Tästä asiasta kriittiseen sävyyn kirjoittaminen on samalla tavalla haastavaa, kuin kriittisesti kirjoittaminen lahjoista ja niiden antamisesta. Haastavuus liittyy siihen, että tuntee moittivansa asiaa, joka on itsessään hyvä ja kaunis; lähestulkoon loukkaavansa pyhiä arvoja. Muutenkin avun ja lahjojen antamisessa on aihepiirinä paljon samaa, mutta palaan siihen myöhemmin. Ensin tartun itse haasteeseen ja koetan saada kerrottua, miksi auttamisen kaltainen myönteinen asia herättää minussa usein kielteisiä tunteita.

Ihan alkuun myönnettäköön: Olen ihminen, jolla on ongelmia avun vastaanottamisessa. Tarkoitan monenlaista apua, mutta etupäässä mielessäni ovat pienet arkiset palvelukset. Kyse ei ole vain siitä, että minulla on ongelmia asian kanssa, vaan myös siitä, että ongelmat ovat ehkä hieman toisenlaisia, kuin avun vastaanottamiseen liittyvien vaikeuksien usein ajatellaan olevan.

Sinä taidat olla niitä ihmisiä, joille on kauhean tärkeää osoittaa, että pärjäät kaikessa ihan itse ja yksin. Tämän olen kuullut erinäisiä kertoja, ja tämä on muutenkin yleinen ajatus siitä, miksei toinen halua ottaa apua vastaan. Olen nyökytellyt näille arveluille ja hymyillyt pahoittelevasti, vaikka olen ajatellut, ettei asia ole oikeastaan niin. En minä oikeasti kieltäydy avusta siksi, että kuvittelisin tai haluaisin osoittaa olevani jotenkin kaikkivoipa.

Todellinen syy kieltäytymiseen on usein se, etten usko tarjotusta avusta olevan minulle oikeasti apua. Tätä en tietenkään henno sanoa kenellekään – eikä ihme, koska ajatushan kuulostaa kamalalta!

Miksi sitten ajattelen, ettei tarjottu apu auta? Kyse on usein tietyn asian kyseenalaistamisesta: onko tarjottu apu oikeasti vilpitöntä?

Yksi ikävimmistä havainnoista, jonka olen ihmisluonnosta tehnyt elämäni varrella, on juuri se, ettei avun vilpittömyys ole itsestään selvää. Pahimmillaan apu voi olla jopa tietoinen vallankäyttöyritys. Tällaista on esimerkiksi sellainen apu, jolla pyritään ohjailemaan ja manipuloimaan. Jos mainitsen käytännön esimerkin, niin tätä tekevät joskus vanhemmat ihmiset nuorempia sukulaisia kohtaan. He saattavat esimerkiksi tukea nuorten opintoja tai harrastuksia avokätisesti – mutta vain, jos ne miellyttävät heitä itseään. Tällaista apua saatetaan jopa käyttää suosimisen tai rankaisemisen välikappaleena.

Nämä ovat tietysti aika äärimmäisiä esimerkkejä ja koskevat useammin nuoria kuin omilla jaloillaan seisovia aikuisia. Sen sijaan aikuisiakin koskettaa se, että vaikkei avun tarjoaminen olisi vallankäytön väline, usein se on yritys saada itselle jotakin, kuten oikeus odottaa vastapalvelusta.

Kroonisesti kuormittuneena ihmisenä tämänkaltaiset ääneen lausumattomat odotukset ahdistavat minua. Jos ostan jotakin, haluan tietää sen hinnan ennalta. Monien antaman avun kohdalla minulla olisi sellainen tunne, että otan vastaan jotakin vastikkeellista tietämättä, mikä odotettu vastine on. Tämä taas helposti johtaa siihen, että hankin vaikka mieluummin apua, jonka maksan rahalla, niin hinnasta ei ole epäselvyyttä. Minun ei tarvitse stressata, odotetaanko vastapalvelusta ja ehdinkö ja jaksanko sellaista tehdä. En nimittäin haluaisi aiheuttaa tilannetta, jossa toinen ajattelee, että mikä törppö ja paskiainen: apu kyllä kelpaa, mutta eipä paljon vastapalveluksen tekeminen kiinnosta!

Joku saattaa tällä hetkellä vähän ihmetellä kirjoittamaani. Miksi puhun vastapalveluksen odottamisesta, niin kuin se olisi väärin? Eikö ole normaalia vastavuoroista kanssakäymistä, että joskus minä autan sinua ja joskus sitten sinä autat minua? Tiedän kyllä, että moni ajattelee juuri näin, mutta itse näen aika ongelmallisena sen, jos apua tarjottaessa vastapalvelusta suorastaan odotetaan.

Ajattelen, että jos jokin on vastikkeellista, hinta pitäisi avoimesti kertoa. Vaikkapa ilmaista, että hei, jos tulen tänään vahtimaan lapsiasi, kun olet viihteellä, voit varmaan ensi viikolla kastella huonekasvini, kun olen matkoilla. Muussa tapauksessa näen asian niin, että jos annetulle avulle ei ilmaise hintaa, sen pitäisi sitten olla ilmaista. Vastikkeetonta. Vilpitöntä.

Koska kuitenkin tiedän, että moni ajattelee toisin, juuri tämä johtaa siihen, että olen haluton ottamaan vastaan apua. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän minulle olevan useimmiten helpompaa rämpiä vaikean tilanteen läpi yksin kuin ottaa vastaan apua, joka jättää tunteen epämääräisestä kiitollisuudenvelasta sekä epäilyn siitä, pystynkö kuittaamaan sitä velkaa.

