Valo, joka ei kadonnutkaan – kirja surusta, tahdonvoimasta ja rakkaudesta
Saan usein toiveita kirja-arvioista. Olen aiemmin kirjoittanut Vera Valan Aprikoosiyöt– ja Hanna Brotheruksen Ainoa kotini -teoksesta, ja pitkän lomani aikana laadin viiden kivan kesäkirjan listan. Nämä blogissa esitellyt kirjat ovat olleet jollakin tavalla ainutlaatuisia, sykähdyttäviä, koskettavia ja vaikuttavia. Niissä on ollut sitä jotakin.
Kun kahden hengen kirjakerhomme kanssa tartuimme kesäloman kymmenenteen kirjaan, olin varma, että vaikuttavat kirjat -listaukseni saisi jatkoa. Olimme päättäneet lukea (kuunnella) vastajulkaistun Varpu Hintsasen ja Emilia Salorannan kirjoittamaan Valo, joka ei kadonnutkaan -teoksen. Me molemmat odotimme sitä, ja minulle sateli kymmenennen kirjan instagram-julkaisun jälkeen useita viestejä. Ne olivat muistutuksia siitä, että kaivaisin nenäliinat esiin: ”Sä itket sen kannesta kanteen!”
Niin ei kuitenkaan käynyt.
Niin ei käynyt, koska en päässyt tarpeeksi lähelle tarinaa, kosketuspintaa oli kaiken kaikkiaan varsin vähän. Niin ei käynyt, koska Varpu Hintsasen elämänilo, tahto ja toivo kulkivat jatkumona koko teoksen läpi. Niin ei käynyt myöskään siksi, että kirjaa kuunnellessani minulla oli toistuvasti sellainen olo, että katson Elämä lapselle -konsertin inserttejä tai luen naistenlehden toimituksellisia kertomuksia tai henkilökuvia. En kokenut kirjaa kirjakirjana. Jollakin hassulla tavalla koin, että teoksessa sairaus sekä lopulta lapsen kuolema ja suru häivytettiin. Se tehtiin taitavasti ja paikoin näkyvästi. Suru ikään kuin muutti muotoaan. Se ei näyttäytynyt lukijalle ”perinteisenä suruna”.
Vaikka en itkenyt kirjaa kannesta kanteen, toki se kosketti. Se kosketti syvältä viiltäen. Se kosketti ja sai pysähtymään – minun katastrofini ovat niin kovin pieniä. Ne ovat niin pieniä, että minua hävetti.
Lenkkeillessäni saarimökkiä ympäri yhdeksänvuotias kysyi minulta, miksi olin varautunut aurinkolaseihin, vaikka aurinko ei paistanut. Mumisin hengästyneenä jotain ympäripyöreää vastaukseksi. Mutta. Minä pidin laseja, koska silmäni olivat täynnä kyyneleitä. Jos lapsi olisi nähnyt ne, olisin joutunut puimaan hänen kanssaan lapsen sairaus – ja lapsen kuolema -aiheita.
Siihen en pystynyt, en siinä hetkessä.
Siinä hetkessä kuuntelin, miten anestesialääkäri kehotti Senjaa siirtymään leikkaussalin sängylle nukutusta varten. Senja kieltäytyi ja totesi, että hän nukahtaisi vain äidin sylissä. Lääkäri epäili ääneen, mahtaisiko äiti jaksaa kantaa tyttöä, kun tämä nukahtaisi, johon tytär tokaisi, että ”kyllä se jaksaa, se käy salilla!” Äiti pohti tämän jälkeen, että jokin perimmäinen tarkoitus sillä salilla käymiselläkin oli: olla tarpeeksi vahva pitämään sylissä, turvassa. Tämä oivallus aiheutti nopeasti turkulaisessa äiti-ihmisessä tunnemyrskyn.
