”Pöydillä voi tanssia myös selvin päin”
Alkoholinkäyttö on aihe, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Aiheena se on kiinnostava muun muassa siksi, että se on niin (valitettavan) suuri osa suomalaista kulttuuria ja yhteiskunnalliselta ja kansanterveydelliseltä kannalta loputon murheenkryyni. Jos lisäksi haluaa saada tarkasteltavakseen ennätystason kaksinaismoralismia tai mitä kummallisimpia tekosyitä, alkoholinkäyttö on siltäkin kannalta mitä mainioin keskustelunaihe!
Olen pitkään miettinyt, miksi myös absolutistien tai hyvin vähän alkoholia käyttävien ihmisten alkoholiin liittyvissä puheenvuoroissa usein jokin tökkii. Tai ehkä pikemminkin niin, että olen koettanut ymmärtää, mikä oikeastaan on se asia, joka tökkii. Luulen keksineeni vastauksen.
Juomattomuutta ei tietenkään periaatteessa pitäisi joutua selittämään muille. Me kaikki kuitenkin tiedämme, että on aika helppo löytää itsensä tilanteista, joissa sen selittämiseen on paineita. Tämä koskee erityisesti ihmisiä, joilla on vilkas seuraelämä.
Olen pannut merkille, että juomattomuudelle annettavat selitykset lähtevät kovin usein siitä, että kerrotaan, kuinka osataan olla tarpeeksi vapautuneita ja riehakkaita ilman alkoholiakin. Sen fraasin, ettei pöydillä tanssiminen edellytä alkoholia, olen kuullut useammankin kerran. Moni myös vakuuttelee, että voi lähteä baareihin, yökerhoihin ja festareille ihan samalla tavalla kuin muutkin, vaikkei alkoholia nautikaan. Kerran eräs vanhempi rouva selitti lähes elämänmittaista alkoholittomuuttaan sillä, että hän on riittävän vahvassa syntymähumalassa.
Mutta siis… Miksi täytyy olla syntymähumalassa, jotta voisi olla juomatta itseään humalaan? Miksi täytyy viihtyä baareissa, tai miksi täytyy haluta tanssia pöydillä?
En tiedä, tulkitsetteko tällaiset selitykset samoin kuin minä, mutta minusta niissä on se perustava ongelma, että ne asettavat humalatyypillisen käytöksen hauskanpidon mittapuuksi. Ne ikään kuin sanovat, ettei tarvitse juoda alkoholia, jos muutenkin osaa olla kuin olisi juonut alkoholia.
Minkä takia sitten täytyisi tanssia pöydillä, joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti? Ajattelevatko nekin, jotka eivät itse nauti alkoholia tai nauttivat sitä hyvin vähän, että vain humalaisen tavoin käyttäytyvä ihminen on riittävän vapautunut ja osaa laittaa hauskanpitovaihteen päälle? Pelätäänkö sitä, että jos alkoholin ohella sanoutuu irti myös humalaisesta hulluttelusta, se on sama kuin ilmoittaa olevansa tylsä, takakireä tosikko?
Jos jopa alkoholia käyttämättömät ihmiset jossakin sielunsa sopukassa ajattelevat näin ja ylläpitävät tätä ajatusta, kuinka järkyttävän syvällä alkoholinhuuruisen hauskanpidon juuret meidän kulttuurissamme oikein ovat?
Kyse ei mielestäni ole pelkästään siitäkään, että vapautuminen ja hauskanpito ovat mahdollisia myös muun kuin humalaisen (tai siltä vaikuttavan) hulluttelun muodossa. Olen valmis menemään jopa niin pitkälle, että kysyn, onko se, minkä me miellämme vapautumiseksi, oikeasti edes niin tarpeellista, kuin ajatellaan? Onko se tosiaan niin, että pipo vääjäämättä kiristää, suupielet osoittavat alaspäin eikä stressistä ja paineista ikinä palaudu, ellei välillä vähän riehu? Tai ”juhli”?
Luulisin, että vastaus tuohon on osittain ihmiskohtainen. Joku voi oikeasti tarvita hulluttelua kokeakseen, että pääsee irti arjen painavista kahleista. Tekisi kuitenkin mieli väittää, että tuon ajatuksen yleistäminen on yksi oire siitä, kuinka syvällä alkoholinkäyttö on kulttuurissamme.
Emme välttämättä juo alkoholia päästäksemme käyttäytymään tavalla, joka on meille tuiki tarpeellinen. Asia voi olla myös niin päin, että alkoholinkäytöstä seuraava vapautuminen on alkanut vaikuttaa silmissämme tarpeelliselta, koska olemme halunneet selittää ja oikeuttaa alkoholinkäyttöä. Vaikka tämä tosiaan lienee hieman yksilöllistä, monen kohdalla tekisi luultavasti hyvää opetella muunlaisia stressin ja paineiden nollaustapoja kuin sitä riekkumista.
Ehkä emme todellisuudessa ole täysin irtautuneita alkoholin ikeestä ennen, kuin uskallamme irtautua myös alkoholiin liittyvästä hauskanpidon kulttuurista. Minusta olisi mukavaa nykyistä useammin kuulla, että joku uskaltaisi sanoa, ettei juo eikä viihdy baareissa. Tai uskaltaisi olla vakuuttelematta, että saa kannat nostettua kattoon olematta humalassa.
Varmasti näissä toiveissani jossakin määrin näkyy se, että itse olen ihminen, jonka mielestä yksi kaikkein parhaista pään nollaustavoista on kirjan lukeminen peiton alla hiljaisuudessa. En omalta osaltani edes vaivaudu vakuuttelemaan, ettenkö olisi kamalan tylsä ihminen. Saatan hyvinkin olla, mutta ehkä myös tylsyys on asia, jota meidän olisi hyvä lakata pelkäämästä? Kenties se olisi yksi askel matkalla kohti raittiimpaa yhteiskuntaa?
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuva Gerd Altmann/CC0/Pixabay
Ihanaa pohdintaa – ja lohdullista toiselle peiton alla lukijalle!
Päädyin peruuttamaan viikonloppuisen tapaamisen (johon ei olisi kyllä kuulunut alkoholi), koska en vain jaksanut nykiä suupieliä ylöspäin. Minulla on sangen voimakkaat platysmalihakset, hehe.
Mutta mitä viinaan tulee, onkin hyvä kysymys, miksi päihtynyt tai sen oloinen sekoilu on vapautumisen merkki. Johtuukohan se siitä, että suomalaisen stereotyyppinen olemus on niin jäykkä ja estoinen, että ilman viinaa tanssahtelu tai vuorovaikutus saati sekstailu on sangen kaukana elokuvista (jotka siis tietenkin ilmentävät tavoiteltavaa elämäntyyliä)?
Omat juomistottumukseni ovat vaihdelleet absolutistista ”viiniä leffaillassa kaverin kanssa”-asteikolla, mutta aivan varmasti olen nauttinut vähäiset alkoholiannokseni sillä oletuksella, että olisin sen myötä hauskempaa ja avoimempaa seuraa. Mitä sen sijaan humalassa heilumiseen tulee, suurin osa kännisistä on ennemminkin vastenmielistä porukkaa – osahan ratkaisee tämän ongelman sillä että hankkiutuu itse yhtä humalaan. Olet varmaan kuullut lauseen ”Ei siellä [baarissa, juhlissa, you name it] kestä olla selvin päin”.
Olen myös ollut huomaavinani, että aikuisilla ihmisillä on sangen vähän luontevia tapoja viettää aikaa, ja juominen on monille ainut tai yksi harvoista. On miehiä , joilla on pelkästään ryyppykavereita, ja naisia joiden kuukauden kohokohta on laittautua baariin kiskoen jo samalla siideriä kitusiin. Ilo ilman viinaa on teeskentelyä?
Tylsyyden pelko on ihan todellinen ilmiö, ja olen itsekin kokenut painostusta olla vähintään syntymähumalassa kun hauskoja muuveja tai räkäisiä vitsejä ei kuulukaan repertuaariin. Olisikohan yhteiskuntamme jo valmis siihen, että voisimme jutella muustakin kuin vanhoista kännimuistoista (kuka pani ja ketä, kuka sammui, kuka oksensi) tai suunnitella seuraavia juomisia. Kotimaista kännäämistä kuvasi ihan osuvasti tuore leffatapaus 100 litraa sahtia, johon oli ujutettu surumielinen pohjavire.
Kuulostaa tutulta! Myönnän, että omaankin päähäni on joskus pälkähtänyt se ajatus, että humalaisessa seurassa on helpompi olla, kun on itsekin humalassa. Kauhean fiksua. 😀
Tylsyyden kokeminen on tosiaan subjektiivista, sillä (myös) omilla mittapuillani kännisten seura on usein hyvinkin tylsää. Hyvät, hauskat ja mielenkiintoiset keskustelut kestävät yleensä enintään kevyen nousuhumalan. Kun aletaan olla enemmän humalassa, ihmiset sopertelevat käsittämättömiä juttuja, jaarittelevat ja pahimmillaan haastavat riitaa. Silloin – tai mielellään hiukan ennen – homma on jo niin ”mielenkiintoista”, että tekee useimmiten mieli mennä nukkumaan. ”Ilman hauskaakin voi olla viinaa” sopisi otsikoksi monellekin illanvietolle, kun päästään puolenyön huonommalle puolen.
Siinä osut todella naulankantaan, että ne aikuisten alkoholittomat vapaa-ajanviettotavat…. Niin, mitä niitä taas olikaan? Itse tykkään seurassa syödä hyvin, kahvitella, keskustella sekä pelata lauta- ynnä muita pelejä. Pakko se silti on myöntää, ettei niistä aikuisista ja alkoholittomista vapaa-ajanviettotavoista mitään runsaudenpulaa kyllä ole. Jokin lautapelien pelaaminen nyt ei kaikkia kiinnosta lainkaan, ja kahvittelu on monille sitä vanhojen mummojen kanssa harrastettavaa pakkopullaa, josta on aito hauskuus kaukana.
Tekisi melkein mieli olla sen verran ilkeä, että väittäisin monien jollakin tavalla juuttuvan teini-ikäisten ajatusmaailmaan. Teini-iässä – siis omassani, nykynuoret ovat tässä suhteessa ilmeisesti tervehenkisempiä! – on ollut tyypillistä, että juuri päihteidenkäyttö on ollut vedenjakaja seuraelämässä. Tylsimykset ovat tehneet kotona läksyjä ja leikkineet lapsellisia leikkejä samalla, kun ne mielenkiintoiset tyypit ovat harjoitelleet aikuisuutta tupakoimalla salaa nurkan takana ja aloittamalla päihdekokeiluja. Eikä siinä mitään, nuorille voi tulla hölmömpiäkin ajatuksia mieleen – mutta ovatko nyt 30-60-vuotiaat suomalaiset koskaan kasvaneet tuosta ajatuksesta kunnolla yli vai onko se osasyy siihen, että aikuisten yhdessäolo on usein niin viinanhuuruista?
Onhan se nyt hemmetin surullista, että lapsuudessa vain taivas ja mielikuvitus on rajana sille, mitä kaverien kanssa voi tehdä, ja aikuisena taas monikaan ei keksi kuin yhden tavan viettää aikaa, ja sekin on hyvin kyseenalainen!