Avun vastaanottamisesta ei tee hankalaa pelkästään se, että mahdollinen ääneen lausumaton vastapalveluksen odottaminen arveluttaa. Myös siihen törmää usein, että avun tarjoaja tarjoutuu pikemminkin tekemään asioita, joita hän itse haluaisi tehdä, kuin asioita, joiden tekeminen oikeasti auttaisi avun saajaa.

Tästä minulla on vahva muisto vuosien takaa. Minulla oli teini-ikäisenä työpaikka, joka oli aika tyypillinen sellainen työ, jota kouluttamaton nuori saa: ei huikean inspiroivaa vaan enemmän tylsää puurtamista. Työssä oli kuitenkin yksi mielenkiintoinen osio, joka toi siihen hohtoa. Arvatkaa vain, että kun tuli tilanteita, joissa minulle kertyi syystä tai toisesta vähän liikaa hommaa, mitä muut tarjoutuvat tekemään puolestani? Aivan oikein: sen ainoan hauskan homman.

En muistele tätä vuosien takaista tapahtumaa siksi, että se olisi ainutkertainen, vaan enemmänkin siksi, että sama opetus on toistunut myöhemminkin monta kertaa. Niitä auttajia, jotka olisivat valmiita tekemään hauskat, mielenkiintoiset ja helpot asiat, ilmaantuu silloin tällöin. Niitä, jotka olisivat valmiita ottamaan sen oikeasti raskaan taakan harteilta, on paljon vähemmän.

Nykyään olen erään läheiseni kanssa avun tarjoamisen ja torjumisen kierteessä: Hän olisi halukas auttamaan, mutta on varsin vähän asioita, joita hän voisi tehdä ja niistäkin hän olisi vailla suurta kiitosta ja kunniaa. Minun kannaltani tämä tarkoittaisi sitä, että saatu apu auttaisi minua hyvin vähän ja sen pääasialliseksi sisällöksi jäisi kyseisen henkilön tärkeyden tunteen pönkittäminen. Avun loppusumma minun kannaltani olisi siis lisäkuormitus pikemmin kuin minkäänlainen helpotus.

Jokainen saa tietenkin päättää, ketä, missä ja millä tavoin haluaa auttaa – ei tässä ole sinänsä mitään väärää! Ei kenelläkään ole velvollisuutta tarjoutua tekemään toisen puolesta jotakin ikävää ja raskasta, ellei halua. Ei kuitenkaan ole mielestäni myöskään kovin kummallista, että apu tulee torjutuksi tilanteessa, jossa tarjoudutaan tekemään kaikkea muuta kuin sitä, mikä toista oikeasti auttaisi.

Kuten jo postauksen alussa mainitsin, näen väkisinkin siinä, mitä kirjoitan tästä aiheesta, paljon samaa kuin siinä, mitä olen aiemmin kirjoittanut lahjojen antamisesta.

Apu on pohjimmiltaan lahja, joka annetaan palveluksen muodossa. Sen enempää materiaalista lahjaa kuin apua ei tulisi antaa muusta syystä kuin hyvästä sydämestä ja vilpittömästi, saajaa ja hänen tarpeitaan ajatellen. Muutoin voi käydä niin, että hyvä tarkoitus ei toteudu vaan tulee aiheuttaneeksi jopa lisävaivaa ja mielipahaa.

Koska huomaan kirjoittaneeni aiheesta melko synkästi ja jopa hiukan kitkerästi, on sanottava, että olen toki saanut elämässäni paljon myös vilpitöntä apua, josta olen ikuisesti kiitollinen! Erityisesti erään henkilön nimi pyörii auttamisessa puhuttaessa aina mielessäni, ja häntä ajattelen poikkeuksetta lämmöllä. Hän on ollut minulle avuliaampi, kuin kukaan olisi koskaan voinut odottaa tai edellyttää. Varmasti avuliaampi, kuin olen edes ansainnut, eikä hänen kohdallaan ole koskaan tarvinnut kyseenalaistaa sitä, onko hän toimissaan vilpitön.

Reiluuden nimissä on hyvä katsoa myös peiliin: entä minä itse, millainen minä olen auttajana?

Ensinnäkin on myönnettävä, etten ole kovin aktiivinen avun tarjoaja. Olen rakentanut elämäni niin, että minulla on vähän ylimääräistä aikaa tai energiaa, jota voisin jakaa muille. Toisaalta omaksi hyväkseni on sanottava se, etten myöskään tarjoa koskaan muuta kuin vilpitöntä apua: jos autan, ajattelen sen aina nimenomaan lahjana – mitään en tarvitse takaisin enkä vastapalvelukseksi. Tämä tosin osaltaan vaikuttaa siihen, että annan apua vain hyvin harkitusti. (Joku voisi sanoa: kitsaasti.)

Ainoastaan silloin antamani apu voi aiheuttaa mielessäni närkästystä ja jälkikommentteja, jos törmään suoranaiseen kiittämättömyyteen. Varsinaista kiitollisuutta ei tarvitse osoittaa enkä ole sitä vailla, mutta silkka kiittämättömyys kieltämättä kismittää. Tulee mieleen esimerkiksi tilanne, jossa tein tuttavalle pyynnöstä korvauksetta useita rahanarvoisia palveluksia ja sain kiitokseksi haukut tehdystä virheestä. Ikävintä oli sen, ettei kyse edes ollut oikeasta virheestä vaan siitä, etten ollut arvannut tuttavani toiveita tietyn asian suhteen.

Auttaminen voi olla maailman ihanin asia ja kaunein lahja – mutta se tulisi myös pitää sellaisena, puolin ja toisin.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat truthseeker08/CC0/Pixabay (ylempi) ja Sasin Tipchai/CC0/Pixabay (alempi)