On sellaisia vallitsevia ajattelu- ja puhetapoja, joiden kohdalla ei voi olla miettimättä, kenelle ne on suunnattu – ja otetaanko sitä lainkaan huomioon, että kaikille ja kaikkiin tilanteisiin ne eivät sovi yhtään. Riittävyys on tästä mainio esimerkki. Sinä riität. Minä riitän. Kyllä sinä riität. <3 Nykyään me kaikki riitämme oikein kovasti, jos tsemppilauseisiin on uskominen.

Tällainen sanomahan on yleensä mukava ottaa vastaan. Vakuuttelu omasta riittävyydestä on rauhoittavaa ja armollista. Onko kuitenkaan niin, että me kaikki aina riitämme ihan joka asiassa? Entä jos emme riitäkään?

Voisi tietysti kysyä, mitä haittaakaan siitä on, jos muille sanoo mukavia asioita, kuten vakuuttelee heidän riittävyyttään. Asiaa voisi lähestyä vaikka kysymällä, koetko juuri sinä todellakin, että kaikki ihmiset ympärilläsi aina riittävät ja että tämä on heille oikea viesti. Kun lapsesi kaveri tulee luonanne käymään ja on aina nälissään, likaisissa vaatteissa ja hermostunut, haluaisitko vakuuttaa hänen vanhemmilleen riittävyyttä? Kun yhden ja saman työkaverin hommat ovat aina hoitamatta ja muut paikkailevat hänen laiminlyöntejään, koetko todella, että työkaverisi riittää?

On tietysti niitä ihmisiä – esimerkiksi itselleen liiallisen ankaria ylisuorittajia – joille riittävyyden sanoma on tarpeellinen, asiallinen ja ajankohtainen. Kenties riittävyyttä vakuuttelevat tsemppilauseet on heille alun perin luotukin?

Kenties. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan ole niitä ylisuorittajia ja perfektionisteja, tai edes mitään sinnepäin. Jotkut edustavat jopa ihan toista äärilaitaa.

Kuulostaa tämä tylyltä tai ei, kaikki ihmiset kaikissa tilanteissa eivät tarvitsisi vakuutteluja riittävyydestä. Nyt näitä vakuutteluja kuitenkin ripotellaan ympäriinsä kuin jaettaisiin jotakin ihmelääkettä kioskin luukulta kysymättä, kuka sitä aikoo ottaa ja mihin vaivaan.

Miksi niille riittävyyden vakuutteluille sitten on niin valtava tilaus? Mitä me oikeastaan pelkäämme siinä, että emme ehkä riitä? Mitä me pelkäämme siinä niin paljon, että mieluummin vakuuttelemme riittävyyttä kaikille mukaan lukien jokaisen laiskurin ja vastuunpakoilijan kuin kohtaamme sen tosiasian, ettei riittäminen ole itsestäänselvyys?

Kyse lienee vastareaktiosta nykyajan moninaisiin vaatimuksiin. Työelämässä pitäisi olla samaan aikaan nuori ja huikean pätevä, ”hyvä tyyppi” ja valmis kehittämään itseään loputtomasti. Parisuhteessa elämme todellisuudessa, jossa vain yhden swaippauksen takana saattaa olla se kauniimpi ja parempi kumppani. Some syöttää jatkuvasti treenattuja kroppia, reseptejä terveellisempään ruokaan sekä vinkkejä eettisempiin ostoksiin. Signaali on siis paljolti se, että teet ehkä yhden sadasosan niistä asioista, joita pitäisi, ja on noin tsiljoona todella tärkeää juttua, joista olet pihalla kuin lintulauta.

Ehkäpä se, että riittävyydestä puhumiselle on paljon tilausta, ei ole kovin suuri ihme. Meitä joka puolelta tökkivät vaatimukset eivät kuitenkaan ole muuttaneet muuksi sitä, että edelleen maailmassa on myös muita ilmiöitä. Vastuunpakoilua. Epäpätevyyttä. Piittaamattomuutta.

Meilläkin, jotka yritämme hoitaa oman tonttimme hyvin, saattaa olla omat sokeat pisteemme ja ne asiat, joilta olemme sulkeneet silmämme. Täydellinen ei kenenkään tietysti tarvitsekaan olla, mutta olemmeko oikeasti aina edes riittäviä?

Riitänkö minä? Se on kysymys, joka pitäisi mielestäni kyetä kohtaamaan aitona kysymyksenä. Näin ei tapahdu silloin, jos omaa riittävyyttä epäillään kroonisesta alemmuudentunnosta tai itsesäälistä käsin. Toisaalta ei niin tapahdu myöskään silloin, jos torjutaan koko kysymys loputtomilla riittävyysvakuutteluilla, jotka eivät jätä muunlaiselle vastaukselle edes tilaa.

Kyllä se voi oikeasti olla joskus niin, että me emme riitä. Jos jatkuvasti joudumme hokemaan itsellemme jossakin asiassa, että minä riitän, minun ei tarvitse tehdä eikä olla enempää, se voi kieliä siitä, että tämä ei ole totta ja siksi emme itsekään ota sitä uskoaksemme. Tämän toteaminen ei kuitenkaan ole vaarallista. Mielestäni paljon vaarallisempaa on torjua aito itsekriittisyys elämästään kokonaan pahan mielen välttämiseksi.

Joskus omaa elämäntilannetta voi olla vaikea hyväksyä juuri siksi, että oma suoriutuminen elämässä on oikeasti riittämätöntä. Tai ehkä oma peilikuva on vuodesta toiseen niin vaikea kohdata juuri siksi, että oma ponnistelut hyvien elämäntapojen puolesta eivät riitä. Nämä ikävästi pistelevät tuntemukset voivat joskus olla tärkeitä viestejä, jotka olisi syytä ottaa vastaan – ei yrittää silitellä riittävyysvakuuttelujen alle piiloon.

Riittämättömyydessäkin piilee sitä paitsi aina mahdollisuus. Kun puutteensa myöntää, niille on mahdollista myös tehdä jotakin. Jos emme riitä tänään, se ei tarkoita, että emme voisi riittää huomennakaan.

Haluaisin myös korjata sitä inflaatiota, jonka riittävyys on kevyissä tsemppilauseissa kokenut. Sinä riität voisi edelleen olla lause, jolla on arvoa ja voimaa, jos sitä todella tarkoitettaisiin ja sillä olisi katetta.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuva Foundry Co/CC0/Pixabay