Paljous pilaa paljon

Ihminen on perusluonteeltaan usein ahne. Ellei hän aktiivisesti tavoittele elämäänsä runsautta, hänellä ei ainakaan ole mitään sitä vastaan. Paljon on parempi kuin vähän, eikä lisä ole koskaan pahasta. Lisäksi ympäröivä kulttuuri helposti asettaa tavoitteemme runsauteen. Varakkuus on tavoiteltavaa, samoin kuin rahalla saatavat asiat. Omistaminen on menestyksen merkki, ja paljon omistaminen on suuren menestyksen merkki. Kun saa hankittua elämäänsä jotakin lisää, se on sama kuin mennä elämässä eteenpäin.

Kun kaikki tämä useimmiten jättää olon kuitenkin tyhjäksi ja tyytymättömäksi, kierre omalla kieroutuneella tavallaan ruokkii itseään: ellei paljous tehnyt oloa hyväksi, ehkä vielä lisää tekee.

Mistä paljoudesta sitten puhun? Tai minkä paljoudesta? Lähes minkä vain. Lista asioista, joiden paljoutta en pidä arveluttavana, on lyhyt. Äkkiä mietittynä mieleen tulee lähinnä sellaisia asioita kuten rakkaus ja mielenrauha. Paljon rakkautta ja paljon mielenrauhaa ei kuulosta yhtään huonolta.

Sen sijaan paljon omaisuutta, paljon tavaraa, paljon töitä kuulostaa jo haastavammalta. On myös pitkä lista sinänsä myönteisiä asioita, jotka paljous helposti kääntää negatiiviseen suuntaan: paljon lepoa, paljon harrastuksia, paljon lemmikkejä…

Kaikissa mainituissa asioissa – ja lukemattomissa muissa – paljous muuttuu helposti tukahduttavaksi ja järkyttää elämän tasapainoa. Asia alkaakin ottaa enemmän kuin antaa, ja haukata elämästä suuremman siivun, kuin olisi hyväksi.

Harvoin voimme ottaa elämäämme uutta asiaa (tai lisätä vanhaa) ilman, että se vie ja ottaa jotakin: huomiota, aikaa, rahaa, jaksamista. Tämä pätee pikkuruisista asioista aina suuren suuriin. Jos otan elämääni jonkin uuden esineen, minun on maksettava se, viime kädessä ajallani ja työlläni, ja huolehdittava siitä. Vähintään varastoitava se, siirreltävä sitä siivouksessa, enimmillään käytettävä sen huoltamiseen paljonkin aikaa. Jos taas otan elämääni uuden lemmikin tai uuden sitovan harrastuksen, ne voivat viedä tuntikaupalla aikaani joka viikko, kenties myös merkittävänkin osan tuloista – mikä siis edelleen pohjimmiltaan tarkoittaa aikaani ja työtäni.

Jokainen meistä on vähintään kuullut kauhutarinoita siitä, ellei omakohtaisesti kokenut lemmikkiä halajavan teinin: ”Äiti, otetaan meille koira, joohan?” Kauhutarinan tästä tekee se, että usein teini haluaa söpön koiran muttei halua koiran myötä tulevaa vastuuta. Ei halua koiranulkoilutuslenkkejä kaatosateessa monta kertaa päivässä eikä halua siivota koiran oksennusta parketilta. Vaikka aikuinen näissä tilanteissa usein osaa ennakoida myös sen räntäsateeseen lähtemisen aamukuudelta, kovin hyviä me aikuisetkaan emme tuossa asiassa aina ole.

Itse asiassa moni muistuttaa toiveissaan ja valinnoissaan paljonkin sitä koiraa haluavaa teiniä: Mukavat mielikuvat asian hyvistä puolista saavat haluamaan sitä kovasti, ehkä jopa suinpäin hankkimaan sellaisen. Sille, mitä asia vaatii, ei useinkaan suoda tarpeeksi ajatuksia.

Paljouden lopputulos ei voi jäädä huomaamatta, vaikka sen perimmäiset syyt voivat. Yhtäkkiä kaikkea on liikaa, kaikki on sotkussa ja epämääräistä, mitään ei ehdi, keskeneräisyydet harmittavat. Periaatteessa elämässä voi olla paljonkin hyviä asioita, mutta minkään ääreen ei ehdi kunnolla pysähtyä eikä mistään ehdi kunnolla nauttia.

