Vastuullisuus keskiluokkaisena trendinä
Vastuullisuus on päivän sana, ja ehkä vähän aamun, illan ja yönkin. Tällä hetkellä trendikäs kuluttaja huomioi tarkoin kuluttamiensa tuotteiden vastuullisuuden – ja juuri siinä piilee iso ongelma.
Vastuullisuus on tässä ajassa haluttu ja mainostettu tuotteiden ominaisuus. Itse olen kuitenkin valmis väittämään, että juuri sitä vastuullisuus ei pohjimmiltaan ole. Vastuullisuus ei ole sitä, että haluan paidan, joka on oliivinvihreä, lantiomittainen ja vastuullinen – vastuullisuus ei siis ole yksi kulutettavien tuotteiden ominaisuus; ei yksi rasti ruutuun.
Ajatus lähtee väärään suuntaan jo siinä, kun vastuullisuus pakotetaan kuluttamisen raameihin. Ja ollaanhan rehellisiä: länsimaisten, vähintään kohtuullisen hyvätuloisten henkilöiden kohdalla se usein pakotetaan vieläpä kerskakulutuksen raameihin.
Tästä on kyllä tehty suorastaan hämmästyttävän helppoa. Niin sanotun tiedostavuuden lisääntyminen on helposti haaste yrityksille, koska puhe ilmastonmuutoksesta samoin kuin ympäristösuojelusta on piikki kulutuksen lihassa. Samoin monet edulliset raaka-aineet, lähteet, joista ne hankitaan, sekä maat ja olosuhteet, joissa ne valmistetaan, päätyvät tiedostavan kuluttajan kynsissä helposti suurennuslasin alle eivätkä välttämättä kestä tarkastelua kovin hyvin.
Tämä on ongelma, joka yritysten on pitänyt ja pitää ratkaista. Niin on myös tapahtunut. Vastuullisuus ei tietenkään ole jäänyt vain asiaksi, jota kuluttajat haluavat, vaan on täysin luonnollista, että siitä on tullut myös mainosvaltti. Vastuullisuus, erilaiset eettisyyssertifikaatit ynnä kaikkea hyvää ja kaunista lupaavat merkit ja kunniamaininnat ovat jo hyvin kiinteä osa markkinointia.
Kuluttaja on halunnut vastuullista, joten kuluttajahan saa vastuullista – tai ainakin hänelle myydään illuusio siitä, ja sehän monessa tapauksessa riittää täysin!
Haluan silti korostaa tätä: mielestäni ongelma ei ole vain siinä, etteivät vastuullisuuslupaukset kenties pidä paikkansa. Kyllähän sitäkin on tietysti paljon ja varmasti aiheesta kyseenalaistettu, ovatko väitteet esimerkiksi tuotteiden hiilineutraaliudesta läheskään aina totta. (Muun muassa lentoyhtiöiden ilmastoväitteitä on kritisoitu, mistä voi lukea lisää esim. tästä Uutissuomalaisen verkkoartikkelista.) Vaikka päättäisimmekin uskoa kaikki yritysten vastuullisuuteen liittyvät mainospuheet, meillä on mielestäni silti ongelma.
Kun koko elämäntapa pyörii kuluttamisen ympärillä, ongelma on pohjimmiltaan juuri siinä. Sitä eivät luomupuuvillasta valmistetut vaatteet, kotimaiset brändit, soijanakit ja sähköautot ratkaise. Vastuulliset valinnat osana vastuutonta elämäntapaa ovat ennen muuta silmänlumetta.
Erityisesti olen ihmetellyt niitä mainoskampanjoita, jotka ovat pyrkineet suoraan tai vähän peitellysti viestimään kuluttajille, että nyt on kova kiire ostamaan, jos mielii pelastaa vastuullisen yrityksen – tai ellei se ole enää pelastettavissa, niin on kova kiire kahmimaan loppuunmyynnistä oman osansa. Niin kuin että mitä? Kunnon kulutuskekkerit vastuullisuuden kunniaksi? Tule äkkiä ostamaan jotakin, mitä et välttämättä juuri nyt tarvitse, jotta voit jatkossakin tehdä näitä ”vastuullisia” ostoksia?
