Eläinsuojelu huonon käytöksen verukkeena

Susikeskustelua käsittelevässä postauksessani sivusin jo aiemmin sitä, kuinka kummallista on, että tilanteissa, joissa susi on raadellut vaikkapa poron tai lampaan, jotkut eläinsuojelijoiksi esittäytyvät tahot kääntävät keskustelun siihen, että ihminen on huolissaan vain tuotantoeläimistä saamastaan taloudellisesta hyödystä. Väite on muutenkin röyhkeä, mutta kummallisinta siinä on se, että vaikka se olisi tottakin, suden raatelema poro tai lammas tuskin kärsii sen vähempää. Eikö eläimen kärsimyksellä siis olekaan merkitystä?

Tuo ei ole ainoa eläinsuojelukeskustelujen tilanne, jossa syntyy vahvasti se vaikutelma, että tärkeämpää osoittaa inhoa tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan kuin suojella eläimiä.

Olen jo vuosien ajan kiinnittänyt Facebookissa huomiota siihen, että jos joku jakaa tiedon auton alle jääneestä kissasta, voi laskea kellosta sekunteja siihen, kun ilmestyy ensimmäinen tällainen kommentti: ”Siinä taas yksi onnellinen vapaana ulkoileva kissa.” Pahimmissa näkemissäni tapauksissa joku on kertonut oman kissansa auton alle jäämisestä ja kommenttikenttään on joku toinen tullut sanomaan, että olisit pitänyt sen kissasi turvassa.

Siis mitä? Jonkun lemmikki on kuollut tapaturmaisesti ja omistaja todennäköisesti itkee silmiä päästään, ja mitä jotkut kehtaavat tehdä? Tulla ilkkumaan ja esittämään julistustaan siitä, minkä kokevat ainoaksi oikeaksi eläintenpidoksi. Jos jokin on törkeyden ja tahdittomuuden huipentuma, se on aika lailla tuo.

Ellei tunne omaa lajitoveriaan kohtaan sen vertaa empatiaa, että välittäisi käyttäytyä edes jotenkin säädyllisesti, käsillä ei taida olla oikea hetki eikä henkilö opettamaan eläimistä välittämistä.

Olen itse nähnyt tapauksia, joissa ihmisen tietämättömyys ja viitsimättömyys on lopulta maksanut eläimen hengen. Olen useamman kerran myös yrittänyt enemmän tai vähemmän sivullisena saada tilannetta tönittyä parempaan suuntaan. Kun mistään varsinaisesta eläinrääkkäyksestä ei ole ollut kyse, paljon muuta ei ole ollut tehtävissä.

Tiedän siis kyllä, kuinka turhauttavaa ja surullista se voi olla, kun kokee, että eläin kärsii ihmisen valinnoista. Mutta mitä olen sanonut, kun esimerkiksi henkilö, joka on mielestäni vuosia menetellyt eläimensä kanssa väärin ja typerästi, on kertonut itkien, että eläin on lopetettu ”sen omaksi parhaaksi”? Olen sanonut: ”Otan osaa.”

Miksi? Siksikö, etten sittenkään ole piitannut eläimen hyvinvoinnista? Vai siksi, että olisin hyväksynyt eläimen omistajan tekemän ratkaisun ja kaiken sen, mikä siihen on johtanut? No en. Syynä on ollut yksinkertaisesti ajatus siitä, että inhimillisyys ja käytöstavat eivät ole rahtuakaan pois eläimistä välittämisestä.

Pitää olla sen verran sydäntä, että tunnistaa, milloin on jotakin, minkä puolesta taistella, ja milloin aiheuttaa vain lisää pahaa. Kuollut eläin ei hyödy mitään siitä, että omistajalle kerrotaan hänen olleen melkoisen kehno, mutta paljon surua ja pahaa mieltä sillä kyllä saadaan aikaan.

Uskon, että jokainen on joskus kuullut sen vanhan viisauden, että ellei ole mitään hyvää sanottavaa, kannattaa olla hiljaa. Tämä viisaus pätee monin paikoin myös eläinten hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin tiimoilta käytävään keskusteluun. Huono käytös ei muutu välttämättä yhtään jalommaksi sen vuoksi, että sitä oikeutetaan eläinsuojelulla.

