Osallistuin taannoin keskusteluun, jonka yksi osapuoli oli joutunut juoruilun kohteeksi ja oli tämän vuoksi hyvin tolaltaan. Koetin olla vähättelemättä hänen tunteitaan, mutta minulla oli jonkin verran vaikeuksia asettua hänen asemaansa ja ymmärtää, miksi hän oli niin syvästi järkyttynyt. Asiaa ei auttanut se, että jutut, joita keskustelukumppanista oli levitetty, olivat pääosin totuudenmukaisia eivätkä liittyneet mihinkään kovin yksityiseen asiaan. Ne eivät mielestäni edes saattaneet juorujen kohdetta erityisen negatiiviseen valoon, vaikka hän itse ilmeisesti oli asiasta toista mieltä.

En ole koskaan täysin ymmärtänyt sitä, miksi juoruiluun suhtaudutaan niin kielteisesti. Olen ennenkin hämmentyneenä seurannut, kuinka syvää mielipahaa joissakin aiheuttaa pelkkä ajatus siitä, että heistä voitaisiin puhua selän takana eli juoruilla. Ajatus tuntuu olevan joillekin lähes sietämätön.

Olenko sitten itse sinut sen kanssa, että minusta juoruillaan? No, sepä se – kun minähän olen! En kuvittele olevani lainkaan niin mielenkiintoinen ihminen, että nimeni olisi jatkuvasti muiden huulilla. Elämässäni on kuitenkin ollut ja on jossakin määrin edelleen sellaisia elementtejä, jotka ovat niin mehukas juoruilun aihe, että olisi melko eriskummallista, jos minusta ei olisi koskaan juoruiltu mitään. On myös ollut erinäisiä tilanteita, joista olen voinut päätellä, että minusta puhutaan selän takana eikä pelkästään hyvää.

Ei tämä tieto minua sen kummemmin vaivaa. Syy lienee pitkälti se, että minusta on päivänselvää, että ihmiset puhuvat ihmisistä. Mikä muu meitä koskaan kiinnostaisi niin paljon kuin muut ihmiset? Mielestäni se on mitä suurimmissa määrin luonnollista ja niin ymmärrettävää, että tuntuisi hölmöltä taistella sitä vastaan.

Olen koettanut ymmärtää, miksi monia kuitenkin kiusaa niin syvästi ajatus siitä, että heistä puhuttaisiin selän takana. Syy lienee varsin syvällä siinä, kuinka sosiaalinen laumaeläin ihminen pohjimmiltaan on. Joskus yhteisön hyväksyntä on voinut olla kaikki; se on voinut olla suorastaan elinehto. Tällöin yhteisössä vellovat negatiiviset ajatukset ja tulkinnat omasta toiminnasta ovat voineet olla aito uhka.

Nähdäkseni melko monia ihmisiä vaivaa edelleen halu kontrolloida muiden ajatuksia ja puheita sikäli, kuin ne liittyvät itseen. Mielestäni olisi terveellistä ymmärtää, että tällainen kontrollointiyritys on jo alkujaan tuhoon tuomittu. Et voi estää muita ajattelemasta sinusta, mitä he ikinä haluavat. Tähän liittyy läheisesti se, ettet voi myöskään estää heitä vaihtamasta sinuun liittyviä ajatuksia keskenään. Niin kurja ajatus kuin se voi ollakin, niin kyllä: muut voivat arvostella persoonaasi tai pitää tekemiäsi valintoja väärinä, typerinä tai naurettavina. He voivat tehdä tällaisia arvioita joskus myös hyvin epäreilusti ja epäoikeutetusti, eikä sillekään voi juuri mitään.

No mutta hyvänen aika, miten tällaiseen asiaan sitten on muka tarkoitus suhtautua neutraalisti ja olla olematta huolissaan siitä? Siten, että ymmärtää sen olevan vääjäämätöntä. Niin kauan kuin ihmisillä on ajatuksen vapaus, heidän päähänsä voi todellakin pälkähtää mitä hyvänsä, ja se saattaa joskus koskea myös sinua. Onhan myös itselläsi sama vapaus: saathan sinäkin arvioida muita haluamallasi tavalla, ja niin epäilemättä teetkin.

Olen huomannut joskus myös muissa yhteyksissä, että jotkut ovat tavattoman huolissaan siitä, että tulisivat nolatuiksi muiden silmissä ja että joku voisi nauraa heille selän takana. Tämäkin huoli on pitkälti turha jo pelkästään sen vuoksi, että itse asiassa ihan aina joku voi nauraa sinulle selän takana. Mitä merkitystä sillä sitten todellisuudessa on, sitä voi jokainen miettiä.

