Kolme helppoa tapaa erottua edukseen

Nykynuoriso on ollut pilalla aina, jo vuosituhansia, eikä siinä voivottelussa, että nykyään kaikki on huonosti entisaikoihin nähden, ole mitään uutta eikä raikasta. Myönnetään silti, että viime aikoina huomioni on suuntautunut ihmisten käytöksessä toistuvasti tiettyihin asioihin, jotka eivät ole vanginneet sitä huomioita ainakaan positiivisessa mielessä. Myönnän senkin, että kyllä vain: tekisi mieli pyöritellä silmiä ja ihmetellä, mihin tämä maailma on menossa, oli se miten mummomaista ja latteaa hyvänsä.

Ajattelin kuitenkin sen sijaan, että alkaisin luetella, mitkä kaikki koen nykyään ihmisten käytöksessä ei-toivotuiksi ilmiöiksi, kääntää asian toisinpäin. Sellainen myönteinen tulokulmahan on ilman muuta löydettävissä, että jos nykyään turhan usein tietyt hyvät tavat ovat kateissa, samalla se tarkoittaa, että hoitamalla nämä asiat kuntoon on kohtuullisen helppo erottua edukseen.

Jos siis haluat vaikuttaa fiksulta ja hyväkäytöksiseltä ja saada kenties melko helppoja irtopisteitä, huomioi nämä asiat:

 

Opettele hoitamaan asiat kasvotusten ja soittamalla

Vaikka näkökulmani asiaan oli ja on vähän mummomainen, en ole niin vanha, etteikö sähköinen viestintä olisi minulle luontevaa. En myöskään ajattele niin, kuin vielä omina teinivuosinani ajateltiin, ettei kukaan fiksu aikuinen hoida ikinä mitään asioita lähettämällä puhelimella jotakin viestejä. (Olen kirjoittanut sähköisestä viestinnästä aiemmin mm. täällä.)

Monessa tilanteessa viestittely on täysin OK, mutta tänä päivänäkään sen paikka ei ole joka asiassa. Tässä on se sauma, jossa voit vaikuttaa reippaalta ja luotettavalta henkilöltä: mene paikalle, esittele itsesi ja esitä asiasi kasvotusten. Monet ehkä tunnistavat tämän ohjeen työnhausta, mutta se sopii muihinkin tilanteisiin. Jos muut ovat kirjainjonoja ja hymiöitä ja joku on uskaltanut olla elävä, lihaa ja verta oleva ihminen, kenen uskot jäävän mieleen?

Ellei paikalle meneminen syystä tai toisesta ole mahdollista tai järkevää, kohtaamiseen saa persoonallisuutta ja luotettavuuden tuntua myös soittamalla. Aito keskustelu on sekin jo eri asia kuin viestien lähettäminen. Lisäksi vaikka nykyihmiset herkästi kokevat soittamisen toiminnaksi, joka voi häiritä toista osapuolta, usein muutaman minuutin puhelun aikana saadaan selvitettyä monia asioita, jotka edellyttäisivät monen viestin näpyttelyä (tai ääniviestin sanelua) puolin ja toisin ja veisivät sitä kautta molempien aikaa. Tästä syystä ainakin itse arvostan sitä, jos joku pystyy tarttumaan luuriin ja antautumaan aitoon keskusteluun, etenkin silloin, kun asia vaatii vähänkään pitkällisempää selvittelyä.

Nyrkkisääntönä voi pitää, että mitä tärkeämpi tai virallisempi asia on kyseessä, sitä herkemmin on syytä käyttää niitä kommunikointitapoja, jotka olivat olemassa jo ennen älypuhelimia.

Pidä lupauksesi ja sovituista aikatauluista kiinni sekä päätä keskustelut katoamisen sijaan

Eikö tämä ole itsestään selvää? No eihän se ole, eikä ole varmaan koskaan täysin ollutkaan. Mielestäni nykykulttuuri, joka korostaa jokaisen omaa hyvinvointia, painottaa armollisuutta sekä paheksuu kaikenlaista patistamista, sen enempää itsensä kuin muidenkaan, aiheuttaa yhtenä lieveilmiönä juuri sitä, että lupauksista ja sovituista aikatauluista lipsutaan herkästi. Ellei huvittanutkaan tai ilmeni jotakin kivempaa, moni kokee oikeutetuksi poiketa sovitusta.

