Olen viehtynyt Turun hautausmaasta. Siitä kerroinkin jo taannoin yhdessä blogijutussani. Olen niin tykästynyt paikkaan, että vierailen siellä valehtelematta ainakin kolmesti viikossa, jokaisella kerralla liki kaksi tuntia. Iltalenkit, aamulenkit ja iltapäivätepastelut suunnittelen siten, että reitit kulkevat jollakin tavalla hautausmaan vierestä tai läpi.
Jokaisella kerralla löydän sieltä uutta ihmeteltävää, uusia tarinoita, vanhoja hautoja, uusia hautoja, vastahaudattujen kukkatervehdyksiä. Jokaisella kerralla mieleni lepää. Ja jokaisella kerralla nappaan kuvia muistoksi käynnistäni. Niitä kokosin tähän postaukseen. Kuvien yhteyteen olen kirjoittanut mietelauseen tyylisen pikkutekstin, jonka olen itse kehitellyt hautausmaapohdinnoissani lenkeillä.
Pysäyttäviä yksityiskohtia hautausmaalta
Olen erityisen viehtynyt hautakivillä istuvista, makaavista ja seisovista enkelipatsaista. Tämä on yksi suosikeistani. Enkelipatsaat eivät vartioi kuolemaa, vaan muistuttavat rakkaudesta, joka jäi.Tuuli kuljettaa hiljaisia terveisiä niiden välillä, jotka jäivät ja niiden, jotka lähtivät. Enkeli kivellä ei itke – se kuuntelee.Hautakivet seisovat hiljaa, mutta kantavat sisällään kokonaisia elämiä. Jokainen nimi kivessä on tarina, joka ei koskaan täysin katoa.Kiven kylmyydessä asuu lämmin muisto. Enkelin siivet eivät kanna pois vaan jäävät suojelemaan.Suru muuttaa muotoaan, aivan kuten vuodenajat hautausmaalla. Kauneinta täällä on se, mikä ei näy.Hautausmaalla on myös ihania hautakiviä ja niiden yksityiskohtia. Tämä pysäytti minut. Jokainen valonsäde on pieni lupaus siitä, ettei tärkein unohdu. Hautakivillä on lintuja, ja vaikka en ole lintujen ylin ystävä, hautausmaalla pidän niistä. Lintu hautakiven reunalla muistuttaa, että elämä jatkuu eri muodossa.Hautausmaa on paikka, jossa aika ja ikuisuus koskettavat toisiaan. Linnut laulavat sielläkin, missä sanat ovat loppuneet. Jokainen askel kertoo kunnioituksesta niitä kohtaan, jotka kulkivat täällä ennen.Linnut tuovat mukanaan hetken keveyttä hiljaisuuden keskelle. Jokainen käynti on uusi tapa muistaa sama ihminen.Täällä ei tarvitse ymmärtää kaikkea. Linnut eivät tunne jäähyväisiä.
On taas sunnuntai, ja se on merkillistä. Tai ei se, että on sunnuntai vaan se, että taas on sunnuntai. Elämme sellaisia viikkoja, jolloin työssä alkaa käynnistyä keväthärdelli, harrastuksia on joka perheenjäsenellä riittämiin ja viikonloppuisinkin riittää tekemistä. Viimeksi mainittu on minusta erityisen mukavaa. Kaikki tekeminen, mikä on sovittuna viikonloppuihin, on yleensä ja melkein aina palauttavaa, rentouttavaa ja kivaa.
Niin tälläkin viikolla: parasta oli, kun saimme tavata kummitytön perhettä, heti toiseksi parasta oli se, että neljätoistavuotiaalla oli omaa rippikoulumenoa sekä lauantaina että sunnuntaina, mikä ikään kuin vapautti itselleni treeni-, ulkoilu ja parisuhdeaikaa.
Tilannekuvia viikon varrelta
Olen jo kavereiden somessa nähnyt monia sinivuokko-otoksia, mutta vasta tällä viikolla näin itse ensimmäiset sinivuokot. Nekin olivat melkoisen nupussa, mikä saattoi johtua siitä, että näin ja kuvasin kukat koleassa aamuhetkessä. Viikko on ollut yllättävän kylmä, ja loppuviikolla pukeuduin jälkeen talvitakkiin ulkoillessani. Kylmyyden vuoksi luonto hidastelee, eikä Aurajokivarren kirsikkapuut ole vielä kukassa. Viime vuonna tähän aikaan olivat…Treenit ovat kulkeneet tälläkin viikolla (viikon parhaat -koontini ovat toisteisia, mutta mutta, tämmöistä tämä arki on): salitreenissä personal trainerin johdolla tein enkat syvätakakyykyssä, penkkipunnerruksessa ja maastavedossa. Taisi ennätystulos tulla myös bulgarialaisessa kyykyssä. Salitreenin lisäksi olen lenkkeillyt, arkikuljeskellut sekä käynyt cross trainingissa ja pure strenghtissä. On ollut hyvä liikuntaviikko. Ja se on kiva asia!Perjantaina pidin puolikkaan arkivapaan, jonka tunnit olin tehnyt ”pankkiin”. Kummityttösemme perheeseen syntyi muutama viikko sitten vauva, ja minä lupauduin silloin tällöin hoitamaan kummityttöä. Onneksi lupauduin, sillä se on vapauttavaa ja ihanaa. Omat lapset ovat jo niin isoja, että tämä tällainen pikkulapsitouhuilu tuntuu kutkuttavalta. Perjantaina vietimme aikaa ulkona (tyttöä ei meinaa saada sisälle, kun kerran ulos lähdetään), sisällä leikimme legoilla, nukkevauvoilla, palikoilla ja luimme kirjoja. Kaiken kruunasi se, että sain lähtiessäni todeta, että huomenna taas nähdään. Lauantaina suuntasimme heille kylään pitsat mukanamme ja vietimme aikaa iltaan saakka. Olipa kiva viikonloppu.Sunnuntaina ulkoilin, kirjoittelin blogijuttuja, puhuin maratonpuhelun ystäväni kanssa, siivoilin sijaiskotia ja tein toiveruokana nachopeltiä. Pitkästä aikaa. Iltapäivän lopuksi teimme neljätoistavuotiaan kanssa perinteeksi muodostuneen, vähän päämäärättömän linja-autoajelun. Kipaisimme samalla reissulla täyttökaupassa.