Mielestäni tarkastelu voidaan viedä jopa arvojen tasolle, kun lähdetään miettimään, miksi meille on niin paha juttu juuri se, jos joku nauraa selän takana. Niin suunnattoman suuren arvonko me todella annamme niin sanotulle kasvojen säilyttämiselle? Olen useamman kerran törmännyt esimerkiksi siihen, että tilanteessa, jossa joku on tullut puolisonsa pettämäksi, yksi kipeimmistä huolenaiheista on liittynyt siihen, kuka asiasta tiesi. Tiesivätkö puolison kaverit tai ehkä jopa naapurit? Moniko on nauranut tyhmyydelleni tai säälitellyt minua?

Huolemme muiden ajatuksista tai puheista voivat mennä joskus niin pitkälle, että tekisi mieli varovaisesti kysyä järkytyksen kokeneelta henkilöltä, että hei ihan oikeasti: sekö tässä tilanteessa oikeasti on se juttu, josta kannattaa olla huolissaan ja jonka takia kannattaa menettää yöunensa, että naapurit ovat ehkä nauraneet sinulle selän takana?

Todellakin joskus suhteeton huoli muiden mielipiteistä ja puheista voi herättää sen kysymyksen, että mitkä ne elämän tärkeimmät arvot taas mahtoivatkaan olla. Tästä toisaalta päästään siihen, että mehän arvotamme muiden mielipiteitä joka tapauksessa eri tavoin. Ehkei se ole niin kovin yllättävää, etten minä erityisemmin piittaa juoruista, kun otetaan huomioon, etten ylipäätään ole kovin huolissani muiden mielipiteistä. Epäilemättä juorut näyttäytyvät toisessa valossa, jos muutenkin antaa suuren painoarvon sille, mitä muut ajattelevat itsestä ja omista valinnoista.

Jottei koko teksti vaikuttaisi pelkältä juoruilun puolustuspuheelta, on sanottava, että kyllä jonkinlainen juoruilu on minustakin paha juttu eli kyllä myös oikeasti pahaa juoruilua on mielestäni olemassa. Tähän kategoriaan sijoitan sellaisen juoruilun, jota ei motivoi tiedonhalu tai uteliaisuus vaan silkka paha tahto. Jos juoruilulla pyritään tietoisesti vahingoittamaan jotakuta esimerkiksi mustamaalaamalla häntä, pidän toki tällaista toimintaa tuomittavana.

Samoin pidän pahana juoruiluna sitä, jos levitetään eteenpäin itselle luottamuksellisesti uskottuja yksityisasioita. Vaikka ymmärrän, ettei ”kylänmiehiä” voi estää puhumasta, mitä puhuvat, olisin itsekin järkyttynyt, jos vaikkapa kuulisin, että joku ystäväni on kertonut eteenpäin hänelle uskomiani salaisuuksia. Toisaalta tässä olisi kyse enemmän luottamuksen rikkomisesta kuin siitä, mitä joku puolituttu jossakin ajattelee tai sanoo.

Kaiken kaikkiaan ihmisten kiinnostus kohdistuu muihin ihmisiin. Suuri osa ajatuksistamme ja puheistamme tekee myös niin. Mielestäni tämä ei ole asia, jota voisi tai edes tarvitsisi muuttaa, ja usein se on pienempi uhka, jollaiseksi se kenties koetaan.

Vastuun on silti hyvä kulkea mukana aina, kun avaamme suumme. Vaikka tykkäisimme puhua muista ihmisistä ja tekisimme niin, meillä pitäisi olla jonkinlaiset sisään rakennetut rajat sille, mitä päästämme suustamme. Niitä olisi hyvä aina silloin tällöin myös tarkastella. Onko tämä asia, josta minun on sopivaa puhua – vai rajoittaako asiasta puhumista minuun kohdistuva luottamus tai kenties jopa vaitiolovelvollisuus? Jos kerron tämän, mitä siitä seuraa ja kenelle kaikille tieto kulkeutuu? Voiko siitä seurata jotakin niin vakavaa, että on sittenkin vielä syytä punnita tiedon oikeellisuutta tai sitä, kannattaako sitä levittää eteenpäin? Enhän tule vahingossa osallistuneeksi kenenkään mustamaalaus- tai vihakampanjaan?

Juoruilu voi olla osa sosiaalisen ihmisolennon kanssaihmisiin ja elämään kohdistuvaa uteliaisuutta – tai sitten se voi olla jotakin synkempää. Ensiksi mainittu on niin kiinteä osa elämää, että se on hyvä opetella hyväksymään, ja jälkimmäistä vastaan taas voimme taistella yhdessä.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuva philm1310/CC0/Pixabay