Yksi syy tällaiseen käytökseen on nähdäkseni edellisessä kohdassa käsitellyissä kommunikointitavoissa. Viestien lähettely on todella helppoa ja niiden yhteys todelliseen, konkreettiseen maailmaan, jossa on eläviä ihmisiä, voi joskus hämärtyä. Kuinka helppo onkaan sopia viestitse jotakin – ja sitten perua se yhtä helposti tai jopa jättää perumatta. Sinähän et silloin oikeasti tehnyt mitään, kunhan vain lähetit kirjainjonon jossakin vaiheessa ja sitten muutit mielesi. Toiselle ihmiselle aiheutunut vaiva, mielipaha tai ajanhaaskaus ei juurikaan konkretisoidu – paitsi tietysti sille toiselle.

Moniko läimäyttäisi ulko-oven toisen kasvoille tai edes kesken puhelinkeskustelun löisi luurin korvaan – ihan vain siksi, että nyt ei huvittanutkaan? Uskoakseni todella harva. Viestittelykulttuurissa oharit ja katoamistemput ovat paljon helpompia.

Neuvoni siis kuuluu: Ole vanhanaikaisesti tunnollinen ja kunnollinen ihminen, pidä lupauksesi ja sovituista aikatauluista kiinni. Jos et mitenkään kykene, ilmoita siitä heti toiselle. Kun päätät jonkin keskustelun tai tilanteen – oli se sitten kaupanteko nettikirpparilla tai jonkun tyypin deittailu – älä tee katoamistemppua vaan ilmoita rehdisti: ”Hei, nyt kävi niin, että löysinkin sopivamman valaisimen toisaalta, mutta kiitos ajastasi!” tai ”On ollut mukava tutustua sinuun, mutten valitettavasti koe välillämme sellaista kemiaa, että haluaisin jatkaa tapailua.”

Kun toimit näin, se jälki, joka sinusta jää muiden ihmisten mieleen ja sydämeen, on aivan muuta kuin katoamistemppujen tekijöillä. Siitä voit olla varma.

Pukeudu huolellisesti ja tilanteen mukaan

Kyllähän ulkonäköön nykyään panostetaan, usein todella paljonkin, mutta nyt ei puhuta niistä tietynmerkkisistä vaatteista tai siitä viimeisimmän trendin mukaisesta meikistä. Nyt puhutaan pukeutumisesta tilanteen edellyttämällä tavalla, mikä on aivan eri asia – ja omasta mielestäni myös huomattavasti tärkeämpi asia. Muita kohtaan kunnioittava ja hyvin tilanteen päällä voi olla myös ilman kalliita trendimerkkien vaatteita tai ripsienpidennyksiä. Tähän tilaisuuteen kannattaa tarttua, jos haluaa antaa itsestään helposti hyvän vaikutelman!

Nykyään ns. tavallinen pukeutuminen lainaa nähdäkseni todella paljon urheilupukeutumisesta ja oloasujen maailmasta. Tällainen pukeutuminen sopii moniin tilanteisiin, mutta ehkei sentään ihan jokaiseen. Jos kyseessä on jotenkin virallisempi tilanne saati yhtään minkäänlainen juhla, pukeutumisessa kannattaa huomioida muitakin asioita kuin mukavuus ja rentous.

Vaikka tämä epäilemättä on taas mummomaisten ajatusten aatelia, niin omaan silmääni on jo pitkään pistänyt ennen muuta monien miesten tapa ajatella, että siistit farkut ja puhtaat lenkkarit käyvät juhlapukeutumisesta missä tilaisuudessa hyvänsä. Erityisen pahasti tämä tökkää silmään, jos kyse ei ole nuorukaisesta vaan aikuisesta miehestä.

Jos olet epävarma pukukoodista tai muutoin soveliaasta asusta, perussääntönä voi pitää sitä, että mieluummin kannattaa hiukan ylipukeutua kuin alipukeutua. Se, että kunnioitat tilannetta ja muita läsnäolijoita hieman juhlavammalla pukeutumisella, kuin tilaisuuden isäntä tai emäntä ehkä odottikaan, ei ole missään nimessä iso virhe, jos virhe lainkaan. (Jos koko pukukoodiasia tuntuu täysin vieraalta, tutustu siihen vaikkapa tällä Yhteishyvän verkkosivulla. Netistä löytyy muutenkin apua näihin asioihin!)