Haluan vielä täsmentää, etten tarkoita syyllistää yrityksiä, varsinkaan pieniä kotimaisia yrityksiä. Ymmärrän erittäin hyvin sen, että yritykset yrittävät pitää pintansa ja totta kai niiden on tarkoituskin myydä kuluttajille tuotteita! Ihmettelen sen sijaan syvästi sitä markkinointihimmeliä, joka vastuullisuuden ympärille rakennettu – joka sen ympärille on pystytty rakentamaan.
Vastuullinen kuluttaja on usein pohjimmiltaan melkoinen kaksinaismoralisti: Luokaa minulle, pliis, kulutuksen oikeutus, ja myykää jotakin, minkä ostamisen pystyn perustelemaan itselleni. Eettistä (mutta silti mielellään halpaa), kiitos!
Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että uskoakseni aidosti vastuullisimmat kuluttajat ovat monessa tapauksessa niitä, jotka eivät lainkaan harrasta vastuullista kuluttamista. He ovat niitä, joille kuluttaminen ei ole harrastus eikä varsinkaan elämäntapa. He eivät välttämättä – tai eivät todennäköisesti – osta vastuullisuusbrändättyjä tuotteita.
Toinen aidosti vastuullinen kuluttajaryhmä ovat tietysti pakon edessä vastuulliset kuluttajat. Suomeksi sanottuna: ne kuluttajat, joilla raha ei riitä juuri välttämättömyystarvikkeita pidemmälle. Tähän kuluttajaryhmään ei toki kukaan halua kuulua. Vastuullisuus onkin pitkälti keskiluokkaisten, erittäin kulutuskykyisten ja -haluisten henkilöiden trendi. Sellaisenaan se ei usein ole vastuullista nähnytkään, koska aito vastuullisuus edellyttäisi nähdäkseni keskiluokkaisuuden mahdollistamista kulutustottumuksista luopumista ja siihen löytyy vapaaehtoisia perin vähän.
Lopputulemana voisi todeta, ettei konsepti, jolla anekauppa aikoinaan toimi, ole välttämättä lainkaan niin vanhentunut, kuin voisi kuvitella, vaikkei se nykyisessä muodossaan enää kytkeydykään uskonelämään.
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuva Gino Crescoli/CC0/Pixabay
Itse todennäköisesti pärjäisin hyvin, hyvin pitkään niillä vaatteilla, jotka jo omistan. Ehkä jopa loppuelämäni. Mutta silti valitsen silloin tällöin, muutaman kerran vuodessa, ostaa jonkun kauniin vaatteen. Ja tiedostan varsin hyvin, että teen sen siksi, jotta minulla olisi jotain uutta ja ihanaa päällepantavaa, josta esteetikkona saan paljon iloa. Ja on mukavaa, että silloin on tarjolla sellaisia tuotteita jotka ovat kauniita, laadukkaita ja vastuullisesti valmistettuja.
Jos esimerkiksi vaatteiden kuluttaminen vietäisiin minimiinsä, mentäisiin kai siihen, että kulkisimme kaikki vankilahaalarien kaltaisissa vaatteissa. Ne voivat hyvin kestää ihmisiän ja nehän ajaisivat asiansa, eli suojaisivat kehoamme säältä. Tätä tarkoitan sillä rajan hakemisella, onko tosiaan niin että nollakulutus on optimi? Ja tehtaassakin työskennelleenä täytyy sanoa, että jollain tavalla pidin siitä, että meillä oli työasut eikä tarvinnut yhtään miettiä miten töihin pukeutuu. Mutta olisiko se paras ratkaisu koko ihmiskunnalle, myös vapaa-aikaan?
