Tiedättekö sen tunteen, kun ymmärrätte alitajuisesti etsivänne ja arvostavanne muissa ihmisissä jotakin ominaisuutta, jota on kauhean vaikea sanoittaa ja määritellä? Niin kauan ollaan vielä aika selvillä vesillä, kun voidaan sanoa vaikkapa, että pidän ihmisistä, jotka ovat ystävällisiä, huomaavaisia ja avuliaita. Tai että kaipaan kumppaniehdokkaalta luotettavuutta ja huumorintajua.

Olen aina tiennyt, että kaipaan muilta ihmisiltä jotakin, mitä heissä on perin harvoin – ja mitä en suurimman osan elämästäni ole osannut kunnolla edes sanoittaa. Se taas on saanut minut epäilemään, että kyse on vain jostakin epämääräisestä nirsoudesta tai liiasta vaativuudesta muita kohtaan. Kenties onkin – mutta nykyään osaan sentään jo paremmin sanoittaa, mitä muista ihmisistä etsin ja kaipaan!

Muistan tilanteen, jossa olin tekemisissä sellaisen henkilön kanssa, joka oli silloin vielä minulle melko uusi tuttavuus. Juttelimme illanvietossa niitä näitä, aika arkisia juttuja. Hän kertoi projektista, joka hänellä oli jäänyt pahasti keskeneräiseksi. Vastasin siihen jotakin, mitä koin olevan kohteliasta tuollaisessa tilanteessa sanoa: harmi, että homma on kesken, mutta sinulla on varmaan ollut kauheasti kaikkea muuta töiden puolesta ja muuten. Hänen vastauksensa kohteliaaseen ja jokseenkin tyhjänpäiväiseen kommenttiini iski minulta melkein ilmat pihalle. Hän nimittäin sanoi: Voihan tuollaisiin syihin aina vedota, mutta tekosyitä ne vain ovat. Olisin hyvin pystynyt hoitamaan homman, jos olisin tarpeeksi halunnut.

Ei ehkä kuulosta kovin järisyttävältä keskustelulta, mutta minulle se oli tavallaan juuri sitä. Sillä hetkellä nimittäin ajattelin, että siinä se on: ominaisuus, jota ihmisissä ei yleensä ole; perustavanlaatuinen, selittelemätön rehellisyys omasta toiminnasta ja sen motiiveista. Jos tätä kuvataan yhdellä sanalla, haluaisin käyttää sellaista sanaa kuin itserehellisyys.

Vähintään yhdeksän kymmenestä ihmisestä tarttuu mielihyvin tekosyihin silloin, kun se saa heidän oman toimintansa näyttämään paremmalta. Ja se yksi kymmenestäkin on valitettavan usein pikemminkin itsesyytösten riivaama henkilö, jonka alentunut itsetunto saa hänet näkemään kaikki tekemisensä negatiivisessa valossa – ei niinkään itselleen perustavasti rehellinen.

Haluankin tehdä eron itsekriittisyyden ja tässä kuvaamani itserehellisyyden välillä. Ne ovat kieltämättä hyvin lähellä toisiaan, mutta itserehellisyys menee vielä syvemmälle. Itsekriittisyys on kykyä tarkastella kriittisesti itseä ja omaa toimintaa. Itserehellisyys taas on perustavanlaatuista, vilpitöntä oman peilikuvan kohtaamista rosoineen ja varjoineen – siis jotakin, mikä on itse asiassa terveen itsekritiikin edellytys.

Äsken jo ohuesti viittasinkin siihen, ettei itsekriittisyys suinkaan aina ole terveellä pohjalla. Se voi olla myös älyttömiä, yliampuvia itsesyytöksiä, joissa otetaan kaikki maailman synnit kannettaviksi ja nähdään oma toiminta huonossa valossa silloinkin, kun siihen ei ole syytä. Tätä itsekriittisyyden ei tarvitse olla, eikä itserehellisyyden tarvitse johtaa tällaiseen.

Kaikkein pahimpia tapauksia lukuun ottamatta rajullakin itsekritiikillä on toki usein jotakin todellisuuspohjaa. Harva sentään ui niin syvissä vesissä, että keksii täysin omasta päästään itselleen virheitä ja vikoja. Kun yli-itsekriittinen ihminen ajattelee, että voi taivas, kun ilmaisin siinä yhdessä tilanteessa itseni taas niin kömpelösti, ja pyörittelee asiaa mielessään päivätolkulla, yleensä tälle ajatukselle on jokin syy. Se, missä menee vikaan, on suhteellisuudentajun puute. Kun itsekriittisyyttä on paljon mutta se ei ole enää ihan tervettä, ihminen paisuttelee jokaisen olemattoman virheen valtaviin mittasuhteisiin. Kyllä, ehkäpä hän oikeasti ilmaisi itsensä kömpelösti, mutta hän ei välttämättä arvioi realistisesti sitä, kuinka paha juttu se oli, huomasiko sitä edes kukaan ja oliko asialla mitään merkitystä.

Varsinaista itserehellisyyttä ei nähdäkseni koskaan voi olla liikaa, kunhan se on tervettä, suhteellisuudentajuista rehellisyyttä eikä oman peilikuvan katselua synkänsävyisten lasien läpi kuvitellen, että jokainen oma puute ja virhe on merkitykseltään suunnaton. Se ei poissulje itserehellisyyttä millään tavoin, jos todettuaan, että hups, tulipa mokattua, pystyy kohauttamaan olkapäitään ja jatkamaan eteenpäin silloin, kun tilanne ei vaadi enempää eikä sen painoarvo ole sen suurempi.

