edes ensisijaisesti – siitä, että julkisuudessa olevat henkilöt tai organisaatiot olisivat alkaneet toimia aiempaa epämääräisemmin motiivein. Kyse on siitä, että anteeksipyyntöjä on alettu vaatia sellaisista vaikuttimista käsin, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Tässä ajassa erilaiset syrjityt vähemmistöt ja toisaalta etuoikeudet ja niitä nauttivat henkilöt sekä näihin liittyen uhrit ja uhriutuminen ovat teemoja, jotka ovat jatkuvasti pinnalla. Ne ovat oikeastaan melkein kuin linssejä, joiden läpi lähes kaikkea tarkastellaan. Sellaisessakin asiayhteydessä, jossa ei uskoisi olevan kyse näistä teemoista lainkaan, voi joutua huomaamaan, että niin vain tätäkin asiaa joku tihrustelee esimerkiksi uhriuden linssin läpi.

Usein vaikuttaa siltä, että kyseessä on kilpailu. Joka ehtii ensimmäiseksi uhriutua tai myötäloukkaantua jonkin syrjityksi väitetyn ihmisryhmän puolesta, on voittaja. Tai oikeastaan asetelma on vielä kierompi. Kyse ei niinkään ole siitä, kuka on voittaja, vaan siitä, kuka pääsee nimeämään häviäjän: tarinan roiston ja pahiksen, jonkun julkean tahon, joka väärillä sanoilla tai vääränlaisella katseella tai kohtaamisella on jotakuta alentanut ja loukannut.

Sen koomin vaihtoehdot ovat vähissä – tai niin pelin häviäjäksi aiotun tahon toivotaan kokevan. Jäljellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin pyytää kovasti anteeksi. Jos näin ei tee, uhkana on, että tämä tulkitaan todisteeksi siitä törkeydestä, josta on alun perin syytetty, ja että häviäjän katsotaan vajoavan yhä syvemmällä pahuuden ja väärämielisyyden suohon.

Koska tätä peliä on pelattu jo jonkin aikaa, se on alkanut saada monenlaisia lisämausteita. Vaikka häviäjä saataisiinkin polvilleen tunnustamaan syntinsä ja pyytämään niitä anteeksi, jäljelle jää vielä se herkullinen vaihe, jossa voidaan ruotia anteeksipyynnön ominaisuuksista. Oliko se riittävän nopea ja näyttävä? Vilpitön ja katuva? Vai oliko se ehkä jonkin viestintäkonsultin sanelema ja sataprosenttisen laskelmoitu?

Niin tai näin, häviäjä on hävinnyt: hän joko törkimys, joka on tunnustanut ja pyytänyt anteeksi, tai törkimys, joka ei sikamaisuudessaan ole tehnyt edes sitä.

Tästä päästään haasteeseen, jonka haluaisin esittää jokaiselle, joka voi jossakin tilanteessa kokea painetta julkiseen anteeksipyyntöön: älä pyydä anteeksi, ellei mitään ole tehty väärin; älä pyydä anteeksi, jos anteeksipyynnön penääminen on selvästi laskelmoitua.

Tiedän, että tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Anteeksipyynnöstä kieltäytyvä heittäytyy helposti hullunmyllyyn, jossa joka puolelta tykitetään syytöksiä paitsi alkuperäisestä mielipahan aiheesta myös anteeksipyynnön puuttumisesta. Toivon kuitenkin, että nykyistä useampi uskaltaisi olla rohkea ja jättää aiheettoman anteeksipyynnön esittämättä, kaiken uhallakin.

Sairas peli, jota anteeksipyynnöillä ja niiden vaatimisella pelataan, ei lopu koskaan, jos keneltäkään ei löydy uskallusta kieltäytyä sen pelaamisesta. Niin suurta kypsyyttä ja viisautta kuin omien virheiden myöntäminen ja niiden anteeksipyytäminen osoittaakin, kypsyys ja viisaus ilmenevät muussa muodossa silloin, kun anteeksipyyntö ei kumpuaisi todellisesta virheestä vaan muiden manipuloivasta painostuksesta.

Tilanteessa, jossa virhettä ei todellisuudessa ole tehty, virheen myöntäminen anteeksipyynnön kautta on pelaamista manipuloijan pussiin. Jos siis et ole tai jos edustamasi organisaatio tai muu taho ei ole tehnyt mitään väärin, paljon parempi vaihtoehto kuin ontto anteeksipyyntö on se, että toteaa rauhallisesti tosiasiat. Esitetty tulkinta toiminnastamme ja sen tarkoituksesta on virheellinen ja aiheeton. Jatkamme entiseen malliin.

Kyllä, tuosta huuto aivan varmasti hetkellisesti vain pahenee, mutta kun riittävän moni uskaltaa olla menemättä kyykkyyn uhriutumispelin ja järjettömien syytösten edessä, peli menettää vähitellen voimaansa. Samalla anteeksipyynnöt – aidot, vilpittömät ja tarkoituksenmukaiset – saavat voimaansa takaisin.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten manipuloinnin edessä kannattaa mielestäni toimia. Silloin näkökulmana oli kahden henkilön välillä ilmenevä manipuloiva käytös, mutta erityisesti yksi näkökohta kyseisestä postauksesta sopii myös tähän:

Kieltäydy pelaamasta manipuloijan säännöillä.

Kun et suostu olemaan sairaan pelin pelinappula etkä validoi manipuloijien sääntöjä, heidän valtansa terä katkeaa. Kun riittävän moni tekee tämän, koko peliä ei aikaa myöten enää kannata tyrkyttää joka väliin.

Aidot ja aiheelliset anteeksipyynnöt ovat arvokas asia – aivan liian arvokas, jotta niitä kannattaisi uhrata vallan tavoittelun ja nöyryyttämisen välikappaleiksi.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Blogi löytyy myös Facebookista, jossa myös postausten kommentointi onnistuu!

Kuva Alexas_Fotos/CC0/Pixabay