Tämä lukeutuu – jälleen kerran – niihin aiheisiin, joissa voi kyökkipsykologeilla olla ihmettelemistä. Mutta olkoon niin, koska jostakin syystä tunnen tarvetta avautua asiasta. (Jos sinä puolestasi et tunne tarvetta lukea, kuinka joku pyörii oman päänsä sisällä, tämä postaus ei välttämättä ole sinun makuusi.)

Minusta on aina tuntunut siltä, että suhteessani muihin ihmisiin on jotakin hiukan vinksallaan. En tarkoita, että suhteessani kaikkiin ihmisiin olisi jotakin pielessä, enkä toisaalta ajattele tässä myöskään ketään tiettyjä henkilöitä. Tarkoitan sitä, että uskoakseni oma kokemukseni ihmissuhteista ja siitä, mitä ne voivat tarjota, on yleisesti ottaen hiukan poikkeava.

Asiasta on toki vaikea olla täysin varma, koska muiden kokemuksiin ei koskaan voi kokonaan astua sisälle. Ehkä monikin kokee samoin kuin minä, mutten vain tiedä sitä?

Niin tai näin, olen itsekin kyökkipsykologian innokkaana harrastajana yrittänyt aikojen saatossa analysoida sitä, että mikä lopulta on se asia, joka suhtautumisessani muihin ihmisiin on vinossa. Mikä on se juttu, josta krooninen ulkopuolisuuden ja epäluottamuksen tunne kumpuaa?

Olen onnistunut sanoittamaan asian niin, että ongelma lienee ainakin osittain siinä, miten olen elämäni aikana kokenut saavani muilta ihmisiltä mahdollisuuksia – tai siis nimenomaan siinä, miten en ole kokenut saavani niitä.

Haluan hiukan selittää tätä havaintoa. Saattaa kuulostaa siltä, että suhtaudun ihmissuhteisiin liiankin käytännöllisesti ja utilitaristisesti, ehkä jopa pelkkään hyötymiseen pyrkien. En näe asiaa niin. Ajattelen kuitenkin, että onhan se kiistatta yksi puoli ihmisten välisissä kohtaamisissa, että ne antavat ja tarjoavat meille monenlaisia asioita. Se voi tarkoittaa konkreettisia asioita kuten sitä, että kohtaamisessa toisen kanssa voit saada vaikkapa työpaikan tai hakemasi lainan. Toisaalta se voi tarkoittaa myös vähemmän konkreettisia asioita, eli muilta voit saada esimerkiksi tukea, apua tai arvostusta.

Niin, voit saada. Tai voit olla saamatta. Kun oikein pengon muistojeni ja ajatusteni perimmäisiä lokeroita, en voi välttyä siltä tunteelta, että olen hyvin usein jäänyt paitsi niistä mahdollisuuksista, joita muut voisivat tarjota. Näin tietysti käy joskus jokaiselle, mutta omalla kohdallani tämä paitsi jääminen on nähdäkseni usein ollut melkein naurettavissa mittasuhteissa.

Muistan elämästäni tilanteita, joissa olen ollut vähällä saada jonkin mahdollisuuden, joka ei suinkaan ole edes tipahtanut syliini taivaasta vaan jonka eteen olen tehnyt töitä. Kun ihmiset ympärilläni ovat hoksanneet, mitä on tapahtumassa, he ovat pahimmillaan ottaneet sydämenasiakseen kampanjoida sen puolesta, että eihän se nyt voi olla oikein, että minä olen saamassa tämän mahdollisuuden. Täytyyhän se äkkiä viedä minulta pois! Ei siis ole riittänyt, ettei minulle ole tultu tarjoamaan mahdollisuuksia, vaan pahimmillaan on oltu aktiivisesti huolissaan siitä, että enhän vain voi saada mahdollisuutta muutakaan kautta. Nämä ovat olleet tilanteita, joissa en ole aina tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

Aikuisuus on toki suonut tilanteeseen paljon helpotusta. Olen joskus ennenkin kirjoittanut siitä, että en haikaile lapsuutta vaan viihdyn paremmin aikuiselämässä. Yksi suurimmista syistä tähän tuntemukseen lienee juuri se, että lapsi on korostetusti muiden tarjoaminen mahdollisuuksien varassa. Lapsi on vapaa tietyistä aikuisten velvollisuuksista, mutta siihen se vapaus aika lailla jääkin. Muilla on valta kieltää lapselta käytännössä mitä hyvänsä, lähes kaikki. Aikuisena sinulla on sentään aina jonkin verran vaikutusmahdollisuuksia omaan elämääsi. Voit esimerkiksi poistua sietämättömistä tilanteista – on kyse sitten konkreettisesta paikasta tai vaikkapa työyhteisöstä – eikä näistä pois pääseminen jää sen varaan, saatko joltakulta muulta luvan tai mahdollisuuden.

