Tavallisia asioita, joita en ymmärrä

Tiedättekö se tunteen, kun näyttää siltä, että kaikki ympärillä intoilevat jostakin asiasta, johon itse ei vain pääse sisälle? Tai sen tunteen, kun jokin asia tuntuu olevan muille päivänselvä, ja itse kyseenalaistaa koko jutun? Toivottavasti tiedätte, niin minun ei tarvitse tuntea olevani tämän asian kanssa aivan yksin!

Käyn tässä postauksessa läpi muutaman täysin tavallisen asian, joita en niiden tavallisuudesta huolimatta ymmärrä. (Tästä asetelmasta käsin toki tiedostan, että minä olen näiden asioiden suhteen se outolintu!)

 

Yletön rakkaus virka-aikaa kohtaan

Minusta on aina ollut hämmentävää, kuinka suurelle osalle ihmisistä on täysin selvää, että virka-aika on juuri se aika, jolloin töitä pitäisi saada tehdä. Jos työt ovat muulloin kuin virka-aikaan, tämä on piiiitkä miinus, jonka kanssa joidenkin poloisten täytyy vain opetella elämään.

Olen joskus ollut töissä erikoisliikkeessä, joka avasi ovensa vähän ennen lounasaikaa ja meni kiinni alkuillasta. Tämä tietysti saneli paljolti myös työajat. Ja arvatkaa mitä? Minulle lähetettiin suurin piirtein suruvalitteluja. Voi sinua raukkaa, kun joudut kärsimään tuollaisista työajoista! Minä mietin häkeltyneenä, että tämähän on ihan hyvä: ei tarvitse herätä kovin aikaisin muttei myöskään olla työpaikalla iltamyöhään vaan vapaa-aikaa jää vielä illallekin. Itse asiassa lähes optimaalista! Tämä tuntui monien mielestä olevan tosi outo ajatus, vähän niin kuin olisin ilmoittanut nauttivani kivusta.

Lapsiperheiden kohdalla toki ymmärrän ihastuksen virka-aikaa kohtaan. Helpottaa monia käytännön asioita, jos pienten tai kouluikäisten lasten vanhemmat eivät ole töissä iltaisin tai viikonloppuisin. Virka-aikarakkaus tuntuu kuitenkin koskevan paljon suurempaa joukkoa kuin lapsiperheellisiä.

Miksi kummassa monien mielestä on niin kertakaikkiseen hirveää, jos töissä täytyy olla illalla? Tai sunnuntaina? Olen koettanut saada kiinni siitä, miten se on niin eri asia kuin olla töissä ma-pe klo 8–16 – mutten vain saa.

Myönnän kohottelevani kulmiani erityisesti yrittäjille, jotka tavoittelevat sitä samaa virka-aikaa. Tulee mieleen, että ihanko oikeasti haluat sulkea liikkeesi jo klo 17, vaikka se tarkoittaa, että suuri osa asiakkaista ei ehdi liikkeeseesi muuta kuin tulemalla matalalentoa suoraan työpaikalta? Etenkin jos liikkeen kohderyhmä eivät vaikuta olevan eläkeläiset, tätä on joskus tosi vaikea käsittää.

Itsekin yrittäjänä ymmärrän periaatteessa, että juuri se on yksi yrittämisen hyvistä puolista, että omiin työaikoihinsa voi vaikuttaa. Mutta hitsit, miten lähes kaikki tuntuvat haluavan vaikuttaa niihin juuri siten, ettei täytyisi poiketa virka-ajasta, ainakaan paljon?

Samaan nippuun virka-aikarakkauden kanssa tekisi mieli laittaa se, että kesäloman on pakko olla heinäkuussa. Siis aivan pakko. Muuten on kesä pilalla, loma pilalla, vuosi pilalla ja tekisi mieli tarrata kiinni onnekkaampien työkavereiden tukkaan. Varastitte mun loma-ajan, ruojat!

Mitä ihmettä?

Alituinen syöminen

Varoitan jo valmiiksi, että jos syöminen on sinulle vaikea aihe ja koet asian käsittelyn helposti loukkaavaksi, sinun kannattaa kenties siirtyä seuraavaan väliotsikkoon.

