Susikeskustelua käsittelevässä postauksessani sivusin jo aiemmin sitä, kuinka kummallista on, että tilanteissa, joissa susi on raadellut vaikkapa poron tai lampaan, jotkut eläinsuojelijoiksi esittäytyvät tahot kääntävät keskustelun siihen, että ihminen on huolissaan vain tuotantoeläimistä saamastaan taloudellisesta hyödystä. Väite on muutenkin röyhkeä, mutta kummallisinta siinä on se, että vaikka se olisi tottakin, suden raatelema poro tai lammas tuskin kärsii sen vähempää. Eikö eläimen kärsimyksellä siis olekaan merkitystä?

Tuo ei ole ainoa eläinsuojelukeskustelujen tilanne, jossa syntyy vahvasti se vaikutelma, että tärkeämpää osoittaa inhoa tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan kuin suojella eläimiä.

Olen jo vuosien ajan kiinnittänyt Facebookissa huomiota siihen, että jos joku jakaa tiedon auton alle jääneestä kissasta, voi laskea kellosta sekunteja siihen, kun ilmestyy ensimmäinen tällainen kommentti: ”Siinä taas yksi onnellinen vapaana ulkoileva kissa.” Pahimmissa näkemissäni tapauksissa joku on kertonut oman kissansa auton alle jäämisestä ja kommenttikenttään on joku toinen tullut sanomaan, että olisit pitänyt sen kissasi turvassa.

Siis mitä? Jonkun lemmikki on kuollut tapaturmaisesti ja omistaja todennäköisesti itkee silmiä päästään, ja mitä jotkut kehtaavat tehdä? Tulla ilkkumaan ja esittämään julistustaan siitä, minkä kokevat ainoaksi oikeaksi eläintenpidoksi. Jos jokin on törkeyden ja tahdittomuuden huipentuma, se on aika lailla tuo.

Ellei tunne omaa lajitoveriaan kohtaan sen vertaa empatiaa, että välittäisi käyttäytyä edes jotenkin säädyllisesti, käsillä ei taida olla oikea hetki eikä henkilö opettamaan eläimistä välittämistä.

Olen itse nähnyt tapauksia, joissa ihmisen tietämättömyys ja viitsimättömyys on lopulta maksanut eläimen hengen. Olen useamman kerran myös yrittänyt enemmän tai vähemmän sivullisena saada tilannetta tönittyä parempaan suuntaan. Kun mistään varsinaisesta eläinrääkkäyksestä ei ole ollut kyse, paljon muuta ei ole ollut tehtävissä.

Tiedän siis kyllä, kuinka turhauttavaa ja surullista se voi olla, kun kokee, että eläin kärsii ihmisen valinnoista. Mutta mitä olen sanonut, kun esimerkiksi henkilö, joka on mielestäni vuosia menetellyt eläimensä kanssa väärin ja typerästi, on kertonut itkien, että eläin on lopetettu ”sen omaksi parhaaksi”? Olen sanonut: ”Otan osaa.”

Miksi? Siksikö, etten sittenkään ole piitannut eläimen hyvinvoinnista? Vai siksi, että olisin hyväksynyt eläimen omistajan tekemän ratkaisun ja kaiken sen, mikä siihen on johtanut? No en. Syynä on ollut yksinkertaisesti ajatus siitä, että inhimillisyys ja käytöstavat eivät ole rahtuakaan pois eläimistä välittämisestä.

Pitää olla sen verran sydäntä, että tunnistaa, milloin on jotakin, minkä puolesta taistella, ja milloin aiheuttaa vain lisää pahaa. Kuollut eläin ei hyödy mitään siitä, että omistajalle kerrotaan hänen olleen melkoisen kehno, mutta paljon surua ja pahaa mieltä sillä kyllä saadaan aikaan.

Uskon, että jokainen on joskus kuullut sen vanhan viisauden, että ellei ole mitään hyvää sanottavaa, kannattaa olla hiljaa. Tämä viisaus pätee monin paikoin myös eläinten hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin tiimoilta käytävään keskusteluun. Huono käytös ei muutu välttämättä yhtään jalommaksi sen vuoksi, että sitä oikeutetaan eläinsuojelulla.

Yksi tuoreimmista – ja tökeröimmistä – esimerkeistä liittyen siihen, miten omien lajitoverien kimppuun hyökkääminen vaikuttaa olevan joillekin tärkeämpää kuin eläinten suojeleminen, on sikarutto-case.

Vajaa kuukausi sitten Suomessa tavattiin ensimmäisen kerran afrikkalaista sikaruttoa villisialla. Tämä nostatti ymmärrettävästi melkoisen hälyn, johon liittyivät monenlaiset kysymykset alkaen sikaruton torjunnasta ja päättyen suomalaisen sianlihan viennin tulevaisuuteen. Ei kestänyt kauankaan, kun jotkin tahot valitsivat näkökulmaksi sen, kuinka villisikoja tapetaan ja monenlaisia toimenpiteitä tehdään lihantuotannon ja lihateollisuuden turvaamiseksi – ja kuinka väärin ja kamalaa tämä on.

