Tunteellisuus – feminiininen ominaisuus?
Nykyään puhutaan paljon siitä, että miehetkin saavat näyttää tunteita ja itkeä. Tunteellisuutta ei enää haluta mieltää ominaisuudeksi, joka on miehisyydestä ja miehekkyydestä pois. Näissä keskusteluissa minun tekisi aina mieli huomauttaa, ettei tunteellisuus ole ollut miehiselle käytökselle kovin vierasta koskaan – ei edes niissä perinteisissä miehen malleissa.
Miesten tunteellisuus on vain jäänyt tunnistamatta, eikä sitä ole kutsuttu tunteellisuudeksi.
Se ajatus ei toki ole millään tavalla uusi eikä uniikki, että kyseenalaistetaan sukupuolistereotypiaa, jonka mukaan naiset ovat miehiä tunteellisempia ja tunteet hallitsevat naisten käytöstä enemmän. Olen kuitenkin valmis menemään vielä pidemmälle. Väitän, etteivät naiset ole juurikaan miehiä tunteellisempia edes sukupuolistereotypian sisällä – eli eivät oikeastaan edes silloin, vaikka miesten ja naisten roolit hahmotettaisiin sellaisiksi, kuin ne perinteisesti on hahmotettu.
Mitä tällä sitten tarkoitan? Lähdetään liikkeelle naisten väitetystä tunteellisuudesta. Me naisethan olemme kuulemma niitä, jotka haluavat puhua tunneasioista, kenties jopa väsyttävään jauhamiseen asti. Me olemme myös niitä, jotka itkevät miehiä herkemmin. Ja sanotaan nyt heti, että vaikka kyse on yleistyksistä ja niistä löytyy poikkeuksia, mielestäni esitetyt väitteet eivät ole kovin epätosia. Me naiset totta tosiaan useimmiten vastaamme tunteisiin liittyvistä keskusteluista ja kannamme päävastuun ihmissuhteiden niin sanotusta tunnetyöstä. Tänä päivänäkin taidamme myös oikeasti olla niitä, joiden poskille kyyneleet vierivät herkimmin.
Yllä kerrottu ei vain nähdäkseni mitenkään todista sitä, että olisimme miehiä tunteellisempia, eikä sitä, että tunteet hallitsisivat meitä enemmän kuin miehiä.
Tämän ajatuksen avaamiseksi esitän kysymyksen: moniko nainen aikojen saatossa on joutunut pelkäämään miesten reaktioita vaikeisiin asioihin? Yhden konkreettisen esimerkin antaakseni voisin kysyä, moniko on seurustelu- tai parisuhteen lopettaessaan joutunut tarkkaan miettimään, miten kannattaa toimia, jotta tilanne pysyy turvallisena.
Ne suhteet, joissa on esiintynyt väkivaltaa tai suoraa väkivallan uhkaa, ovat tietysti ihan oma lukunsa. Niistä eroaminen voi tunnetusti olla hengenvaarallinen tilanne. Vaikkei suhteessa olisikaan esiintynyt väkivaltaa, uskon, että moni on silti pohtinut tarkoin esimerkiksi sitä, mitä sanoo eron syyksi ja miten puhuu suhteesta ja sen toisesta osapuolesta erokeskustelussa. Näin olen itsekin joskus joutunut toimimaan ja venyttämään totuuden rajoja – ja nimenomaan siksi, että olen pelännyt toisen reaktioita.
Jokin sanojen sovittelu eron hetkellä on vielä tietysti aika kesy esimerkki siihen nähden, miten miehet ovat aikojen saatossa komeilleet tilastoissa väkivallan harjoittajina. Suomessa miehet ovat selvästi naisia useammin väkivallan harjoittajia sekä naisiin että muihin miehiin kohdistuvissa väkivaltarikoksissa. (Aiheeseen liittyviä mielenkiintoisia tilastoja löytyy Tilastokeskuksen sivuilta.)