Yksi tuoreimmista – ja tökeröimmistä – esimerkeistä liittyen siihen, miten omien lajitoverien kimppuun hyökkääminen vaikuttaa olevan joillekin tärkeämpää kuin eläinten suojeleminen, on sikarutto-case.

Vajaa kuukausi sitten Suomessa tavattiin ensimmäisen kerran afrikkalaista sikaruttoa villisialla. Tämä nostatti ymmärrettävästi melkoisen hälyn, johon liittyivät monenlaiset kysymykset alkaen sikaruton torjunnasta ja päättyen suomalaisen sianlihan viennin tulevaisuuteen. Ei kestänyt kauankaan, kun jotkin tahot valitsivat näkökulmaksi sen, kuinka villisikoja tapetaan ja monenlaisia toimenpiteitä tehdään lihantuotannon ja lihateollisuuden turvaamiseksi – ja kuinka väärin ja kamalaa tämä on.

Onko se sitten silkka valhe, että toimenpiteillä turvataan suomalaista lihantuotantoa? Ei ole. Minua kuitenkin hämmästyttää suuresti se, kuinka tässä on joiltakin eläinsuojelijoilta unohtunut yksi pikkiriikkinen juttu. Nimittäin se sika.

Muistutetaanpa, kuinka ”mukavasta” taudista afrikkalaisessa sikarutossa on kyse. Tässä kuvaus kyseisestä taudista Ruokaviraston sivuilta: ”Afrikkalainen sikarutto on sikojen, villisikojen ja minisikojen vakava verenvuotokuumetauti, jonka aiheuttaa ASF-virus. [–] Akuutissa muodossa tärkeimpänä ensioireena on korkea kuume (yli 40,5 °C). Kuumeeseen saattaa liittyä apatia, ruokahaluttomuus, nopea ja vaikeutunut hengitys sekä silmä- ja sierainvuoto. Tyypillistä on myös äkillinen kuolema ilman edeltäviä oireita. [–] Sioilla saattaa olla motorisia häiriöitä ja ne painautuvat toisiaan vasten. Oireena voi myös olla luominen. Joillakin sioilla voi esiintyä oksentelua ja ummetusta, toisilla taas veristä ripulia. Sioilla saattaa olla ihonalaista turvotusta tai verenpurkaumia erityisesti kehon ääreisosissa ja korvissa. Sika saattaa vaipua koomaan ennen kuolemaa, joka seuraa tavallisesti 1–7 vuorokauden kuluessa kliinisten oireiden ilmenemisestä.”

Käsi sydämellä: Jos mietitään sikaa eläimenä ja toivotaan sille hyvää, voiko joku toivoa tuota yllä olevaa? Voiko joku sanoa, että sikojen parasta ajatellen afrikkalainen sikarutto voidaan toivottaa tervetulleeksi Suomeen?

Jos ja kun on erittäin vaikea nähdä, miten afrikkalaisen sikaruton leviäminen olisi millekään Suomessa asustavalle sikaeläimelle muuta kuin haitallista ja vaarallista, herää kysymys, mikä intressi voi olla elämöidä sikaruton torjuntaa vastaan. On vaikea olla ajattelematta, että kenties taas kerran on käynyt niin, että eläinten puolesta puhuminen on jäänyt vähemmän tärkeäksi kuin tiettyjä ihmisryhmiä vastaan puhuminen. Mitäpä siitä, jos sikaruton torjunta auttaa sikoja, kun se auttaa myös isoja, pahoja eläintuottajia ja metsästäjätkin pääsevät taas aseillaan ammuskelemaan. Ei käy!

Eläinsuojelijoiksi esittäytyvät tahot ilmaisevat usein pitävänsä pahana sitä, että eläinten etu jää ihmisten edun jalkoihin. Minusta tämä on paljon vähemmän hälyttävää kuin se, jos eläinten etu jää ihmisille toivottavien haittojen jalkoihin. Se se vasta on kummallista!