Asiaan: En käsitä, kuinka niin monet onnistuvat syömään parin, kolmen tunnin välein koko päivän ajan ja vielä kokevat sen välttämättömäksi. Miten he tekevät sen? Mistä löytyy aika ja ennen kaikkea motivaatio?

Periaatteessahan syöminen on hyvin yksityinen asia. Joskus kuitenkin muiden ruokailurytmi pääsee vaikuttamaan omaankin elämään ja aiheuttaa pientä päänvaivaa. Olen törmännyt esimerkiksi aikatauluttamishaasteisiin: Isommalla porukalla on koetettu sorvata kaikille sopivaa aikataulua, mikä on ollut jo valmiiksi haastavaa. Sitten, kun näyttää siltä, että nyt löytyy toimiva aikataulu, kannoksi kaskeen asettuu se, ettei muutaman tunnin hommaa voida hoitaa ilman ruokataukoa. Miksei? Rehellisesti, en ymmärrä.

Taas kerran täytyy vähän loiventaa omia mielipiteitä: Tiedän kyllä, että on sairauksia, joiden vuoksi on tärkeää syödä säännöllisesti ja usein. Mielestäni tiheätahtinen syöminen on kuitenkin näiden sairauksien esiintyvyyttä laajempi ilmiö. Toki virallisten terveyssuositustenkin mukaan taitaa edelleen olla niin, ettei pitkiä ruokailuvälejä varsinaisesti suositella.

Toisin sanoen: virallisesti minä lienen se, joka on tässä asiassa väärässä ja outo. Vaikka näin olisikin, silti asia ei oikein mahdu mieleeni. Joka kerta hillitsen hämmästystä, kun joku perusterve henkilö kertoo, että hän joutui olemaan viisi tuntia syömättä ja miltei pyörtyi. Itse mietin, että pyörtyisin varmaan pikemminkin niistä ponnistuksista, joita joutuisin tekemään sen eteen, ettei niitä viiden tunnin taukoja syömiseen tulisi. Ja minä sentään pidän itseäni varsin hyvänä aikatauluttajana ja organisoijana!

Elämä on ihmeellistä, kun ihan perustarpeidenkin suhteen me ihmiset voimme olla niin erilaisia.

Matkustelu

Nyt on heti tarkennettava, mitä tarkoitan eli mikä on se asia, jota en ymmärrä: Ymmärrän hyvin sen, että joku voi haluta matkustella. Ymmärrän hyvin senkin, että se voi olla jollekulle rakas harrastus tai suuri intohimo. Se on sen sijaan jäänyt hämärän peittoon, miksi tunnutaan oletettavan, että jokainen haluaa matkustella – ja miksi se oletus vielä melkeinpä pitää paikkansa.

Kiihkeimpänä korona-aikana kiinnitin huomiota siihen, kuinka yleisesti oletettiin, että matkustelun kielto tai hankaluus oli asia, joka aiheuttaa tuskaa. Siis samalla tavalla kuin vaikkapa se, että jossakin vaiheessa oli likipitäen kiellettyä nähdä ketään tai käydä missään. Ja niinhän se näyttikin aiheuttavan tuskaa! Kun tiukimmat kiellot hellittivät, moni varasi ensitöikseen matkan jonnekin.

Sivumennen sanoen tiedän ainakin yhden henkilön, joka ”salamatkusti” korona-aikaan. Siis teki pieniä reissuja muttei runsaasta some-aktiivisuudesta huolimatta hiiskunut siitä sanaakaan, koska pelkäsi sen herättävän paheksuntaa. (Tämän hän siis kertoi itse.) En tiedä, kumpaa ihmettelin enemmän: sitä, että matkustelu oli niin suuri pakko, vai sitä, että muiden tuomio pelotti niin paljon.

Mikä tekee juuri matkustelusta sellaisen asian, että se soveltuu jokamiehen vakiounelmaksi? Siihen näyttävät tarraavan tiukasti kiinni nekin, joiden arvomaailmaan se ei tunnu sopivan. Esimerkiksi aika moni ilmastoasioihin tiukkapipoisesti suhtautuva on kuitenkin sitä mieltä, että lentomatkustuksesta hän ei luovu.