Onko se sitten silkka valhe, että toimenpiteillä turvataan suomalaista lihantuotantoa? Ei ole. Minua kuitenkin hämmästyttää suuresti se, kuinka tässä on joiltakin eläinsuojelijoilta unohtunut yksi pikkiriikkinen juttu. Nimittäin se sika.

Muistutetaanpa, kuinka ”mukavasta” taudista afrikkalaisessa sikarutossa on kyse. Tässä kuvaus kyseisestä taudista Ruokaviraston sivuilta: ”Afrikkalainen sikarutto on sikojen, villisikojen ja minisikojen vakava verenvuotokuumetauti, jonka aiheuttaa ASF-virus. [–] Akuutissa muodossa tärkeimpänä ensioireena on korkea kuume (yli 40,5 °C). Kuumeeseen saattaa liittyä apatia, ruokahaluttomuus, nopea ja vaikeutunut hengitys sekä silmä- ja sierainvuoto. Tyypillistä on myös äkillinen kuolema ilman edeltäviä oireita. [–] Sioilla saattaa olla motorisia häiriöitä ja ne painautuvat toisiaan vasten. Oireena voi myös olla luominen. Joillakin sioilla voi esiintyä oksentelua ja ummetusta, toisilla taas veristä ripulia. Sioilla saattaa olla ihonalaista turvotusta tai verenpurkaumia erityisesti kehon ääreisosissa ja korvissa. Sika saattaa vaipua koomaan ennen kuolemaa, joka seuraa tavallisesti 1–7 vuorokauden kuluessa kliinisten oireiden ilmenemisestä.”

Käsi sydämellä: Jos mietitään sikaa eläimenä ja toivotaan sille hyvää, voiko joku toivoa tuota yllä olevaa? Voiko joku sanoa, että sikojen parasta ajatellen afrikkalainen sikarutto voidaan toivottaa tervetulleeksi Suomeen?

Jos ja kun on erittäin vaikea nähdä, miten afrikkalaisen sikaruton leviäminen olisi millekään Suomessa asustavalle sikaeläimelle muuta kuin haitallista ja vaarallista, herää kysymys, mikä intressi voi olla elämöidä sikaruton torjuntaa vastaan. On vaikea olla ajattelematta, että kenties taas kerran on käynyt niin, että eläinten puolesta puhuminen on jäänyt vähemmän tärkeäksi kuin tiettyjä ihmisryhmiä vastaan puhuminen. Mitäpä siitä, jos sikaruton torjunta auttaa sikoja, kun se auttaa myös isoja, pahoja eläintuottajia ja metsästäjätkin pääsevät taas aseillaan ammuskelemaan. Ei käy!

Eläinsuojelijoiksi esittäytyvät tahot ilmaisevat usein pitävänsä pahana sitä, että eläinten etu jää ihmisten edun jalkoihin. Minusta tämä on paljon vähemmän hälyttävää kuin se, jos eläinten etu jää ihmisille toivottavien haittojen jalkoihin. Se se vasta on kummallista!

Jos haluamme levittää ympärillemme hyvää, aloittakaamme lajitovereistamme eli muista ihmisistä – edes sen verran, että muistamme käytöstavat ja inhimillisyyden. Näin eläinten suojelukin saa terveen pohjan kasvaa, eikä se ala epäilyttävästi vaikuttaa verukkeelta jollekin ihan muulle kuin hyvän tekemiselle.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Myös elokuun alkupuolen pääskysiin liittyvä kohu ihmetytti. Kyse oli tapauksesta, jossa Hailuotoon liikennöineet lautat siirrettiin Turkuun, vaikka pääskysten pesintä lautoilla oli kesken. Asiasta pidettiin paljon meteliä – mutta yhdestä asiasta ei pahemmin metelöity. Nimittäin siitä, mikä on pääskysten poikaskuolleisuus. Ja sehän on suuri! Olen itsekin nähnyt elämässäni kuolleita pääskysen poikasia harmillisen paljon. Lähes kaikki niistä ovat olleet sellaisia, jotka ovat joko pudonneet pesästä tai pudonneet huonoon paikkaan rakennetun pesän mukana. Kun poikaskuolleisuus sivuutettiin kohun yhteydessä, samalla tapaukselta jäi puuttumaan kehys ja sitä oli vaikea suhteuttaa mihinkään, jolloin syntyi sellainen vaikutelma, kuin poikasten mahdollinen kuolema olisi ollut täysin poikkeuksellinen tragedia. Tämä ei ollut kovin totuudenmukaista mutta kylläkin kätevää, jos tarkoitus oli esittää ihmisen toimet mahdollisimman huonossa valossa.

P.P.S. Blogiani voi seurata myös Blogit.fi-sivuston kautta. Lisäksi Facebookista löytää tuoreimpien postausten ohella joitakin kannanottojani ajankohtaisiin aiheisiin.

Kuvat Shafuan Mohd/CC0/Pixabay (ylempi) ja Paul Henri Degrande/CC0/Pixabay (alempi)