Jos haluamme levittää ympärillemme hyvää, aloittakaamme lajitovereistamme eli muista ihmisistä – edes sen verran, että muistamme käytöstavat ja inhimillisyyden. Näin eläinten suojelukin saa terveen pohjan kasvaa, eikä se ala epäilyttävästi vaikuttaa verukkeelta jollekin ihan muulle kuin hyvän tekemiselle.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Myös elokuun alkupuolen pääskysiin liittyvä kohu ihmetytti. Kyse oli tapauksesta, jossa Hailuotoon liikennöineet lautat siirrettiin Turkuun, vaikka pääskysten pesintä lautoilla oli kesken. Asiasta pidettiin paljon meteliä – mutta yhdestä asiasta ei pahemmin metelöity. Nimittäin siitä, mikä on pääskysten poikaskuolleisuus. Ja sehän on suuri! Olen itsekin nähnyt elämässäni kuolleita pääskysen poikasia harmillisen paljon. Lähes kaikki niistä ovat olleet sellaisia, jotka ovat joko pudonneet pesästä tai pudonneet huonoon paikkaan rakennetun pesän mukana. Kun poikaskuolleisuus sivuutettiin kohun yhteydessä, samalla tapaukselta jäi puuttumaan kehys ja sitä oli vaikea suhteuttaa mihinkään, jolloin syntyi sellainen vaikutelma, kuin poikasten mahdollinen kuolema olisi ollut täysin poikkeuksellinen tragedia. Tämä ei ollut kovin totuudenmukaista mutta kylläkin kätevää, jos tarkoitus oli esittää ihmisen toimet mahdollisimman huonossa valossa.

P.P.S. Blogiani voi seurata myös Blogit.fi-sivuston kautta. Lisäksi Facebookista löytää tuoreimpien postausten ohella joitakin kannanottojani ajankohtaisiin aiheisiin.

Kuvat Shafuan Mohd/CC0/Pixabay (ylempi) ja Paul Henri Degrande/CC0/Pixabay (alempi)

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta

Viranomaisten toiminta suurennuslasin alla

Viime viikkoina erityisesti poliisiviranomaisten toiminta on saanut paljon julkisuutta, suurelta osin kuvattujen videomateriaalien vuoksi. Julkisuuden lisäksi silkkaa ryöpytystä on tullut runsaasti eri sosiaalisen median kanavissa.

Itse en suhtaudu tämäntyyppiseen viranomaisten saamaan julkisuuteen ensisijaisesti niin, että onpa hyvä, kun epäkohdat tulevat ilmi. Ensimmäinen ajatukseni on pikemminkin se, että nykyinen someaika mahdollistaa asioiden hallitsemattoman leviämisen ja aivan liian nopeat ja mittavat sometuomiot. Kaikki ovat olevinaan kauheasti totuuden ja oikeuden puolella. Samalla keskustelusta paistaa läpi sen yksipuolisuus ja ilmiö, jonka voisi tiivistää sanontaan ”joukossa tyhmyys tiivistyy”. (Olen kritisoinut somekohuja ja niihin osallistumista laajemmin täällä.)

Ennen kuin jatkan aiheesta enempää, haluan ilmaista tämän mahdollisimman selkeästi: En kuvittele, että suomalainen viranomainen olisi erehtymätön tai ettei hän voisi tehdä virheitä, kenties vakaviakin. En myöskään ajattele, että viranomaisten toiminta olisi tai että sen pitäisi olla kritiikin yläpuolella.

Voimme aiheellisesti odottaa viranomaisilta paljon ja voimme aiheellisesti esittää kritiikkiä, jos vaikuttaa siltä, ettei viranomainen toimi oikein. Viranomaisten virheillähän voi olla hyvin vakavia seurauksia. Lisäksi ne ovat sen vuoksi erityisen paha juttu, että tavallinen ihminen helposti kokee olevansa viranomaisen edessä voimaton.

Yhtä kaikki asiassa on muutama sellainen näkökohta, jonka haluaisin nostaa esiin.

Ensinnäkin nämä poliisiviranomaisten toimintaan liittyvät kohut. Kehottaisin jokaista miettimään, kuinka suuri ero on niissä kahdessa tilanteessa, kun tehdään päätöksiä muutamassa sekunnissa paineen alla ja kun arvostellaan niitä jälkeenpäin kotisohvalta käsin. Jälkiviisaus on helpoin viisauden laji. Kun voit rauhassa tutkia asiaa, miettiä sitä eri kanteilta, hidastaa ja pikakelata ja kun – mikä tärkeintä – tiedät lopputuloksenkin valmiiksi, on helppo sanoa, että ei näin. Tästä ei kuitenkaan voida vielä päätellä, että alkuperäisessä tilanteessa olisi toimittu väärin senhetkiset tiedot, olosuhteet ja vaihtoehdot huomioon ottaen. Vaikka olisikin toimittu väärin, vääryys ei välttämättä ole likikään yhtä törkeä, kuin jälkikäteen somessa lietsottu joukkonärkästys antaa ymmärtää.

