Uskon, että jokainen, jolla on jokin sellainen aate, joka poikkeaa valtavirrasta sisällöltään tai jyrkkyydeltään, on joskus joutunut miettimään suhdettaan muihin myös aatteidensa kautta. Aate-sanalla viittaan laajasti monenlaisiin vakaumuksiin: uskonnollisiin, poliittisiin, elämänfilosofisiin.

Jyrkimmillään kyse voi olla tilanteesta, jossa esimerkiksi uskonto tai uskonnollinen yhteisö ohjaa välttämään läheisiä kontakteja oman yhteisön ulkopuolisiin henkilöihin. Lievemmässä muodossa kyse voi olla siitä, että kokee jatkuvaa ristiriitaa siinä, miten itse haluaisi elää ja miten ympärillä eletään.

Itse olen yksinkertaisuutta ja kohtuutta arvostava ihminen. Olen minimalismiin ja jopa jonkinlaiseen askeettisuuteen kallellaan, jos asialle haluaa etsiä tunnistettavia nimiä ja termejä. En tosin noudata mitään tarkkoja opinkappaleita, joten en ole varma, tarvitaanko niitä termejä ja luokitteluja tai ovatko ne edes osuvia.

Joka tapauksessa kohtuutta arvostavana ihmisenä törmään jatkuvasti ympäröivän maailman kohtuuttomuuteen, yliampumiseen niin kulutuksessa kuin yleisemminkin elämäntavoissa. Tästä huolimatta täytyy sanoa, että kärsin ns. maailmantuskasta aika vähän. Tähän taas vaikuttaa uskoakseni se, että tunnistan ja tunnustan muiden oikeuden elää omalla tavallaan. Minun ei siis tarvitse kärsiä siitä ajatuksesta, että muut eläisivät valtavan väärin ja minun täytyisi muuttaa tämä asiantila.

Silti yhteentörmäyksiäkin sattuu niissä kohdissa, joissa muiden elämä tulee riittävän lähelle omaani. Olen jo useamman kerran kirjoittanut siitä, että yleinen tapa lahjoitella muille kaikenlaista tavaraa aiheuttaa minulle välillä päänsärkyä.

Ikävä tunne näissä tilanteissa syntyy pitkälti siitä, että yleiset odotukset ja omat ajatukset eivät kohtaa. Tavaran lahjoittaminen nähdään myönteisenä asiana, josta pitäisi olla kiitollinen. Kun itse näkee asian lähes päinvastoin ja haluaisi turhasta tavarasta eroon, on haastavaa toteuttaa omaa elämänfilosofiaansa ja olla silti loukkaamatta muita. Toisaalta olen muistuttanut itseäni siitä, ettei minulla ole velvollisuutta suojella loputtomasti toisten tunteita. Miksi minun täytyisi erityisesti kunnioittaa muiden tapoja jopa silloin, kun he tavalla tai toisella työntävät niitä minun elämääni miettimättä vähääkään minun tapojani?

Silloinkin, kun tavaraa ei yritetä työntää minulle, sen määrä ja suhtautuminen siihen kieltämättä joskus hengästyttää. Ai, sä tilasit taas halvalla krääsää toiselta puolelta maailmaa, totesit puolet siitä käyttökelvottomaksi ja se toinenkin puoli on päätynyt roskiin jo ennen, kuin seuraavan kerran näemme? Tai kävit markkinoilla ja koit, että ihan kohteliaisuudesta piti ostaa muutamastakin kojusta jotakin ja koetat nyt saada sen kaiken mahtumaan edellisten rojujen seuraksi? Tällaisia ajatuksia välillä risteilee mielessä, kun seuraa riittävän läheltä muiden kulutustottumuksia.

Yksi asia kuitenkin auttaa: kun muistuttaa itseään siitä, että monessa tapauksessa tuollaisen käytöksen taustalla on inhimillisiä ja ymmärrettäviä syitä. Kun tietää, että henkilö on nähnyt senkin ajan, kun ei tosiaan osteltu mitään ylimääräistä mistään eikä aina voitu ostaa sitä tarpeellistakaan, voi ymmärtää hänen innostuksensa. Ei yksinkertaisesti ole sydäntä sanoa mitään kriittistä tai nyrpistellä nenäänsä. Yrittää vain elää toisen ilossa mukana, vaikkei sitä voikaan täysin jakaa.

Tästä päästään asiaan, jonka olen viime aikoina oivaltanut: minulle ihmiset ovat aina tärkeämpiä kuin asiat. Se, että ymmärrän jokaisen olevan vapaa ajattelemaan ja elämään omalla tavallaan, tekee vaikeaksi hyökätä suoraan kenenkään elämäntapaa vastaan. Läheiseni ovat aina tärkeämpiä kuin se, mitä mieltä jostakin asiasta olen. Vieraampiakaan henkilöitä en halua ehdoin loukata. Vaikken sensuroi esimerkiksi blogitekstejäni aina kädenlämpöiseen muotoon, minulla olisi äärettömän korkea kynnys lähteä suoraan osoittelemaan kenenkään elämästä virheitä.

