Otsikossa on yksi tämän hetken kuumista kysymyksistä. Se linkittyy sekä päivänpolitiikkaan että yleiseen keskusteluilmapiiriin, joista jälkimmäistä jotkut pitävät myrkyllisenä ja vaarallisena.

Tarkemmin ajatellen jotkut pitävät noita molempia myrkyllisinä ja vaarallisina.

Itse olen pohtinut aika paljon sitä, miten talous, raha ja niihin liittyvät oikeudet ja velvollisuudet nähdään. On ilmeistä, että eri ihmisten näkemykset poikkeavat toisistaan suuresti. Tämä liittyy sekä vasemmisto–oikeisto-akseliin että myös yksilöllisiin kokemuksiin.

Miten sitten raha ja talous näyttäytyvät omasta näkövinkkelistäni? Mielestäni on selvää, että jos haluamme säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan, yhteiskunnan turvaverkkojen on oltava riittävän pitävät ja laajat. Jos näin ei ole, seurauksena on vääjäämättä suurta eriarvoistumista ja yhteiskunnan polarisoitumista. Tämä näivettää hyvinvointia ja silkkaa yhteiskuntarauhaa, jotka ovat myös yhteydessä toisiinsa.

Hyvinvointiyhteiskunnan edellytys on mielestäni se, että toimeentulo on subjektiivinen oikeus. ”Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä” ei kerta kaikkiaan ole ajatus, jonka pohjalle hyvinvointia voitaisiin rakentaa. Ihmisen on saatava ruokaa suuhunsa ja katto päänsä päälle, on hän valmis ponnistelemaan asian eteen tai ei. Ymmärrän, miksi tämä sotii joidenkin oikeustajua vastaan. Kaikki muut vaihtoehdot kuitenkin romuttavat hyvinvointiyhteiskuntaa liikaa, mikä ei loppupeleissä ole kenenkään etu.

Sen sijaan siitä, mitä toimeentulo subjektiivisena oikeutena pitää sisällään, pitää voida käydä vaikeitakin keskusteluja. Tukiin perustuva toimeentulo vaatii sitä tarkempaa syyniä, mitä enemmän myös työllä ansaittu toimeentulo on vaakalaudalla.

En hyväksy rumaa puhetta vähävaraisista ihmisistä, ja olen itsekin lukeutunut heihin suuren osan elämästäni. Paljonhan viljellään esimerkiksi sitä väitettä, että tukien varassa on helppo vain maata työttömänä sohvalla. Tämä on aina herättänyt minussa halun huomauttaa, että työttömiä on turha kadehtia, koska työttömäksi kyllä halutessaan pääsee. Ei sitten muuta kuin itsekin vain sohvalle nautiskelemaan ”mehevistä” tukirahoista, jos se on niin helppoa ja auvoisaa!

Vaikken hyväksykään rumaa huutelua, ymmärrän silti, mikä siinä suututtaa, kun lehdistä saa lukea, kuinka tuilla elävä henkilö ei mielestään lainkaan pärjää ja kokee olevansa heitteille jätetty, vaikka saa eri tukia enemmän, kuin moni matalapalkka-alalla työskentelevä saa palkkaa. Ymmärrän senkin, miksi kaikki eivät koe suurta myötätuntoa, kun joku ilmoittaa kärsivänsä siitä, ettei poliittisten päätösten vuoksi voi elää tukien varassa asunnossa, jossa jokaisella perheenjäsenellä on oma huone.

Vaikka olen hyvinvointiyhteiskunnan kannattaja, katson, että se pitää rakentaa realistiselle pohjalle. Minusta realismia ei ole se, että minimitoimeentuloon – siis siihen toimeentuloon, jonka järjestäminen luetaan yhteiskunnan vastuulle – koetetaan ympätä kaikki mahdollinen niin, että lopputuloksena on suoranaisen korkea elintaso.