Tästä päästään takaisin varsinaiseen aiheeseen eli tunteellisuuteen. Kun eri aikoina parisuhteissa on saatu pelätä, mitä mies voi tehdä vaikka mustasukkaisuuksissaan, onko tämä ollut miehen puolelta ei-tunteellista käytöstä? Tai kun mies on kännipäissään tempaissut toista miestä turpiin siellä kuuluisassa nakkikioskin jonossa, kertooko tämä siitä, kuinka rationaalinen käytös ja ajattelu ovat maskuliinisia ominaisuuksia?
Entäpä sitten se kuuluisa miehinen ylpeys – ominaisuus, joka on usein suorastaan hämmästyttävän herkkä ja hauras? Jos miehistä ylpeyttä onnistuu loukkaamaan, saa huomata, että kyllä vain miehiltäkin löytyy tunteita ja isosti. Ylpeyden sijaan voidaan puhua myös suoranaisesta miehen kunnian käsitteestä. Sen loukkaaminen on tänä päivänäkin joissakin kulttuureissa äärimmäisen vaarallista – syistä, joita on todella vaikea pitää rationaalisina.
Summa summarum, mielestäni tunteellisuuden mieltäminen feminiiniseksi ominaisuudeksi on alun alkaenkin kummunnut väärinkäsityksestä. On tulkittu, että tunteiden näyttäminen sekä halukkuus käsitellä niitä on sama asia kuin tunteellisuus ja sen hallitseva asema elämässä. Nähdäkseni tälle tulkinnalle ei ole mitään syytä. Myös ne tunteet, joita ei näytetä eikä käsitellä avoimesti, ilman muuta ovat tunteita.
Ei myöskään liene perusteltua ajatella, että pinnan alle jäänyt, käsittelemätön tunne olisi elämässä vähemmän hallitsevassa asemassa kuin avoimesti ilmaistu tunne. Asia lienee jopa päinvastoin. Kun tunteen osaa nimetä, näyttää ja käsitellä, mahdollisuudet rajata sen ei-toivotut vaikutukset elämään ovat monessa tapauksessa paljon paremmat kuin syrjään sysätyn tunteen. Vaikeiden tunteiden käsittely usein nimenomaan avaa oven rationaalisen toimintaan ja päätöksentekoon, ei suinkaan sulje sitä.
Mutta onko ajatus siitä, että tunteellisuus on feminiinistä ”tunteista jauhamista”, edes ollut aito väärinkäsitys? Vai onko tällainen tulkinta ollut jopa tarkoitushakuinen? Miehillä on pitkään on ollut valta päättää, miten asioita julkisessa keskustelussa nimitetään. Ovatko he tahallaan tulkinneet asioita itselleen parhain päin, kun he ovat vakiinnuttaneet sellaista ajattelua, että itkuinen parisuhdekeskustelijanainen on tunteellinen ja tunteidensa vietävissä mutta tunteensa mykkäkouluun ja murjotukseen piilottava mies, joka pahimmillaan ratkoo vaikeat tilanteen aggressiolla, ei sitä vastoin ole tunteellinen? Että se nyrkkiä pöytään takova tosimies, joka haluaa lopettaa ”turhat paskapuheet”, ilmentää käytöksellään rationaalisuutta?
Kun asiaa miettii tätä kautta, koko tunteellisuuden mieltäminen ja sen sijoittaminen maskuliinisuus–feminiinisyys-janalle tuntuu aika hupsulta ja perusteettomalta, eikö totta? Tekisi melkein mieli väittää, että tunteellisuuskeskustelu on perinteisesti rakennettu suojaamaan miesten egoa – taas kerran sitä miehistä ylpeyttä.
Ehkä aika alkaisi olla kypsä sille, ettei tunteiden nimittäminen tunteiksi olisi kiinni siitä, ovatko ne miehisiksi vai naisellisiksi miellettyjä tunteita, eikä tunteellisuutta hahmotettaisi synonyymiksi tunteiden avoimelle käsittelylle. Tämä olisi tärkeää siksikin, että tunteellisuuden vahingollisin muoto taitaa olla juuri sellainen, jossa tunteet ottavat yliotetta ilman, että niin edes ymmärretään tai myönnetään tapahtuvan.
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Blogin seuraaminen ja postausten kommentoiminen onnistuu Facebookissa!
Kuvat longleanna/CC0/Pixabay (ylempi) ja Annabel P/CC0/Pixabay (alempi)