Totuudet, jotka vaativat toimintaa

Lähes jokainen meistä varmasti tuntee jonkun tyypin, jonka toiminta saa vähintään ajatuksissa parahtamaan: voi ei, ei kai taas!

Ehkä Lissu löysi taas uuden alkoholisoituneen miesystävän – niiden viiden aiemman alkoholistin jatkoksi. Tai kenties Maisa lupautui jälleen kokopäivätyön ohella paikallisyhdistyksen rahastonhoitajaksi, taloyhtiön talviriehan järjestäjäksi ja aloitti samalla opinnot avoimessa yliopistossa – onhan edellisestä burnoutista jo melkein puoli vuotta! Tai ehkä Kallelta lähti bilettäminen taas laukalle ja ilta päättyi siihen, kun hän oksensi jääkaappiin – vaihteeksi, ei tällä kertaa kuitenkaan kenenkään käsilaukkuun.

Tällaiset hahmot on usein helppo tunnistaa. Heillä tiettyjen tapojen toistaminen menee niin överiksi, että se näkyy selvästi ulospäin. Heissä voi olla jopa hiukan sketsihahmomaisia piirteitä kaikessa traagisuudessaan. Hiukan vaikeammin tunnistettavaa on sen sijaan se, että itse asiassa hyvin moni elää jossakin tuollaisessa kurimuksessa: toistaen samoja toimintatapoja yhä uudestaan, vaikka ne eivät koskaan johda mihinkään hyvään.

Elämänsä on mahdollista elää selitellen itselleen vaikka mitä ja kartellen peiliin katsomista, ja moni tekeekin niin. Juuri tämän varaan rakentuu monessa tapauksessa surullisten, naurettavien ja hölmöjen toimintatapojen perusta. (Olen taannoin käsitellyt aihetta itserehellisyyden näkökulmasta.)

Meille ovat usein kaikkein vaikeimpia sellaiset itseämme koskevat totuudet, jotka vaatisivat toimintaa; totuudet, jotka näyttävät meille, kuinka typerä joku vaalimamme tapa on ja kuinka tarpeellista sen muuttaminen olisi.

Kyse voi olla monenlaisista asioista. Ehkä sotkemme aina kotimme emmekä siivoa tarpeeksi, vaikka kärsimme sotkuisesta ympäristöstä. Ehkä toistamme ihmissuhteissa aina samoja virheitä. Tai kenties meillä menee juhliminen aina yli, vaikka siitä seuraa joka kerta hirveä morkkis. Tai voi olla, ettemme koskaan saa kieltämme hillittyä, vaikka jälkikäteen aina kadumme sitä, että töksäyttelemme muille ikäviä asioita. Tai päinvastoin emme saa suutamme millään auki ja joudumme katumaan sitä.

On kyse millaisesta asiasta hyvästä, kieltämättä tekisi mieli usein vetää mutkat suoriksi ja sanoa: hyvä ihminen, lopeta tuo ja ala toimia paremmin! Mieli tekisi myös väittää, ettei tuo kehotus sittenkään vetäisi mutkia aivan niin suoriksi, kuin olemme tottuneet ajattelemaan.

Hyvin harvoin meidän on oikeasti pakko toistaa samoja haitallisia toimintatapoja yhä uudestaan. Harvoin toiminnan muuttamisen tiellä on edes erityisen vaikeita esteitä kuten fyysistä kyvyttömyyttä tai huomattavia henkisiä tai mielenterveydellisiä haasteita.

Usein ongelmana on mukavuudenhalu. Mukavuus ei ole vain fyysistä ja konkreettista mukavuutta pehmeine sohvineen ja torkkupeittoinen. Se on usein myös sisäistä kietoutumista tutuiksi ja siten turvallisiksi koettuihin toimintamalleihin. Vaikka ajatus turvallisuudesta ei välttämättä ole totta, saatamme silti olla kovin haluttomia altistamaan itseämme sille sisäiselle myllerrykselle, jota tapojen muuttaminen vaatisi. Todellinen, ohittamaton este tämä haluttomuus ei silti ole.

Kyllä me voimme siivota ja pitää kotimme siistinä, jos vain haluamme. Epäsiisteyttä ylläpitävistä tavoista luopuminen voi olla työlästä ja epämukavaa, mutta mahdotonta se ei ole. Kyllä me voimme myös opetella käyttäytymään ihmissuhteissa paremmin ja olemaan takertumatta aina vääriin tyyppeihin. Se toki edellyttää luopumista siitä tarinasta, että ”minä nyt vain olen tällainen ja aina minulle käy näin”. Voimme myös pitää korkin kiinni ja olla tanssimatta pöydillä, jos siitä seuraa aina vain vaikeuksia. (Ja jos emme oikeasti voi, silloin meillä on ongelma, johon voimme hakea apua.)

Meidän pitäisi kerta kaikkiaan opetella kohtaamaan itsessämme myös ne totuudet, jotka sanovat meille: paranna tapasi!

Eikö tämä ole aika tylyä puhetta? Enkö itse koskaan ajaudu elämässäni kiertämään samaa hölmöä rinkiä? Vastaus molempiin kysymyksiin on kyllä. Tästä huolimatta haluan kirjoittaa juuri sen, minkä olen kirjoittanut, koska nykyaika painottaa älyttömästi sen toisen ääripään sanomaa. Se taas suorastaan ajaa meitä kiertämään iänikuisia rinkejämme.

Tämä aika korostaa armollisuutta, riittävyyttä ja sitä, kuinka tärkeää on hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Tällaisessa puheessa ei ole juuri sijaa sille, ettei itsessään ihan oikeasti tarvitse hyväksyä aivan kaikkea ja että joskus on suorastaan suotavaa yrittää muuttua.

Esimerkiksi tätä voi miettiä: Miksi onkin niin, että kun puhutaan oman kehon kuuntelusta, tällä tarkoitetaan yleensä sellaisia asioita, että pitäisi opetella tunnistamaan levon ja unen tarve ja opetella syömään silloin, kun on nälkä? Miksei juurikaan tuoda julki sitä, että voihan se keho sitäkin huutaa, että nyt kuule riittää tämä mässäily ja makoilu ja on aika lähteä ylös, ulos ja lenkille? Kaiken järjen mukaan sillä keholla on varmasti joskus juuri tuota jälkimmäistä sanottavaa. Jostakin syystä sen kuulemista ei moni tunnu pitävän tärkeänä.

Saatamme jonakin päivänä olla vanhoja mummoja tai pappoja, jotka edelleen selittelevät, niin kuin ovat tehneet jo vuosikymmenet, että joo mutku tämä on aina mennyt näin ja joo mutku jotenkin tämä sama juttu menee aina pieleen. Jos emme halua löytää itseämme tuosta tilanteesta ja jos haluamme olla edes suurin piirtein paras versio itsestämme, meidän olisi hyvä avata silmämme peilin edessä niin suuriksi, että näemme myös sen, mikä vaatii meitä toimimaan. Vain näin voimme saavuttaa aidon, rehellisen yhteyden itseemme, niin mieleen kuin kehoonkin.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuva Kristjan/CC0/Pixabay

P.S. Jos tekee mieli kommentoida, se onnistuu Facebookissa, jonka kautta blogiani voi myös seurata!