Eivätkä tunnemyrskyt jääneet tähän. Itkin kohdassa, jossa kummitäti keskusteli Senjan kanssa kuolemasta, itkin kohdassa, jossa äiti tunsi kateutta normaaleista elämän murheista ja itkin kohdassa, jossa saattohoidossa oleva lapsi toteaa pyörätuolistaan käsin harjoittelevansa takaperinvoltin trampoliinilla heti, kun pääsee takaisin jaloilleen.
Kyyneleet nousivat silmiini aina niissä kohdissa, kun kykenin projisoimaan tapahtuman tai tilanteen omaan elämääni. Kun ne tulivat tarpeeksi lähelle.
Minua kosketti erityisesti merkitykset tapahtumien taustalla. Näiden luomisessa Hintsanen on kirjassa onnistunut. Hän tavoittaa lukijassa sellaisen tarttumapinnan, joka koskettaa kaikkia äitejä, kaikkia vanhempia, jopa ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Kirja ilmentää erinomaisesti perinteisiä arvoja, pohtii eettisesti vaikeita ratkaisuja ja kehottaa rivien välistä pohtimaan, miten minä elämääni elän.
Yksi koskettavimmista kohdista liittyy äidin ottamaan tatuointiin. Senjan piirtämä kuva taltioitiin äidin iholle. Kuvassa äiti ja lapsi pitävät toisiaan kädestä. Heidän väliinsä piirtyy sydämen muotoinen ilmapallo. Kun Hintsanen toteaa tuolloin viimeisiä päiviään elävän tyttärensä todenneen, että näin he voivat pitää toisistaan kiinni ja olla toistensa lähellä aina, minä itkin.
Niin väkevä on rakkaus.
Kirja herätti ja herättää minussa lukuisia tunteita ja kysymyksiä. Kun Hintsanen lukee ääni kertaakaan värähtämättä omaa ja menehtyneen lapsensa tarinaa, minä hämmästyn. Pohdin, kuinkahan monta kertaa kirjan teksti on luettu ääneen ennen puhdasta taltiointia. Jos itse kirjoittaisin kirjan lapsistani, perheestäni, sairaudesta tai kuolemasta, itkisin varmasti joka rivillä.
Valo, joka ei kadonnutkaan opetti minulle paljon elämästä: on olemassa tunnemieli, järkimieli ja viisasmieli. Taitava on hän, joka niiden keskellä uskaltaa ja osaa olla ja elää, tehdä ratkaisuja. Totesin hiljaa mielessäni monesti kirjaa kuunnellessani, miten onnellinen olenkaan. Minä en ole menettänyt mitään – minun lapseni elävät.
Sitä haluaisi oppia näkemään joka päivä edessään alleviivatun totuuden siitä, mikä on oikeasti tärkeää.
Yksi tärkeimmistä tausta-arvoista ja -asioista tässä teoksessa oli mielestäni turvaverkko, se miten olennaisessa roolissa ystävät, kummit, tuttavat – verkosto kaiken kaikkiaan – ovatkaan. Turvaverkko, läheiset ja lähimmäisen rakkaus sekä yhteinen ilo kulkivat kirjan punaisena lankana sen kannesta kanteen.
Valo, joka ei kadonnutkaan on omakohtainen selviytymistarina. Se on yhden perheen tarina surusta, toivosta ja kiitollisuudesta. Hintsanen on todennut eräässä haastattelussa, että toivoo ja uskoo teoksensa tuovan apua kaikille, jotka ovat joutuneet elämässään kovan paikan eteen, mahdottomiltakin tuntuvien elämänkriisien keskelle.
Näin minäkin uskon. Kirja tuo valtavasti lohtua ja vertaispintaa heille, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa ja jopa heille, jotka ovat parhaillaan syöpämatkallaan. Lapsen sairastuminen on lohdutonta, lapsen menettämistä en voi edes kuvitella.
Kirjan luettuani pohdin, että minulla on oikeastaan enää yksi toive, se kaikkein tärkein ja kantavin: kunhan ei koskaan joutuisi omaa lastaan hautaamaan.
Tähän on tultu.
Minna
Kuva: WSOY