Vaateliaisuus elintason suhteen ei silti ole missään nimessä työttömien tai muiden vähävaraisten keksintö. Se on koko yhteiskunnan läpäisevä ilmiö. Onhan meillä myös suuret määrät keskiluokkaisia työssäkäyviä, jotka ovat herkkiä kokemaan katkeruutta, jos työtä – ja vieläpä ”parempaa työtä”! – tekemällä ei saavutakaan ihan kaikkia kesämökkejä ja lomamatkoja ja rajoituksetonta kulutusjuhlaa.

Hyvinvoinnin rima on meillä älyttömän korkealla. On paljon niitä, jotka eivät todellakaan koe, että olisi yhteiskunnalta riittävää taata katto pään päälle ja leipä suuhun, vaan joiden mielestä yhteiskunnan pitäisi varmistaa kaikille osallisuus kaikesta. Samalla helposti ajatellaan, että työtä tekemällä pitäisi saada jo ihan kaikki herkut. ”Saavutettuja etuja” tai sellaisiksi koettuja on yksinkertaisesti liikaa, jotta yhteiskunta voisi taata niitä kestävästi kaikille.

Niin täysin kuin kannatankin sitä, että jokaisella on toimeentulo työssäkäynnistä riippumatta, onhan se selvää, että jossakin risteyksessä on käännytty vikaan, kun osa ihmisistä kokee työstä riippumattoman, melko mukavan elintason saavutetuksi eduksi. Samalla työnteko koetaan vahvoja perusteluja vaativaksi uhraukseksi. Miksi tekisin? Mitä hyötyisin? Mitkä olisivat plussat ja miinukset?

Työvoimapolitiikan tiimoilta puhutaan aina välillä kepeistä ja porkkanoista – siis siitä, kumpaa milloinkin jaetaan työssä oleville tai työttömille. Erityisen kärkkäästi ollaan korjaamassa sitä, jos jotakin poliittista päätöstä tai toimenpidettä kutsutaan kannustavaksi, vaikka se toisen tulkinnan mukaan on rankaiseva – siis keppi eikä porkkana. Omasta mielestäni nämä ovat usein saman asian eri puolia: se, mistä saa keppiä, vaikuttaa siihen, mikä koetaan porkkanana. Ellei muita vaihtoehtoja tehdä kovin houkutteleviksi, silloin työssäkäynti on palkitsevampaa eli siitä tulee aiempaa selvemmin porkkana.

Erityisesti haluaisin puuttua siihen kuvaan, joka joillakin on työssä käymisestä. Jotkuthan perustelevat haluttomuutta tehdä työtä – ja varsinkin matalasti palkattua työtä – sillä, että se on heidän riistämistään varakkaiden ihmisten hyväksi. Tällainen käsitys työelämästä on järkyttävän yksipuolinen.

En tiedä, mistä tulee se ajatus, että työ olisi vain uhraus muiden hyväksi, jos sen kautta kuitenkin tienaa oman elantonsa. Tai ehkä sittenkin tiedän: siitähän se ajatus pitkälti tulee, kun työn ja elannon saamisen välinen yhteys on heikko ja hämärtynyt.

Kerrotaan (tai vähintään implikoidaan) sellaista tarinaa, että yhdet raatavat niska limassa pienellä palkalla samalla, kun toiset poksauttelevat shampanja-pulloja edellisten tekemän työn hedelmillä. Tässä tarinassa mättää monikin asia, alkaen vaikka siitä, että nämä ”shampanja-pullojen poksauttelijat” ovat usein paitsi luoneet oman bisneksensä, samalla luoneet myös työpaikkoja ja itsensä elättämisen mahdollisuuksia muille. Ei ole pelkästään niin, että työpaikka on paikka, jossa jotkut käyvät uhrautumassa muiden eteen. Se, että on aikaansaatu työpaikkoja, joissa muutkin voivat tienata elantonsa, on myös vaatinut uhrauksia. Moni työpaikkoja luova taho on riskeerannut bisneksensä vuoksi jossakin vaiheessa aivan kaiken.