Jotakin aivan erityistä matkustelussa täytyy olla – kun vain ymmärtäisin mitä! Mikä tekee juuri matkustelusta niin erityistä niin suurelle osalle ihmisistä? Miksei samaan erityisasemaan nouse vaikkapa kosketinsoittimien soittaminen? Tai puutarhanhoito?

Tarkennuksesi totean, etten ihmettele tätä siksi, että itse inhoaisin matkustelua. En inhoa ja olen jonkin verran matkustellutkin. Se on ollut ihan kivaa – mutten toisaalta kokisi kärsiväni musertavaa menetystä, vaikken enää koskaan voisi matkustaa kotimaan rajojen ulkopuolelle.

Minusta moni muukin juttu ajaa saman asian kuin matkustaminen lentokoneella jonnekin kauas. Jos analysoin omalta osaltani sitä, mikä matkustamisessa on kivaa, niin arjesta irrottautuminen ja se, että voi vain olla ja rentoutua. Tosiasia kuitenkin on, että voin tehdä tämän hyvin vaikka tuossa naapurikaupungissa – ei minun tarvitse matkustaa mihinkään toiseen maahan sen vuoksi.

Toki ymmärrän, että on niitäkin, jotka matkustavat ulkomaille nimenomaan tutustumaan uusiin paikkoihin ja vieraisiin kulttuureihin. Käsitän, että heille Jyväskylä tai Lappeenranta eivät aja tätä samaa asiaa. Iso osa ihmisistä näyttää kuitenkin olevan niitä, joille matkustelu ei ole ainakaan ensisijaisesti syväsukellus vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Moni tuntuu nauttivan matkustelussa samantapaisista asioista kuin minäkin: arjesta irrottautumisessa ja siitä, että saa vain olla, rentoutua ja nauttia hyvästä ruoasta. En täysin ymmärrä, miksei tämä elämys heidänkin kohdallaan voisi löytyä lähempää kuin lentomatkan päästä.

Vai onko siihen kaikkeen vain ehdollistuttu; opittu virittäytymään rentoon lomatunnelmaan juuri lentokentällä ja siinä hetkessä, kun lentokoneen pyörät irtoavat kiitotiestä? Niin ettei oikein uskota, että sitä samaa voisi tavoittaa mitenkään muuten? Ken tietää.

Jos siitä, ettei ymmärrä monia tavallisia asioita, hakee jotakin hyvää, niin sellaista on ainakin se, että eivätpä hämmästeltävät ja kummasteltavat asiat lopu kesken!

Onko sinulla sellaisia juttuja, joiden tiedät olevan ihan tavallisia mutta joiden kohdalla et vain itse saa juonesta kiinni?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Mabel Amber/CC0/Pixabay (ylin), stokpic/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja Johannes Kirchher/CC0/Pixabay (alin)

Puheenaiheet Oma elämä Ajattelin tänään Höpsöä

Minimalistisia asumisunelmia

Minulle käy usein niin, että kun näen jonkin pienen ja söpön mökin tai muun rakennuksen – joka ei usein ole edes asumiseen tai ainakaan vakituiseen sellaiseen tarkoitettu – alan leikitellä ajatuksella, että millaista tuossa olisi asua. Tämä ajatus on tullut mieleen muun muassa useammankin saunamökin ja kerran jopa sukulaislapsen leikkimökin kohdalla. Millaista se olisi, jos yrittäisi asua tuollaisessa tosi pienessä rakennuksessa, onnistuisiko se?

Jonkin leikkimökin kohdalla ajatusleikki törmää nopeasti omaan mahdottomuuteensa. Sen sijaan jotkin saunamökit ovat olleet jo toteuttamiskelpoisuuden rajoilla. Osassa on ollut lämmitysjärjestelmä (muukin kuin kiuas) ja löylyhuoneen rinnalla sellainen huone, joka on väliaikaisessa asumiskäytössä ollutkin, esimerkiksi kesäisin vierashuoneena.

Ongelmaksi lähes kaikissa tapauksissa on jäänyt WC:n puute. WC:tä kun missään saunamökissä tai puutarhavajassa harvemmin on… Ja minä en ole vähimmissäkään määrin puucee-ihminen, se myönnettäköön heti!