Nyt, kun olen todennut, ettei itserehellisyyden tai siihen pohjautuvan itsekriittisyyden tarvitse olla itsensä ruoskimista, palaan taas siihen, että suurimmalla osalla ihmisistä ongelma on päinvastainen. Omien virheiden rehellinen kohtaaminen on useimmille älyttömän vaikeaa. Moni saattaa kyllä olla itsekriittinen joissakin asioissa, mutta niiden asioiden rinnalla on monta hyvinkin tärkeää asiaa, joissa niska ei taivu peilin suuntaan sitten millään.

On paljon henkilöitä, jotka voivat arvostella oman toimintansa pienintäkin sormen heilautusta myöten vaikkapa työasioissa tai intohimoisessa, suorittavassa harrastuksessa. Samalla he voivat toistaa esimerkiksi ihmissuhteissa mammutinkokoisia virheitä jopa vuosikymmeniä suostumatta edes näkemään, että tällainen virhe on tullut tehtyä, saati miettimään, miten sitä voisi olla toistamatta.

Usein ne asiat, joissa itserehellisyyttä ei ilmene, ovat tavalla tai toisella kipeitä tai vaikeita. Ne ovat niitä asioita, joissa rehellisyyttä vältetään harjoittamasta, koska se veisi niin perustavien kysymysten äärelle ja saisi näkemään omasta persoonasta ja toiminnasta sen, mitä ei ole lainkaan mukava katsella.

Kyse ei aina ole siitä, että omat puutteet ja virheet olisivat erityisen kammottavia tai vastenmielisiä. Kyse voi olla yksinkertaisesti siitä, että niiden kohtaaminen vaatisi omassa ajattelussa, toiminnassa ja elämässä niin suuria muutoksia, ei siihen myllerrykseen ole lainkaan helppo lähteä. Helpompi on katsoa poispäin, valehdella itselleen ja ladella tekosyitä. (Tekosyistä olen kirjoittanut aiemminkin täällä.)

Miksi sitten takerrun tähän itserehellisyyteen, ja vieläpä muiden ihmisten kohdalla? Miksen tyydy pohtimaan omaa kykyäni olla rehellinen itselleni? Mitä se minulle kuuluu, mitä luikuria muut itselleen laskettelevat, ja miksi kaipaan heiltäkin itserehellisyyttä?

Vastaus on, että itserehellisyys ja sen puute vaikuttavat ihmiseen ja hänen käytökseensä valtavasti. Moni sellainen tilanne, jossa toisen henkilön käytös on kohtuutonta, epäreilua ja loukkaavaa tai vähintään syvästi turhauttavaa, johtuu pohjimmiltaan itserehellisyyden puutteesta. Nimittäin niitä ihmisiä, jotka olisivat täysin sinut sen kanssa, että he toimivat älyttömän paskamaisesti, ei ole paljon. Useimmat haluavat kokea olevansa hyviä ja reiluja ihmisiä. Silloin, kun tämä kokemus ei vastaa käytännön toimintaa, ristiriidan perusta lepää usein juuri itserehellisyyden puutteessa.

Moni on huolissaan siitä, että joku saattaa olla heitä kohtaan epärehellinen ja valehdella. Itse olen tästä asiasta huolissani perin harvoin. Sitäkin useammin turhaudun siihen, jos ihmiset ympärilläni valehtelevat itselleen. Erittäin usein tämä heijastuu heidän käytöksensä kautta muihin eikä yleensä mukavalla tavalla. Ole kerrankin rehellinen itsellesi on jotakin, mitä olen halunnut kivahtaa kanssaeläjille paljon useammin kuin älä valehtele minulle.

Haluan antaa konkreettisen esimerkin: Aviollinen uskottomuus eli tuttavallisemmin ilmaistuna pettäminen on asia, joka nähdään valheellisen ihmisen tekona. Usein se varmasti sitä onkin, mutta uskoakseni eri tavalla, kuin moni ajattelee. Kyllä, pettäjä valehtelee puolisolleen ja ehkä muillekin, ja kyllä, näiden valheiden verkko voi joskus olla todella sakea. Uskoakseni perimmäinen ongelma on kuitenkin siinä, ettei pettäjä ole itselleen rehellinen parisuhteensa tilasta eikä kykene kohtaamaan omaa osuuttaan ja toimintaansa siinä. Mahdollisesti ongelma on vielä syvemmällä oman elämän totuuksien kohtaamisessa, esimerkiksi liittyen siihen, kuka on, mitä elämältä haluaa ja minne on matkalla. Kun tähän vielä liitetään kyvyttömyys olla rehellinen myös sen suhteen, kuinka hyviä ja oikeutettuja omat ongelmanratkaisukeinot ovat, niin siinähän sitä sitten ollaan.

Moni pettäjä pettää ihan ensimmäiseksi itseään. Ja siitä koko vyyhti saa alkunsa. Ensin valehdellaan itselle, sitten vasta muille. Olen nähnyt tämän erään minulle läheisen henkilön kohdalla joskus hyvin läheltä.

Jotta emme päätyisi tuollaiseen tai mieluiten mihinkään muuhunkaan valheiden vyyhtiin, koetetaan muistaa itserehellisyyden merkitys. Jotkin totuudet ovat epämiellyttäviä ja toiset jopa sattuvat. Silti rehellisyyden varaan rakennettu elämä on pidemmän päälle kaikkein ominta ja aidointa. Se mahdollistaa sen, että käytämme koko kapasiteettiamme emmekä piilottele valheiden ja tekosyiden varjoissa.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat StockSnap/CC0/Pixabay (ylempi) ja Alexas_Fotos/CC0/Pixabay (alempi)