 

Kun luen tämän tekstini, niin kyllä, armottoman tätimäistä ja vanhanaikaista paasausta. Ajattelin kuitenkin olla rehdisti oma menneeseen juuttunut itseni ja julkaista tämän postauksen. Maailmassa lienee jokunen muukin, joka ei arvosta ihan kaikkia nykyajan ilmiöitä ja joilta – vähintään heiltä – voit saada lisäpisteitä noudattamalla muutamia hyviä, vanhoja tapoja.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Markéta Klimesová/CC0/Pixabay (ylempi) ja Gabriel Alva/CC0/Pixabay (alempi)

Puheenaiheet Ajattelin tänään Höpsöä Uutiset ja yhteiskunta

Mikä on elämäsi perustunne?

Tunteille on ominaista se, että ne vaihtelevat, tulevat ja menevät. Eilen saatoit olla stressaantunut tulevasta työviikosta. Tänään saatoit olla tyytyväinen, kun sait työprojektin päätökseen, ja iloinen, kun näit pitkästä aikaa vanhan kaverisi. Huomenna saatat ehkä kuulla jonkin huonon uutisen ja olla surullinen.

Sellaisia tunteet ovat. Ilo tuikahtelee, syvä tyytyväisyys tai tyytymättömyys voivat hetkeksi täyttää mielen, kiukku saattaa leimahtaa. Huomenna tai ehkä jo tunnin päästä tilanne voi olla toinen.

Ihan koko totuus tämä ei tietenkään ole, koska eivät aina eivätkä kaikki tunteet ole täysin hetkellisiä. Loukatuksi tulemisen tunne voi kestää kauankin, ja myös väsymys tai stressaantuneisuus voivat olla turhankin pitkäkestoisia tunteita. Samoin tietenkin positiivisista tunteista tyytyväisyys voi kestää pitkään, ja varmasti jokainen meistä toivoo, että rakastuminen tunteena kestäisi.

Haluaisin kuitenkin kaivautua vielä syvemmälle. Nähdäkseni on olemassa sellainen tunteiden taso, joka ei liity siihen, miten reagoimme yksittäisiin tapahtumiin tai tilanteisiin. Sellainen tunteiden taso, johon eivät välttämättä heti tai suoraan vaikuta edes isommat elämäntapahtumat kuten yksittäiset menetykset, työtilanteen muutokset tai uusien ihmisten kohtaamiset.

Tarkoitan nyt sitä tunteiden tasoa, joka on ikään kuin perusfiiliksenä ja pohjavireenä jokaisessa päivässämme. Sitä tunteiden tasoa, joka on olemassa silläkin hetkellä, kun pinnalla on joitakin muita, ohimenevämpiä tunteita. Se on ikään kuin värikynä, joka määrittää elämämme sävyjä ja piirtää mielenmaisemaamme. Se on jotakin, mikä kytee jatkuvasti ja mihin palaamme aina uudestaan, kun pinnallisemmat kuohunnat tasoittuvat. Kun iloinen hetki menee ohitse tai suuttumus laantuu, elämämme perustunne pilkistää alta. Aina.

Millainen tämä perustunne sitten on? Sanoisin, että useimmiten se ei ole vain yksittäinen tunne, vaikka se kaiketi voi olla sitäkin. Ehkä se kuitenkin useimmilla ja suurimman osan elämästä on joidenkin hallitsevien (ja mahdollisesti jopa hiukan ristiriitaisten) tunteiden yhdistelmä. Se voi olla vaikkapa orastavaa toiveikkuutta yhdistettynä pelkoon ja epävarmuuteen. Se voi olla iloa ja voitonriemua, johon kuitenkin sekoittuu katkeruutta menneestä. Se voi olla rauhallista tyytyväisyyttä hiukan surumielisellä sivujuonteella.

Kysymys kuuluu, tunnistatko juuri sinä elämästäsi tällaisen perustunnetilan, johon palaat aina uudestaan ja joka tuntuu olevan aina taustalla, vaikka joskus ehkä hyvinkin piilossa? Osaisitko nimetä tai selittää sen perustunteen?

