Yksilökeskeisyys tasa-arvon näkökulmasta
Suhtaudun yksilökeskeisyyden kritiikkiin melko nuivasti. Se johtuu paljolti siitä, että yksilökeskeinen kulttuuri on antanut naisille mahdollisuuden loistaa – yksilöinä, ei vain muiden kautta, osana yhteisöä tai korkeampien päämäärien palvelijoina.
Nähdäkseni ei ole sattumaa, että kulttuuri on muuttunut yksilökeskeisemmäksi samaan aikaan, kun sukupuolten välinen tasa-arvo on kehittynyt valtavin harppauksin. Nainen ei ole enää ollut vain vaimo, äiti ja osa yhteisöä vaan hänellä on ollut mahdollisuus olla itsenäinen menestyjä, joka voinut vapaasti rikastua, rakastua ja tuoda itseään ja kykyjään esiin. Samalla koko kulttuuri on muuttunut yksilökeskeisemmäksi.
Vaikka kyse ei ole ollut pelkästään naisten mahdollisuudesta elää yksilökeskeisesti, juuri naisten kohdalla yksilöllisyyden läpimurto on vallankumouksellisin. Miehethän ovat kaikkina aikoina ja myös yhteisöllisen kulttuurin raameissa voineet toteuttaa yksilökeskeisyyttä ainakin jossakin määrin. He ovat voineet olla johtajia, näkyviä hahmoja, niitä, jotka luovat ja loistavat. Naisten mahdollisuus tehdä näin ilman, että se olisi harvinainen poikkeus, on asiana paljon uudempi ja silmiinpistävämpi.
En hetkeäkään kuvittele, että yksilökeskeinen kulttuuri olisi ongelmatonta. Tunnistan monet niistä ongelmista, joita itseäni viisaammat ovat tuoneet esiin. Esimerkiksi psykologian emeritaprofessori Liisa Kelttikangas-Järvinen on puhunut siitä, kuinka yksilökeskeisyys johtaa itsekkyyteen ja yksinäisyyteen, jossa ihminen ei voi hyvin vaan hänestä tulee saamaton, pettymyksiä kestämätön oman navan ympärillä pyörijä. (Aiheesta voi lukea enemmän esim. tästä Ylen artikkelista.)
Havaitsen kyllä ympäröivässä yhteiskunnassa ilmiön, jossa oman onnellisuuden ympärille jäädään pyörimään hyvin hedelmättömällä tavalla, vaatien itselle kaikkea hyvää mutta viitsimättä ponnistella sen eteen. Haluaisin silti pitää erillään yksilökeskeisyyden ja kohtuuttoman mukavuudenhalun. Näistä nimittäin jälkimmäinen on mielestäni paljon suurempi ongelma kuin yksilökeskeisyys sinänsä.
Kun nykyään arvostellaan ihmisiä, jotka keskittyvät omaan onnellisuuteensa, omaan uraansa tai vaikkapa some-tilinsä sisältöön, mistä se arvostelu oikeastaan kumpuaa? Kyllä, se voi kummuta siitä, että tässä nähdään itsekeskeisyyttä ja korkeampien arvojen inflaatiota. Toisaalta etenkin silloin, kun arvostelun takaa näyttää pilkottavan pelko, herää kysymys: mitä tässä oikeastaan pelätään?
Puhutaanpa suoraan: Tämä pelko ei taida olla taustaltaan kovin epäitsekästä. Se on nimittäin pelkoa siitä, että jos toinen keskittyy itseensä, hän ei keskity minuun; se on pelkoa siitä, että jos toinen keskittyy meditoimaan itselleen hyvää oloa ja ottamaan kuvia Instagramiin, hän ei silloin auta ja hoivaa muita.
Nyt päästään taas naissukupuoleen. Tässä ajassa tarve sellaiseen yhteisöllisyyteen, joka on perinteisesti kuulunut miehiseen maailmaan, on laskenut valtavasti. Enää ei yksinkertaisesti tarvita miehiä rakentamaan naapurille talkoilla heinälatoa. Jos tarvitaan, se on enemmänkin harvinainen poikkeus kuin sellaista yhteisöllisyyttä, jolla yhteiskuntaa tänä päivänä pidettäisiin pystyssä. Sen sijaan kysyntä siihen yhteisöllisyyden muotoon, joka on perinteisesti jätetty naisille, ei ole kadonnut mihinkään. Hoivaa, iänikuista hoivaa, tarvitaan edelleen valtavasti. Lasten lukumäärä perheissä on laskenut, mutta eliniän pidentyessä hoivaa tarvitsevien vanhusten määrä ei ole ainakaan vähentynyt. Päinvastoin vanhuusikä elämänvaiheena pitenee.