Onhan tähän olemassa myös moderni ja ihan asumiskäyttöön tarkoitettu ratkaisu: nimittäin ns. minitalot. (Niihin voi tutustua esim. tässä Ilta-Sanomien verkkoartikkelissa.) Mielestäni minitalot vaikuttavat usein kerrassaan viehättäviltä, kompakteilta. Se, mikä niissä viehättää, liittyy nimenomaan siihen, mitä niistä puuttuu: useimmiten ei mitään välttämätöntä tai oikeasti tarpeellista, vaan kaikki se ylimääräinen tila, johon voisi hillota turhia huonekaluja ja turhaa tavaraa. Täydellistä!

Kun koetan analysoida sitä, mikä jossakin pienessä kopissa asumisessa viehättää, niin ennen muuta se, mistä kaikesta olisi vapaa: hyvin vähän siivottavaa, väkisinkin vähän materiaa, jota täytyy hallita, järjestellä, hoitaa… Myös asumiskulut pysyisivät kurissa, kun lämmityskustannukset olisivat alhaiset eikä kiinteistöverokaan päätä huimaisi. (Näillä energian hinnoilla moni varmasti voi samastua tähän haaveeseen…)

Se, että täytyisi hyvin tarkkaan miettiä, mitä esimerkiksi vaatteita tai keittiötarvikkeita minimaalisen pieneen asumukseen tuo, näyttäytyy myös enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Kuinka vähiin vaatekaappinsa sisällön voisi karsia, kun tosissaan yrittäisi? Kuinka ihanaa olisi, kun vaatekaappi olisi tiivistetty vain niihin muutamaan parhaaseen, käyttökelpoisimpaan vaatteeseen, jotka olisivat ihan pienessä kaapissa tai vaatearkussa?

Haluan tarkentaa näitä haaveitani sen verran, että kysehän ei ole varsinaisista unelmista: ei asioista, joita aktiivisesti tavoittelisin, eikä välttämättä viime kädessä edes asioista, jotka olisin valmis vaihtamaan nykytilanteeseen. Ehkä voisi sanoa, että nämä ovat enemmänkin jonkinlaisia haavekuvia, ajatusleikkejä, jotka kuvastelevat sitä, mihin suuntaan elämääni haluaisin viedä – vaikka tuskin minä loppupeleissä siellä saunamökissä kuitenkaan päättäisin asua!

Ironisia sävyjä näihin haavekuviini tuo se, että minähän itse asiassa olen asunut erittäin minimalistisesti. Ensimmäinen kotini, jossa asuin lapsuuden ja opiskeluvuosien jälkeen täysin yksin, oli yksiö, jonka sisustin varsin niukasti. Se oli hyvin intuitiivista: en ollut tutustunut minimalismiin missään määrin enkä tietoisesti tavoitellut sitä, vaan kun itse muokkasin kotini, siitä vain tuli sellainen. Enemmän se oli sisustamatta jättämistä: hankin hyvin vähän mitään, kun en kokenut tarvitsevani. (Niinpä!)

Etenkin jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että kotini oli vieraiden silmin varmasti hyvin kolkko ja paljas; vähän samanlainen kuin kämppä, johon on juuri muutettu eikä ole vielä ehditty purkaa kaikkia muuttolaatikkoja. Jos ihan rehellinen olen, ehkä itsekin jälkeenpäin ajattelen, ettei kyseinen koti ollut mikään varsinainen silmänilo ja kodikkuuden huipentuma. Yhtä kaikki se kertoo minulle jotakin itsestäni, että tuollaiseen asumiseen olen selvästi taipuvainen silloin, kun mikään tai kukaan muu ei vaikuta asiaan.

Todennäköisesti en lähiaikoina ole muuttamassa leikkimökkiin tai puuliiteriin tai edes moderniin minitaloon. Sen sijaan saatan hyvinkin olla esimerkiksi tekemässä suursiivouksen vaatekaappeihini – eli sittenkin kulkemassa kohti minimalistisia haaveita.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva William Sturgell/CC0/Pixabay

Koti Oma elämä Hyvä olo Höpsöä