Kiistänkö sitten tyystin sen asetelman, että yhdet tekevät työtä pienellä palkalla ja toiset rikastuvat sillä? Tai väitänkö, ettei siinä asetelmassa voisi nähdä koskaan mitään väärää? En. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on usein aika tarkoitushakuista ja kaikkea muuta kuin tarkkanäköistä, jos koko työelämä koetetaan kuitata riistämisellä. Edes matalapalkkatöitä ei voi kuitata pelkästään sillä.

Jos itseä hiertää sietämättömästi mikä hyvänsä sellainen asetelma, jossa oma työ rikastuttaa jotakuta muuta, tätä ei ole edes valtavan vaikea kiertää. Julkisella sektorilla on paljon työpaikkoja, joissa ei ole taustavoimana minkään yrityksen kasvu tai kenenkään rikastuttaminen vaan yksinkertaisesti yhteiskunnan rattaiden pyörittäminen.

Ellei halua palvella talouskasvua, voi kuitenkin palvella yhteiskuntaa ja ihmisiä, ja julkisella sektorilla tämä usein vielä kohdistuu heikossa asemassa olevien palvelemiseen. Näinkin ”riistetyksi tulemisen” ongelman voisi ratkaista – jos haluaisi.

Tahdon kuitenkin vielä korostaa, etten näe kyseenalaista suhtautumista rahaan pelkästään työttömillä ja niillä, jotka eivät töihin ehkä haluakaan. Mielestäni myös monet työssä käyvät ja osa varsin hyvin palkatuistakin ihmisistä hahmottaa työn ja elannon välisen suhteen sellaisella tavalla, etten voi sitä itse allekirjoittaa.

Työpaikka ja kaikki siihen liittyvät myönteiset asiat ovat monille nimenomaan niitä saavutettuja etuja. Jos oma työ ei ole tuottavaa ja tämä johtaa työpaikan menetykseen tai mihin hyvänsä heikennykseen, tämä nähdään usein syvänä vääryytenä.

Itse pienyrittäjänä olen tuskallisen tottunut siihen, ettei edes työn tekemisestä aina seuraa se, että rahaa tulisi, tai varsinkaan se, että sitä tulisi työn määrään ja vaativuuteen nähden järkevässä suhteessa. On täysin mahdollista, että sitä tekee ihan kauheasti töitä eikä siitä silti seuraa painavaa tilipussia. Aina siitä ei seuraa tilipussia lainkaan. Varsinkaan sen kyljessä ei itsestään selvästi tule moninaisia työsuhde-etuja tai edes mahdollisuutta palkalliseen lomaan. Se, mitä työllään onnistuu todella tuottamaan, on ratkaisevaa, ei pelkästään työn tekeminen. Eikä minun ja markkinoilla vallitsevan todellisuuden välissä ole edes ketään, jota pääsisin syyttämään riistämisestä tai hyväksikäytöstä!

Tämä yrittäjän arkitodellisuus ei voi olla vaikuttamatta siihen, miltä kantilta itse katson työmarkkinoita ja niihin liittyviä ristiriitoja ja kiistoja.

Oma tulkintani siitä, missä työn, rahan ja talouden suhteen mennään noin yhteiskunnallisessa mielessä, on se, että kahdenlaisia asioita tarvitaan. Yhtäältä tarvitaan edelleen hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseen tähtääviä toimia ja asenteita. Toisaalta tarvitaan myös työn arvostusta – mikä ei tarkoita pelkästään sitä, että työnantajatahot arvostavat työntekijöitä, vaan myös sitä, että työntekijät arvostavat työpaikkojaan ja mahdollisuutta oman elantonsa tienaamiseen.

Minä en halua nähdä ketään nälkäisenä kadulla. Haluaisin sen sijaan nähdä enemmän ymmärrystä siitä, ettei oman elannon ansaitseminen ole rangaistus eikä itsestäänselvyys. Se on mahdollisuus.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat Sebastian Conzalez/CC0/Pixabay (ylin), chris s/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja wal 172619/CC0/Pixabay (alin)