On taas sunnuntai, ja se on merkillistä. Tai ei se, että on sunnuntai vaan se, että taas on sunnuntai. Elämme sellaisia viikkoja, jolloin työssä alkaa käynnistyä keväthärdelli, harrastuksia on joka perheenjäsenellä riittämiin ja viikonloppuisinkin riittää tekemistä. Viimeksi mainittu on minusta erityisen mukavaa. Kaikki tekeminen, mikä on sovittuna viikonloppuihin, on yleensä ja melkein aina palauttavaa, rentouttavaa ja kivaa.
Niin tälläkin viikolla: parasta oli, kun saimme tavata kummitytön perhettä, heti toiseksi parasta oli se, että neljätoistavuotiaalla oli omaa rippikoulumenoa sekä lauantaina että sunnuntaina, mikä ikään kuin vapautti itselleni treeni-, ulkoilu ja parisuhdeaikaa.
Tilannekuvia viikon varrelta
Olen jo kavereiden somessa nähnyt monia sinivuokko-otoksia, mutta vasta tällä viikolla näin itse ensimmäiset sinivuokot. Nekin olivat melkoisen nupussa, mikä saattoi johtua siitä, että näin ja kuvasin kukat koleassa aamuhetkessä. Viikko on ollut yllättävän kylmä, ja loppuviikolla pukeuduin jälkeen talvitakkiin ulkoillessani. Kylmyyden vuoksi luonto hidastelee, eikä Aurajokivarren kirsikkapuut ole vielä kukassa. Viime vuonna tähän aikaan olivat…Treenit ovat kulkeneet tälläkin viikolla (viikon parhaat -koontini ovat toisteisia, mutta mutta, tämmöistä tämä arki on): salitreenissä personal trainerin johdolla tein enkat syvätakakyykyssä, penkkipunnerruksessa ja maastavedossa. Taisi ennätystulos tulla myös bulgarialaisessa kyykyssä. Salitreenin lisäksi olen lenkkeillyt, arkikuljeskellut sekä käynyt cross trainingissa ja pure strenghtissä. On ollut hyvä liikuntaviikko. Ja se on kiva asia!Perjantaina pidin puolikkaan arkivapaan, jonka tunnit olin tehnyt ”pankkiin”. Kummityttösemme perheeseen syntyi muutama viikko sitten vauva, ja minä lupauduin silloin tällöin hoitamaan kummityttöä. Onneksi lupauduin, sillä se on vapauttavaa ja ihanaa. Omat lapset ovat jo niin isoja, että tämä tällainen pikkulapsitouhuilu tuntuu kutkuttavalta. Perjantaina vietimme aikaa ulkona (tyttöä ei meinaa saada sisälle, kun kerran ulos lähdetään), sisällä leikimme legoilla, nukkevauvoilla, palikoilla ja luimme kirjoja. Kaiken kruunasi se, että sain lähtiessäni todeta, että huomenna taas nähdään. Lauantaina suuntasimme heille kylään pitsat mukanamme ja vietimme aikaa iltaan saakka. Olipa kiva viikonloppu.Sunnuntaina ulkoilin, kirjoittelin blogijuttuja, puhuin maratonpuhelun ystäväni kanssa, siivoilin sijaiskotia ja tein toiveruokana nachopeltiä. Pitkästä aikaa. Iltapäivän lopuksi teimme neljätoistavuotiaan kanssa perinteeksi muodostuneen, vähän päämäärättömän linja-autoajelun. Kipaisimme samalla reissulla täyttökaupassa.
Otsikossa olennainen. Olen usein pohtinut, että haluaisin kirjoittaa jutun kaikesta siitä, mitä en ymmärrä. Niitä asioita on paljon, ja helposti tällaisia elämän pikkuasioita myös kertyy matkan varrella lisää. Välillä naureskelen mielessäni ”en voi tajuta tätäkään” -ajatuksilleni, toisinaan ne suututtavat, joskus mietityttävät. Mutta melkoisen hyvä lista niistä kehkeytyi.
Asioita, joita en ymmärrä
Välinpitämättömyys. Työt, kotityöt, harrasteet, tapaamiset ja ihan kaikki vain jätetään hoitamatta. Levälleen. Millään ei ole väliä, mitä sen niin väliä. En ymmärrä.
Ihmisiä, jotka syövät välipalaksi (tai yhtään miksikään palaksi) banaania. Pois se minusta.
Hitautta.
Saamattomuutta.
Liiallista täydellisyyden tavoittelua. Tähän lukeutuu tietynlainen frigidiys, se, että asioita tehdään millilleen ja jetsulleen. Kaikelle on jonkinlainen aivan liian tarkka sääntö. Pidän raamituksesta ja säännöistäkin, mutta armeijamainen sääntely on minusta esimerkiksi työelämässä ihan ohi ja turhaa.
Samaan lukeutuu ”herranpelko”. Ei uskalleta, ei rohjeta, mietitään aina, mitä joku toinen sanoo, kysytään aina joltakin kokeneemmalta, vaikka asia olisi mitätön eikä juuri mihinkään sen isompaan vaikuttava.
Vihreän teen hehkutusta. Ehkä en vain ole saanut riittävän hyvää vihreää teetä.
Ihmisiä, jotka eivät usko intuitioon. Tai tarot-tulkintoihin. Tai ennustuksiin. Tai horoskooppeihin. Hiukan hihhulina on oikein hyvä olla.
Siivouspäivää. Karkkipäivän tajuan, mutta siivouspäivä on ahdistava ajatus.
Konfliktin pelkoa. En ole koskaan tajunnut, miksei asioista voi keskustella niiden oikeilla nimillä. Miksi pitää pelätä riitaa, sanaharkkaa tai erimielisyyttä. Asioista on hyvä puhua, ja niistä pitää puhua. Väittely, eri mieltä oleminen tai se, että oma tekeminen on joskus ”arvostelun” alla, ei tee hallaa kellekään eikä millekään. Se on rakentavaa keskustelua, yhteisen ratkaisun löytämistä.
Todennäköisyyslaskuja. Olen lukenut lukiossa pitkän matematiikan ja pärjännyt siinä ihan kivasti. Mutta jo silloin, 30 vuotta sitten todennäköisyyslaskut tuottivat päänvaivaa ja lopulta numeron neljä kurssiarvosanan. Kävin yksityisopetuksessa ja sain korotettua nelosen kahdeksikoksi. Mutta edelleen, vaikka perusasiat todennäköisyyslaskennassa osaankin, moni asia menee yli hilseen.
Ihmisiä, joiden mielestä hiekka liukumäessä kengän pohjassa ei ole ikävä ja ihon kananlihalle nostattava ääni.
Lehtipuhaltimia. Herran taivas sentään. Se ääni!
Makeita äklöttävän voimakkaan hajuisia hajuvesiä. Tai deodorantteja. Tai suihkusaippuoita.
Myöhästymistä. Viivyttelyä. Ihmettelyä. Jäähtyneen kahvin juomista. Epäsuorien kysymyslauseiden loppumerkkejä. Kausiverhoja. Kausikoristeita (miinus joulukuusi). Hajupyyhekumeja. Makuhuulirasvoja. Tanssillisia liikuntakoreografioita. Useiden uutisten katsomista päivittäin. Öisin murehtimista. Liiallista kuuliaisuutta. Sitä, ettei tervehditä. Kellojen siirtelyä.