Itse huomaan, että kun koetan jossakin nostalgian puuskassa tai muuten vain saada kiinni jostakin menneisyyden hetkestä tai elämänvaiheesta, haen alitajuisesti juuri sitä: perustunnetta. Koetan saada palautettua mieleeni, miltä elämä silloin maistui. Teen niin siitä yksinkertaisesta syystä, että se kertoo monella tavalla enemmän kuin sellaiset kysymykset, kuten että mitä, missä ja kenen kanssa – vaikka nämä kysymykset voivat toki auttaa perustunteen  muistamisessa.

Yhden elämänvaiheen osalta palaan muistoissani toistuvasti näkymään, joka avautui silloisen kotini keittiön ikkunasta. Tavallaan koko muisto on mitätön: pelkkä yksittäinen maisema, joka ei edes ollut mitenkään hieno sen enempää kuin kauheakaan, ei ylipäätään erityisen merkityksellinen. Paitsi siltä kannalta, että juuri se jostakin syystä auttaa minua muistamaan, mikä elämäni pohjevire tunnetasolla tuohon aikaan oli.

Loppujen lopuksi eikö juuri se kerro, ellei sentään kaikkea, niin joka tapauksessa hyvin paljon? Eikö moni käytännön kysymys ja suurempikin kysymys kalpene sen rinnalla, miltä oma elämä on tuntunut ja miten sen on nähnyt? Onko sillä väliä, olitko töissä vai työtön, asuitko siellä vai tuolla ja mitä omistit vai omistitko mitään? Toden totta paljon tärkeämpää on se, millaiset värit mielenmaisessasi silloin leiskuivat – vai oliko se kenties kokonaan harmaa tai mustavalkoinen.

Juuri tästä syystä olisi mielestäni tärkeää tunnistaa myös oman elämänsä tämän hetken perustunne. Miltä se elämä tällä hetkellä ihan oikeasti tuntuu, jos katsotaan niiden vaihtelevien ja ohimenevien tunteiden taakse? Millainen tunnejälki tästä ajasta jää oman mielen ja muistojen syövereihin?

Tämä asia on pyörinyt ajatuksissani viime aikoina luullakseni siksi, että tunnistan oman elämäni perustunteen olevan muuttumassa. Pitkään minulla on ollut perustunteen tunne-cocktailissa mukana vihaisuus. Se ei ole ollut juurikaan pinnalla enkä ole siis käyttäytynyt yleisesti ottaen vihamielisesti. Tiedän kuitenkin sen olleen vahvasti tunnetasolla läsnä siksi, että melkein aina, kun olen rauhoittunut tekemään jotakin fyysistä, joka on vapauttanut ajatukseni kulkemaan omia polkujaan, ne polut ovat johtaneet syvään suuttumukseen.

Ilmeisesti olen kerta kaikkiaan väsynyt olemaan vihainen. Se ei ole ihmekään, koska harva tunne on yhtä kuluttava. Olen itsekin miettinyt sellaisten ihmisten kohdalla, joilla vihaisuus on vahvasti pinnalla ja mahdollisesti suuntautuu jatkuvasti tiettyihin kohteisiin, että miten he jaksavatkin elää niin. Miten kukaan jaksaa?

Selvästi tämä kysymys koskettaa myös itseäni, vaikkei omassa elämässäni vihaisuus olekaan saanut samanlaisia muotoja eikä ole ollut niin ilmeistä. Kun yhtä kaikki olen väsynyt olemaan vihainen, edes siellä tunteiden piilotetuimmalla tasolla, tilalle on tullut surullisuus. Jossakin määrin surumielisyyteni tuntuu naurettavan syvältä sekin: tunnetilani on pohjavireeltään niin surun sävyttämä, että voisi kuvitella minun kokeneen jonkin valtaisan, musertavan menetyksen.

Ehkäpä sen selvittäminen, mikä tämä menetys voisi olla, on avain siihen, että pystyn maalaamaan elämäni perustunteeseen valoisampia sävyjä.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva Simona Robová/CC0/Pixabay

Hyvinvointi Oma elämä Hyvä olo Mieli