Olen itsekin yrittäjä, joka pian myy tuotetta, jolle toivottavasti löytyy kysyntää. Mutta totuus on, että kukaan ei välttämättä tarvitse kyseistä tuotetta. Uskon, että se parantaa monen elämänlaatua ja jopa terveyttä, mutta ihminen selviää myös ilman sitä. Jälleen tulee mieleen kysymys siitä, pitäisikö tällaisia tuotteita lainkaan tehdä? Ne ovat kestäviä, laadukkaita ja hyödyllisiä. Niiden kehittäminen ja valmistaminen tarjoaa työpaikan monelle ihmiselle. Mutta jos työpaikkojen luominen/säilyminen ei saa olla syy kulutuksen jatkumiselle, mitä tulisi tehdä? Sanot, että johonkin se raha menee vaikkei kerskakuluttaisi. Mihin se siis menisi? Mihin se saisi mennä? Lopulta hyvin, hyvin harva tuote tai palvelu on sellainen, jota välttämättä tarvitsemme. Tulisiko ne siis ihan kaikki jättää ostamatta ja valmistamatta? Tai usein kun puhutaan, että pitäisi kuluttaa palveluja eikä tuotteita. Olen jossain määrin samaa mieltä kyllä, mutta toisaalta kuluttamista sekin on. Onko parempi mennä yrittäjän kahvilaan syömään itseleivottuja leivonnaisia kuin ostaa yrittäjän kynttiläpajasta kynttilä? Vai onko parempi mennä ketjukahvilaan syömään tehtaassa tuotettu leivos vai ostaa globaalilta toimijalta se massatuotettu kynttilä? Vai onko tosiaan kaikkein paras vaihtoehto se, ettei tee mitään näistä? Entä saako ostaa käsinveistetyn puupurjeveneen? Kaikki nämä kuluttavat resursseja, kaikki nämä aiheuttavat päästöjä jne. Sama logiikka voidaan ylettää lähes kaikkiin tuotteisiin ja myös ainakin viihdepalveluihin, teatteriin, elokuviin, kauneushoitoloihin, huvipuistoihin jne jne. Entä matkustaminen, sehän puhuttaa kovasti myös nykyään.
Ääripäät ovat mielestäni monessa asiassa huono vaihtoehto. Ja tämä pätee mielestäni laajemminkin koko maailman tilanteeseen. Mutta ehkä en menee enää siihen, taisi olla jo sen verran pitkä ja rönsyilevä kommentti, heh…
Kiitos hyvästä blogista! Mukavaa, kun joku vielä jaksaa kirjoittaa pohtivia asiatekstejä.
Olet selvästi miettinyt asiaa paljon ja syvällisesti!
On totta, että rajanveto on vaikeaa – eikä minullakaan ole siihen selvää vastausta, että missä tarkalleen ottaen menee ihanteellisen kuluttamisen raja. Mielestäni tällä hetkellä olennainen havainto on se, että keskivertokuluttaja on siitä rajasta joka tapauksessa kaukana. Tarkoitan, että monet voisivat suunnilleen puolittaa nykyisen kulutuksen, emmekä olisi vielä lähelläkään niitä kysymyksiä, että saako vain pakollisen ostaa, pitäisikö kaikki vaatteet käyttää aivan loppuun asti jne.