Minulla on joidenkin ystävieni kanssa merkittäviä eroja esimerkiksi poliittisissa näkemyksissä. En ole koskaan ajatellut, että tämä olisi syy särkeä ystävyyssuhde. Fanaattisuus voisi olla sellainen syy, mutta se taas on eri asia kuin mielipide tai vakaumus sinänsä. (Ja tämä, vaikka itse sanonkin, on todella tärkeä huomio muissakin yhteyksissä!)

Pelkkä ajatuskin siitä, että luopuisin ihanan, älykkään ihmisen ystävyydestä siksi, ettemme näe kaikkea samalla tavalla, on ikävä. Toisaalta yhdenlainen aate se on tämäkin: jotkut ajattelevat päinvastoin, etteivät voi pitää ystävinään henkilöitä, joiden arvomaailma ei vastaa heidän omaansa. Minusta tässä on jotakin hyvin kylmää, mutta todennäköisesti omasta mielestään heillä on vain vahvat periaatteet.

Olen lapsena kasvanut sellaisten ihmisten ympäröimänä, joilla oli eriäviä uskonnollisia ja poliittisia vakaumuksia – ja jotka olivat silti toisilleen läheisiä ja jopa elivät yhdessä. En ole juurikaan ajatellut asiaa, en lapsena enkä myöhemminkään, eli en varsinaisesti koe, että tämä seikka olisi erityisesti muovannut minua ja elämääni. Toisaalta ehkä asia on merkityksellinen juuri siksi, ettei se tunnu siltä: ehkä se onkin vaikuttanut elämääni aika paljon, että minulle on aina ollut itsestään selvää, ettei aatteita tarvitse päästää ihmissuhteiden väliin.

Minulla ja aviomiehelläni ajatusmaailma on monin tavoin samanlainen. Meillä on yhteisiä tavoitteita ja mielipiteemme ovat monissa asioissa yhteneväiset. Kaikissa asioissa näin ei kuitenkaan ole. Omalta kannaltani ehkä selvin ero löytyy juuri minimalistisesta taipumuksestani, jollaista miehelläni ei ole.

Mieheni ei ole himoshoppailija tai muutenkaan kerskakuluttaja, mutta hänellä on taipumusta tavaroiden jemmaamiseen. Ei saa heittää pois, kun sitä voidaan vielä tarvita! Mikään varsinainen elämäntapahamsteri hän ei sentään ole. Hyvä niin, koska tavararöykkiöiden ympäröimänä eläminen olisi jo muodostanut esteen parisuhteelle.

Yhtä kaikki elän suuremmassa tavarapaljoudessa, kuin pelkästään itseäni ajatellen tahtoisin. Kyse ei ole vain tavaroiden lukumäärästä vaan suhtautumisesta materiaan ja sen tavoitteluun. Pidän yksinkertaisuudesta, joka jättää tilaa tärkeämmille asioille ja myös ihan vain olemiselle ja levolle. Kyseenalaistan herkästi sellaisen tilanteen mielekkyyden, jossa huomaan säntäileväni pää kolmantena jalkana vain siksi, että on niin paljon kaikkea. Toinen taas elää todellisuudessa, jossa tavarapaljous hyväksytään välttämättömyytenä eikä edes yritetä täysin irrottautua siitä ajatuksesta, että hyvinvointi ja kehitys on materian lisäämistä; ylipäätään kaiken lisäämistä ja jatkuvaa kovempaa juoksemista.

Vaikka minulle yksinkertainen on kaunista, niin rakkaus on vielä kauniimpaa. Vaikka minulla on tietty ajatus siitä, miten mieluiten eläisin, jos eläisin yksin, en haaveile yksin elämisestä. Siten myöskään siihen liittyvät haaveet eivät mene sen edelle, että voi elää rakastamansa ihmisen kanssa. Minusta aatteiden tehtävä muutenkin on palvella hyvää elämää, ei estää sitä.

Aika usein, kun seuraan niitä henkilöitä, jotka asettavat aatteet ihmissuhteiden edelle, huomaan miettiväni, että juuri he kipeimmin tarvitsisivat sitä, että elämässä olisi eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Kun aatteesta tulee kovin rajaava ja poissulkeva, siinä tuntuu samalla olevan jotakin kovin haurasta ja epävarmaa, jopa katkeraa ja vihaista.

Onhan sekin toki myönnettävä, ettei aate ole aate lainkaan eikä siihen ainakaan ole sitouduttu, ellei se vaikuta mitenkään käytännön valintoihin, joita elämässään tekee. Itsekin viittasin jo aiemmin siihen, että vaikka asetankin rakkauden minimalististen ajatusteni edelle, en voisi elää ympäristössä, joka edustaa aivan toista ääripäätä.

Vaikka matka toista ihmistä vastaan on yksi tärkeimmistä matkoista, jossakin kohdin se voi olla matka itsestä poispäin.

Tämä on helposti hyvin henkilökohtainen kysymys, mutta esitän sen silti – vaikkapa vain omassa mielessä mietittäväksi: miten juuri sinä olet onnistunut yhdistämään ihmissuhteet ja aatteet ja oletko kokenut tässä haasteita?

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat Bruno/CC0/Pixabay (ylempi) ja haomao57/CC0/Pixabay (alempi)