Naistyypilliselle panokselle yhteisön hyväksi olisi siis todellakin tilausta. Tätä keskustelua käydään myös päivänpolitiikassa. Useampikin poliitikko ja myös moni tavallinen kansalainen on peräänkuuluttanut sitä, että vanhuksista tulisi ottaa enemmän vastuuta perhepiirissä ja yhteiskunnan tarjoaman hoivan varaan tulisi laskea vähemmän.
En voi olla kuulematta tätä keskustelua huhuiluna nimenomaan naisten palkattoman hoivatyön perään. Moniko puhuessaan vanhusten hoivaamisesta perhepiirissä on nähnyt sielunsa silmin, kuinka miehet oman työnsä, vapaa-aikansa ja jaksamisensa kustannuksella vievät vanhoja sukulaisiaan pesulle, laittavat näille ruokaa ja vahtivat, ettei dementikko karkaa ulos pakkaseen?
Ehkä joku onkin, ja pahoitteluni hänelle kyynisyydestäni. Uskallan kuitenkin väittää, että jos moninaista ja moni-ilmeistä hoivaa – josta vanhustenhoito on vain yksi esimerkki – siirretään nykyistä enemmän ”yhteisöllisyyden” piiriin, se jättää naisille kaksi vaihtoehtoa. Joko voimme ottaa taas kerran kopin raskaasta, näkymättömästä ja usein hyvin tympeästä hoivatyöstä tai sitten käydä helkkarinmoisen taistelun siitä, että tämä työ jakaantuu tasaisesti eikä kaadu vain naisten niskoille. Se on nimittäin nähdäkseni varmaa, että luontevasti ja itsestään tämä yhteisöllinen hoiva ei tule jakautumaan tasa-arvoisella ja oikeudenmukaisella tavalla.
Kenties niin voisi jopa tapahtua, jos yhteiskunta olisi siltä osin valmis, että tasa-arvo hoivatyön suhteen olisi saavutettu. Näinhän ei kuitenkaan ole. Suurempi siivu hoivasta kuuluu jo valmiiksi naisille, eikä tämä tarkoita vain palkkatyön piirissä tapahtuvaa hoivaa.
Ihan nykypäivän Suomessa nainen voi tehdä sen ratkaisun, että hän ottaa eron puolisosta yksinkertaisesti päästäkseen arjessa helpommalla ja saadakseen levätä. Melko käsittämätöntä, eikö totta: naiset voivat edelleen helposti olla tilanteessa, jossa arjen jakaminen toisen kanssa ei tarkoita taakkojen kevenemistä vaan jossa se tarkoittaa naisen taakkojen kasvamista.
Jos puhutaan laajemmista yhteisöistä kuin perheistä, usein yhteisöllisyyden uuvuttamat ovat silloinkin naisia. Naiset ovat koulujen ja harrasteseurojen vanhempainyhdistyksissä niitä järjestelijöitä ja mahdollistajia, jotka siivoavat paikkoja kuntoon ja leipovat iänikuisia mokkapaloja. Jokainen voi miettiä, johtuuko naisten väsymys näihin asioihin siitä, että naisia vain kiukuttaa yhteisön eteen työskentely. Vai kertooko se jotakin siitä, millainen työnjako yhteisöissä vallitsee sukupuolten välillä? Tai siitä, kuka niin sanotussa yhteisöllisyydessä on todellisuudessa antajan ja kuka saajan roolissa?
Vaikka ymmärrän, että kysymys yksilöllisyydestä ja yhteisöllisyydestä ja painopisteen liikkumisesta näiden välillä on muutakin kuin tasa-arvoasia, se on nähdäkseni paljon myös sitä. Käytännössä (ja vähän kärjistetysti) puhe itsekkäästä yksilökeskeisyydestä ja siitä, kuinka yhteisöllisyys pitäisi saada uuteen nousuun, on käännettävissä tähän muotoon: Hyvät naiset, lakatkaa ottamasta niitä pyllistely-selfieitä someen ja ryhtykää taas hoitamaan vanhuksia kotona niin kuin vanhoina hyvinä aikoina! Hopi hopi!
Loistotarjous, kuka ottaa kopin?
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Blogia voi seurata Facebookin kautta, ja se mahdollistaa myös postausten kommentoinnin!
Kuvat Dannypro1/CC0/Pixabay (ylempi) ja truthseeker08/CC0/Pixabay (alempi)