Joku voisi tietysti kysyä, miksi ylipäätään enää murehtia tällaista asiaa, kun aikuisena voi luoda omat mahdollisuutensa itse. Miksi pitää jäädä odottamaan, että joku muu toisi ne tarjottimella? Ongelma on siinä, että omat mahdollisuutensa voi tehdä vain tiettyyn rajaan asti yksin.

Kun asiaa miettii tarkkaan, erittäin harvaa saavutusta voi alusta loppuun luoda vain omin voimin. Jos elämässä mielii saada mahdollisuuksia, ennemmin tai myöhemmin vastaan tulee portti ja portinvartija – siis joku toinen ihminen. Jossakin vaiheessa prosessia tarvitset muilta ihmisiltä esimerkiksi valituksi tulemista.

Ajatellaan esimerkiksi sitä tilannetta, että olet nuori ja lähdet rakentamaan itsellesi menestyksekästä tulevaisuutta. Voit tehdä vaikka kuinka paljon töitä sen eteen, mutta silti monta kertaa toisen ihmisen on valittava sinut: sinulle on avattava ovi haluamaasi opiskelupaikkaan, sinun on tultava valituksi harjoittelupaikkaan ja myöhemmin työpaikkaan, oletettavasti useampaankin, jos haluat rakentaa nousujohteista uraa. Tai jos olet urheilija, voit toki treenata miten paljon hyvänsä ja omistautua asialle täydellisesti. Silti tarvitset muilta ihmisiltä mahdollisuuksia: vaikkapa peliaikaa tai maajoukkueeseen valitsemista.

Minun suhtautumistani muihin ihmisiin vääristänee paljolti juuri se, etten oikein koskaan uskalla toivoa enkä odottaa, että muut haluaisivat tarjota minulle mitään mahdollisuutta tai auttaisivat minua eteenpäin. En odota, että minulle avataan ovi, jos sen voi sulkeakin, koska hyvin usein se on suorastaan paiskattu nenäni edestä kiinni.

Hain muutamia vuosia sitten eräälle kurssille, jolle pääsyn oli syytä olettaa olevan helppoa, melkein läpihuutojuttu. No, enpä tietenkään päässyt. Otin asian erittäin raskaasti, ja jälkeenpäin ymmärrän syynkin. Minusta kai vain yksinkertaisesti tuntui siltä, että ei kai taas tätä: ei kai minulta taas kerran evätä mahdollisuutta, ja vieläpä hiukan absurdisti tilanteessa, jossa sitä ei evätä juuri keltään.

Sillä, että olen kokenut suhteeni muihin ihmisiin yllä kuvatun ongelman kautta, on ollut myös sellainen sivuvaikutus, että häkellyn tavattomasti – siis positiivisessa mielessä – jos vastaan tuleekin joku, joka haluaa antaa minulle mahdollisuuksia. Tämän vuoksi olen esimerkiksi ollut nuorena työurani alkumetreillä hyvin kiintynyt silloiseen esimieheeni. Hän edusti minulle yhtä ensimmäisistä kohtaamistani ihmisistä, jotka antoivat minulle mahdollisuuksia ja vieläpä avokätisesti. Se oli niin tavatonta ja ihmeellistä, että kiinnyin häneen luultavasti liikaakin. (Vaikka mitään romanttista tai seksuaalista tässä ei siis ollut!)

Ehkä tämä koko aihe tuli minulle mieleen siksi, että elämääni on jokin aika sitten tullut henkilö, joka tuntuu haluavan tarjota minulle mahdollisuuksia. Tässä on kyse pienestä asiasta ja pienistä mahdollisuuksista, ei mistään elämää mullistavasta, mutta mahdollisuuksista yhtä kaikki. Tänä päivänäkin ne tuntuvat keitaalta keskellä aavikkoa. Voiko olla, että tämä osuu minun kohdalleni? Ihmisten kohtaaminen ei välttämättä olekaan uuvuttavaa hiekka-aavikkoa vaan siellä voi olla tarjolla jotakin hyvää ja elähdyttävää minullekin. Ihanko totta?

(Harvoin epäröin postausten julkaisua, mutta tätä kyllä hiukan epäröin!)

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat rawpixel/CC0/Pixabay (ylempi) ja kalhh/CC0/Pixabay (alempi)