Myös yksi juttu kannattaa aina muistaa, kun puhutaan viranomaisista ja heidän toiminnastaan: viranomaisten mahdollisuus puolustaa itseään julkisesti on lähes olematon. Yksittäinen viranomainen ei juurikaan voi kommentoida yksittäisiä tapauksia julkisuudessa – ei sittenkään, vaikka vastapuoli esittäisi millaisia syytöksiä.

Tämä huomio ei muuten koske vain poliisiviranomaisia. Olen jonkin verran törmännyt sosiaalisessa mediassa sellaiseen keskusteluun, joka antaa ymmärtää, että Suomessa lastensuojeluviranomaiset aivan yleisesti käyvät kaappaamassa lapsia hyvistä kodeista hyviltä vanhemmilta. Joskus omakohtaiset tarinat näistä hirmutapauksista voivat olla hyvinkin yksityiskohtaisia.

Jokaisen, joka omaa jonkinlaisen kyvyn kriittiseen ajatteluun, pitäisi tunnistaa epäsymmetria, joka vääjäämättä syntyy, kun toinen osapuoli voi sanoa lähes mitä hyvänsä ja toinen ei juuri mitään. Tämä ei tarkoita, että kaikki, mitä puheliaampi taho kertoo, olisi aina valhetta, mutta valehtelulle on joka tapauksessa hyvät mahdollisuudet.

Valheitakin on monenlaisia. Vaikkei kertoisi suoranaisesti epätosia asioita, tilannekuvan saa näyttämään totuudesta poikkeavalta, jos sopivasti kertoo vain jotkin asiat ja ”unohtaa” toiset kokonaan. Ihmisten kykyä itsepetokseen ei myöskään pidä aliarvioida. Harva meistä haluaa kokea olevansa mitenkään paha tai huono, ja esimerkiksi vanhemmuus on varmasti yksi maailman herkimmistä asioista. On mahdollista, että vaikkapa lastensa huostaanotosta kauhujuttuja kertova äiti kokee puhuvansa täyttä totta, ilman että asia silti on niin. Tietyllä tavalla tämä on ymmärrettävää, sillä kuinka tuskallista täytyykään olla katsoa peiliin ja myöntää, että minun luonani ja minun kodissani lasteni kasvuympäristö ei ole turvallinen?

Se, että viranomaiset eivät hevillä voi latoa faktoja pöytään yksittäisestä tapauksesta tai asiakkaasta, luo myös sellaista epäsymmetriaa, että viranomainen vaikuttaa helposti etäiseltä ja kylmältä. Kun joku taho latelee lakitekstiä ja fraaseja kuten ”asia tullaan selvittämään perin pohjin”, se voi tuntua luotaantyöntävältä. Tavallinen ihminen – hän, joka mahdollisesti kokee itsensä tai läheisensä olevan viranomaisen uhri – voi puhua eri tasolla: hän voi puhua äidinrakkaudesta tai kertoa siitä hirveästä tuskasta, jota viranomaisen vahingoittama läheinen on kokenut.

On tavallaan hyvin ymmärrettävää, että viimeksi mainittua puhetta on helpompi kuunnella ja että se kerää enemmän sympatiaa. Toivoisin silti, että julkisissa keskusteluissa muistettaisiin, ettei viranomaistoiminnan jäykkyys tee sekään viranomaisten teoista itsessään vääriä eikä pahoja – ja että toisaalta kaikki empatiaa herättävät asiat eivät ole koko totuus.

Viranomaisen ei kuulu olla lain eikä kritiikin yläpuolella, mutta hänen on pystyttävä tekemään työtään. Jokainen voi miettiä, edesauttaako vai haittaako tätä se, jos joka nurkalla on joku puhelimen kamera ojossa metsästämässä riittävän viraalia hetkeä, jonka varjolla voidaan sitten tuhansien ihmisten voimin jakaa netissä omia traumoja ja kaunoja viranomaisia kohtaan, mahdollisesti samalla yksittäistä viranomaista ajojahdaten.

Näin minä asian näen.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Blogiani voit seurata myös Facebookissa tai Blogit.fi-sivustolla!

Kuva VBlock/CC0/Pixabay

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta