Saako loukkaavan totuuden sanoa?

Arvelen, että otsikko tuo joidenkin mieleen tietyn ihmistyypin: ne henkilöt, jotka esittelevät mielellään kovaan ääneen näkemyksiään muista ihmisistä, erityisesti niitä negatiivisia ja ilkeitä näkemyksiä. Kuvioon kuuluu, että toisen mielipaha tai suuttumus kuitataan julistamalla, että tämä on rehellinen mielipide tai minä nyt vain olen tällainen, että sanon suoraan.

Ainakaan minun maailmassani se ei ole vähääkään vaikea kysymys, onko hyvää käytöstä julistaa voimakkaan kielteinen mielipide toisen uudesta kesämekosta, poikaystävästä tai työpaikasta – varsinkaan ilman hyväksyttävää tarkoitusta, ihan vain sen ”rehellisyyden” vuoksi.

Kuitenkin niitä paljon vaikeampiakin kysymyksiä löytyy. Entä jos se totuus, jonka toiselle voisi kertoa, ei tarkoitakaan vain omaa mielipidettä jostakin toisen elämään liittyvästä asiasta? Entä jos kyse ei ole mistään pikkujutusta, jonka osalta on yhdentekevää, tuleeko totuus (lainausmerkeillä tai ilman) koskaan kuulluksi?

Toinen voi aivan hyvin ja kenties paremminkin jatkaa elämäänsä, vaikkei koskaan kuulisi keneltäkään, ettei uusi mekko todellakaan imartele hänen muotojaan. Mutta entä jos kyse onkin asiasta, jonka kuuleminen voisi vaikuttaa hänen elämäänsä ratkaisevasti? Saako toiselle sanoa jotakin, mikä voi loukata häntä syvästi, jos se samalla sisältää mahdollisuuden tärkeään muutokseen?

Käsittelen tätä problematiikkaa kahden tosielämästä lainatun esimerkin kautta.

 

Tapaus 1: Perheestään vieraantunut

Erään minulle läheisen henkilön toinen vanhempi ajautui keski-ikäisenä huonoihin väleihin perheensä kanssa. Kyse ei siis ollut lapsuuden perheestä vaan omasta perheestä, aviopuolisosta ja lapsista, jotka olivat aikuisuuden kynnyksellä, täysi-ikäisyyden molemmin puolin. Keskinäinen kunnioitus oli pahasti hukassa ja halu viettää elämää yhdessä perheenä puuttui. Käytännössä tämä vanhempi ajautui irralleen puolisostaan ja lapsistaan, vaikkei täydellistä välirikkoa tainnut koskaan tapahtua.

Niin kuin voi kuvitella, kaikki kärsivät tilanteesta tavalla tai toisella. Henkilö, jonka kautta tutustuin tähän surulliseen tarinaan, leikitteli sillä ajatuksella, että olisi joskus vain täräyttänyt vanhemmalleen, mistä tilanne johtuu: kertonut suoraan ja totuutta säästelemättä, miksei muu perhe pysty arvostamaan häntä eikä halua hänen seuraansa.

On päivänselvää, että tästä olisi seurannut verinen loukkaantuminen, hetkellinen välirikko, pitkä mykkäkoulu… Kaikkea sellaista. Minkäänasteinen itsekriittisyys ei muutenkaan lukeutunut tämän vanhemman vahvuuksiin, ja se, mitä hänen lapsensa olisi voinut hänelle kertoa, ei todellakaan olisi ollut mitään, mitä hän olisi halunnut kuulla.

Mutta… Entä jos kaiken mielipahan, itkun ja suuttumuksen alta olisi jossakin vaiheessa versonut ymmärrys ja oivallus? Entä jos se olisi ollut se siirto, jolla henkilö olisi vielä voinut palauttaa yhteyden perheeseensä?

Pohdinta on nyt jo täysin hypoteettista, koska kyseinen henkilö on kuollut. Kysymys elää silti: Olisiko ollut oikeutettua loukata häntä sydänjuuria myöten kertomalla, mikä hänen käytöksessään piti muun perheen etäällä? Vai oliko jopa väärin, ettei niin koskaan tehty?

Tapaus 2: Saavuttamaton unelma

Tunnen henkilökohtaisesti erään vanhemman henkilön – no, sanotaan suoraan: vanhuksen – jolla on saavuttamaton unelma. Tai toteutumaton toive, miten sitä nyt haluaakin nimittää.

On melkein piinallista seurata sivusta, miten lähellä tämä henkilö on toiveensa toteutumista. Hän on tehnyt paljon sen eteen, että toive voisi toteutua, ja hänessä on paljon juuri niitä ominaisuuksia, jotka sen mahdollistaisivat.

Mutta… Niin, sitten tulee taas se mutta. Tämä henkilö on myös mestari sabotoimaan omia saavutuksiaan. Hän voisi saada juuri sen, mitä toivoo. Hän onnistuu kuitenkin kerta toisensa perään tekemään sellaisesta, mikä voisi olla kaunista ja arvostettavaa, pikemminkin jotakin vastenmielistä ja rumaa. Siinä, missä hän voisi loistaa, hän aiheuttaa omalla toiminnallaan toistuvasti sen, että muiden tekee pikemminkin mieli katsoa muualle.

Minun olisi monta kertaa tehnyt mieli sanoa, että lopeta tuo, älä pilaa omia saavutuksiasi tuollaisella käytöksellä.

Olisiko se kuitenkaan oikein? Tiedän, että tässäkin tapauksessa totuus koettaisiin syvänä loukkauksena. En tiedä, puhuisiko kyseinen henkilö minulle enää ikinä, jos selittäisin, mikä hänen käytöksessään on pahasti pielessä. Ehkä hän on jo liian vanha edes muuttamaan toimintaansa, vaikka niin haluaisikin tehdä. Silti… Jos on pienikin mahdollisuus, että hän voisi vielä saavuttaa haluamansa, kun vain ymmärtäisi tietyt asiat, eikö sitä mahdollisuutta tulisi tarjota hänelle hetkellisestä mielipahasta välittämättä?

Ihan rehellisesti sanottuna en tiedä vastausta. Olen melko varma, etten koskaan tule kertomaan tälle henkilölle kivuliasta totuutta. En kuitenkaan tiedä, johtuuko se siitä, että tämä on eettisempi tapa toimia, vai onko se vain omaa mukavuudenhaluani; enkö vain halua aiheuttaa omaan elämääni konfliktia, jonka lopputulos on epävarma.

 

Mitä sinä näistä esimerkeistä ajattelet? Oletko joskus ollut itse vastaavassa tilanteessa? Entä miten sen ratkaisit?

Kuten jo sanoin, minulla ei ole näihin varmaa vastausta. En ole varma, onko oikein loukata toista tärkeälläkään totuudella, ellei vaikuta kovin todennäköiseltä, että hän osaisi käyttää tätä totuutta elämänsä parantamiseen. Toisaalta voihan asiaa tarkastella ihan toisinkin päin: Ehkei pitäisi kysyä, saako loukkaavan totuuden kertoa. Ehkä pitäisi kysyä, olisiko joskus jopa moraalinen velvollisuus tehdä niin.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva Gerd Altmann/CC0/Pixabay