Jos jollakin tavoin yritän kuitenkin hahmotella omaa rajanvetoani, niin haluan edelleen korostaa, että minähän en edes ole kovin ehdoton. Teen itsekin iloa tuottavia ostoksia, jotka eivät ole täysin pakollisia, ja koen, että mahdollisuus kuluttaa on jossakin määrin hyvinvoinnin tunnusmerkki. Oma ajatukseni kuitenkin on se, että kulutuksen olisi hyvä olla paljon kohtuullisempaa, kuin se nykyisellään on. Tällä hetkellähän kulutuksen suhteen ollaan noidankehässä, jossa kulutuksesta haetaan hyvinvointia ja mielihyvää jatkuvan ja nopeatahtisen uudistamisen kautta. Tähän vielä liittyy se, että monilla on erittäin paljon ihan kaikkea! Kun sitä valtavaa tavaramassaa koko ajan uudistetaan huomattavasti loppuun kulumista nopeammassa tahdissa, päädytään nykyisen kaltaiseen tilanteeseen. Tämän haluaisin nähdä muuttuvan siihen suuntaan, että koetut tarpeet tulisivat lähemmäs todellisia tarpeita eli täysin yliampuvista tavaramääristä päästäisiin hiljalleen eroon ja opittaisiin arvostamaan enemmän tavaroista saatavaa pitkäaikaista hyötyä ja iloa kuin uuden hankkimisesta syntyvää hetkellistä mielihyvää. Näkisin siis mielelläni mielihyvän lähteenä todellisten tarpeiden tyydyttämisen. Sikäli kuin haetaan elämään ylimääräistä luksusta, tämä saisi olla enemmän harvinaista herkkua kuin jatkuvaa ylenpalttisuutta.
Sitten tuosta, että mihin rahat menisivät, jos eivät kerskakulutukseen… Ruokaan. Asumiseen. Liikkumiseen. Tarve-esineisiin, ja toki jossain määrin myös niihin vaatteisiin. Kaikkien näidenkin tuottaminen edellyttää työpaikkoja ja ihmisiä, jotka tekevät työtä. Kerskakulutus halutaan nähdä tarpeellisena työpaikkojen syntymisen ja ylläpitämisen keinona, mutta maailmassa on ollut ammatteja ja työtä ennen sitäkin, kuin kerskakulutusta on edes keksitty. Toki silloin tuotettavien tavaroiden määrä on ollut äärettömän paljon pienempi mutta toisaalta niiden arvostus ja suhteellinen hinta suurempi, ja usein myös laatu parempi. (Vrt. vaatteiden shoppailu joka viikonloppu vs. ompelijalta tai räätäliltä harvoin ostettavat vaatteet.) Tähän liittyy myös se, ettei kerskakulutus yksinomaan luo työtä vaan se on myös vienyt työpaikkoja. Kun halutaan halvalla tuotteita, jotka voidaan nopeasti ja yhtä halvalla vaihtaa uusiin, se ei paranna esimerkiksi käsityöläisten tilannetta. Lisäksi jos päästäisiin eroon tilanteesta, jossa on helppoa ja suotavaa korvata vähänkin rikkinäinen tai kulunut tavara heti uudella, se tarkoittaisi lisää töitä suutareille, ompelijoille ja erilaisten laitteiden korjaajille.
Eihän tämä kovin yksityiskohtainen vastaus ollut pohtimiisi kysymyksiin mutta ehkä jonkinlainen kuitenkin. Meidän kulttuurissamme moni on kohtuudesta niin kaukana, ettei se edes siinnä horisontissa, ja tämä on mielestäni asia, jonka kulutuksessa pitäisi ensisijaisesti korjaantua.
Niin, vastuullisimpia ovat tietenkin he, jotka kuluttavat vähiten. Mutta jos on esim. Suomen talveen pakko ostaa vaate itselle tai lapselle, niin kyllä silloin kannattaa miettiä ostaako esim. turkiksen tai yhden talven kestävän trenditoppatakin, vaiko sittenkin jotain vastuullisempaa.
Kiitos kommentistasi!
Ei vastuullisiksi kokemiensa tuotteiden ostamisesta tietenkään haittaakaan ole silloin, kun jotakin on välttämätöntä ostaa. Monessa tapauksessa lompakko kuitenkin sanoo viimeisen sanan sen suhteen, mitä on mahdollista ostaa. Sehän se niin ironista onkin, että ne aidosti vastuullisimmat kuluttajat eli hyvin vähän kuluttavat henkilöt ovat usein myös niitä, joilla ei todellisen tarpeen iskiessä ole silloinkaan välttämättä mahdollisuutta ostaa vastuullisuusbrändättyjä tuotteita. Siihen nähden juuri ne tuotteet saavat vastuullisuuskeskustelussa ja -mielikuvissa aika suuren painoarvon.