Monen mielestä tuo voi olla ihan vain normaalia arkea, mutta itse en liian helposti tyytyisi siihen tulkintaan. Miksi ihmeessä se on normaalia arkea? Miksi meidän edes pitäisi kuvitella, että tuo on normaalia ja vääjäämätöntä, jotakin, mitä vastaan ei kannata edes pyristellä?

Itselläni on tiettyjä paljoudelta suojaavia ominaisuuksia: korkea vastuuntunto ja perimmäinen laiskuus ovat yhdistelmä, joka helposti leikkaa paljoutta jo ennen, kuin sitä pääsee syntymään. En nauti siitä, jos joudun koko ajan tekemään hirveästi kaikkea pää märkänä, ja tiedostan tämän erittäin hyvin. Koska en myöskään juuri koskaan vapaaehtoisesti laiminlyö mitään, minkä katson kuuluvan vastuulleni, huomaan syynääväni kaikkia uusia asioita hyvinkin tarkkaan. Haluanko todella käyttää aikaani tähän? Haluanko lisätä tämän tehtävälistalleni ja pidentää sitä taas vähäsen?

On silti myönnettävä, että kyllä vain, minunkin elämässäni paljous pilaa paljon. Kaikki paljous ei ole minun valitsemaani vaan lähimpieni mukana tullutta. Osa paljoudesta on kuitenkin sellaista, mistä voin syyttää vain itseäni, ja siinä on taustalla usein erilaisten arvojen rajapinta: kun haluan jotakin vielä enemmän kuin välttää paljoutta, paljous saattaa seurata sen mukana. Esimerkiksi yritystoimintaan paljouden välttäminen ei aina sovi kovin hyvin. Joskus on vain tehtävä töitä paljon, jopa liikaa, jos niitä on tarjolla. Ja materiaakin on joskus kerättävä ympärilleen paljon yli oman mukavuusrajan, ihan työn vuoksi.

Siinäpä sitten juoksen pää märkänä, yhtä kaikki, ja mietin, että voi ei, tuo on rikki, tuo vaatii huomiota, tuo täytyy siivota, tuohon täytyy reagoida.

Toisaalta kykyni paljouden karsimiseen korostuu muissa asioissa. Minä en luiskahda vahingossa uuteen harrastukseen tai yhdistystoimintaan. Minun elämääni eivät mainosmiehet työnnä uusia tavaroita enkä käy ahnaasti kiinni edes uusiin tuttavuuksiin tai kavereihin. Nekin vaativat harkintaa.

Kuvatussa paljousongelmassa voidaan mennä vielä syvemmälle kuin yksittäisiin paljoutta kerryttäviin asioihin. Nimittäin usein paljous rasittaa meitä myös sellaisella varsin syvällä tasolla, että koetamme sisällyttää elämäämme liikaa; ikään kuin elää monta elämää samanaikaisesti. Halutaan olla uranaisia, äitejä, maailmanmatkaajia, aktiivisia urheilijoita, soittajia tai taitelijoita, maailmaa syleileviä runotyttöjä ja henkeviä joogineja. Siinä sitten aamulla kiikutetaan lapset päiväkotiin, päivä juostaan töissä, lounastauolla selataan matkakohteita, iltapäivällä kiikutetaan lapset kaupan kautta kotiin, haaveillaan harrastamisesta ja luontoretkistä ja illalla lasten iltatoimien jälkeen nukahdetaan istuma-asentoon joogamatolle. Välissä vanha äiti tarvitsee apua, koira eläinlääkäriä ja omakotitalon katto alkaa vuotaa. (Olen kirjoittanut aiemmin aiheesta ”Kaikki mulle heti!”)

Tuosta puhutaan jopa ihaillen tai ainakin ihaillen-kauhistellen (”Oo-o, miten sä selviätkään tuosta kaikesta?”). Tekisi kuitenkin mieli sanoa suoraan: surullistahan tuo on. Näkisin mielelläni ympärilläni enemmän rohkeutta elää yhtä elämää kerralla vailla pelkoa siitä, että ellei kerää elämäänsä täyteen paljoutta, jää jostakin paitsi. Lyhyesti sanottuna kaipaisin rohkeutta välttää paljous.

Ei sen rohkeuden rooli omassakaan elämässäni ole välttämättä vielä ihan se, mikä sen pitäisi olla.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva Steve Buissinne/CC0/Pixabay

hyvinvointi mieli syvallista ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *