Kohtasin 17-vuotiaan itseni – naurua, nostalgiaa ja oivalluksia

Törmäsin internetissä muutamiin valloittaviin Kohtasin 17-vuotiaan itseni -juttuihin. Päätin oitis istahtaa näppäimistön ääreen ja lähdin tapaamaan 17-vuotiasta itseäni. Kutkutti, liikutti ja ennen kaikkea nauratti – tämä oli varmasti viikon mieleen painuvin kohtaaminen.

Tekoälyn tekemä kuva 17-vuotiaasta Minnasta
Tekoäly (Canva) loihti tämän kuvan minusta 17-vuotiaana pohjautuen nykykuviini. Sanoisin, että jotakin tuttua hänessä on.

Siellähän sinä olet. Aivan, kuten aavistelinkin, Turun Suomalaisen Yhteiskoulun lukion kolmoskerroksen portaikossa. En näe sinua vielä, mutta kuulen sinut ja hersyvän kovaäänisen naurusi. Selität suu vaahdossa kavereillesi jotakin. Todennäköisesti avaudut viikonlopun yökerhoreissusta ostetuilla henkkareilla tai ihmettelet, mihin ihmeeseen ihminen tarvitsee ikinä milloinkaan elämässään historiaa. Tai ruotsia. Tai uskontoa. Miksi niitä ylipäätään opiskellaan?

Nyt näen sinut, kipuat viimeiset rappuset ja saavut kolmoseen. Luonnostaan piikkisuora lyhyt tukkasi on ihan loivalla permanentinlopulla, ja näytät niin nuorelta, jotenkin ihanalta ja raikkaalta. Olen jo nyt iloinen, että päätin tavata sinut.

Elämme vuotta 1994. Sinä olet 17, elämä ja unelmat vielä edessä, lukioluokkasi puheenjohtaja. Kävelet varmoin ottein kohti minua, sinulla on tummanvihreä ribbikankainen poolopaita ja farkut. Pitkät, joka paikkaan yltävät kätesi liikkuvat sivuilla, kun askellat eteenpäin. Ryhtisi on suora. Muistutat keskimmäistä poikaani olemukseltasi, liikkeiltäsi, ilmeiltäsi ja eleiltäsi. Ihailen varmuuttasi ja avoimuuttasi, aivan omanlaista sopusuhtaisuuttasi.

Hymyilet. Tunnistan tuon hymyn jo kaukaa. Hymyilen nopeasti takaisin. Kun kohtaamme, tokaiset, että miten hauskaa, hammasrako on edelleen omalla tutulla paikallaan. Naurahdamme. Kerron, etten koskaan uskaltanut tehdä sille mitään, hammasraolle. Sinä nyökkäät. Tiedät, mistä puhun.

En ehdota sinulle paikoilleen istumista, sillä tiedän, että olet mieluummin liikkeessä. Katselet ja ihmettelet ja rekisteröit ympäristöstäsi kaiken. Jokainen reitti ja kohtaaminen on sinulle mahdollisuus johonkin uuteen. Uuteen tarinaan, kuvaamataidon työn hahmotelmaan tai äidinkielen ainekirjoitukseen. Ennen kuin ehdin ehdottaa katselmuskierrosta sinulle tuttuihin ja tärkeisiin paikkoihin, sinä ennätät ensin: ”Hei, lähdetään Cafetorille!” Ja minä olen hetkessä valmis.

Sinä osaat arvata sen, sillä on asioita, jotka pysyvät. On asioita, joista me tunnistamme toisemme vielä 30 vuoden jälkeen. On myös asioita, jotka ovat muuttuneet. Minä juon nykyään kahvini psykologisella maitotilkalla. Sinä valitset maustetun teen runsaalla sokerilla. Kumpikaan meistä ei kilkuta lusikkaa kupissa.

Haluan muistuttaa sinulle, että yhä edelleen valitsen aina, kun mahdollista New York -juustokakun. Kerron vielä, että ostan sen itse enkä jaa sitä kenenkään kanssa. En edes lasteni. Hämmästyt. Et niinkään siitä, etten jaa kakkuani, vaan siitä, että minulla on lapsia. ”Saitko toivomasi pojan?” kysyt minulta varovasti. Minä nyökkään. Sain.

Minä sain kaksi poikaa ja iltatähtitytön. Enemmän kuin koskaan osasin ja uskalsin toivoa. Sinä kysyt, tuliko tytön nimeksi Linda. Minä nauran. Ei tullut. Sanot, että jos sinä saisit tytön, tytöstä tulisi Linda. Hymähdän. Lisäät nopeasti, että et sinä vielä pitkään aikaan lapsia haluaisi, vaikka poikaystäviä sinulla jo onkin ollut. Minä muistutan, että poikaystävät tulevat ja menevät, aviomiehet pysyvät. Katsot nimetöntäni ja sitten minua. Olet ihmeen hiljaa. Muistelinkin, että sinua ei saa helposti sanattomaksi.

Hiljaisuus ei kestä kauaa. Sinä puhut, selität ja naurat. Puhut niin paljon ja niin hyvää, että kanssasi on helppo innostua. Suunnittelet tulevaa ja maalaat isolla pensselillä. Näet kaikessa ja kaikissa hyvän. Sanon sen sinulle ääneen – ”Pidä toi.” Ja sinä lupaat pitää.

Tekoäly (Canva) loihti myös tämän kuvan minusta pohjautuen nykykuviini ja antamiini ohjeistuksiini. Hänessäkin on jotain tuttua.

Haluan sanoa sinulle myös sen, että pidä kiinni omista unelmistasi, muista unelmoida. Muista, ettei sinun koskaan tarvitse tanssia toisten pillin tahtiin. Jos kuitenkin jokin unelma jää toteuttamatta, muista, että 30 vuoden päästäkin vielä ehtii. Sinusta 30 vuotta kuulostaa ja tuntuu liian pitkältä ajalta; sinä haluat elää hetkessä. Tanssia, laulaa ja kuunnella ysäripoppia.

Ruotsin sanojen tankkaaminen ei kuulu lempiasioihisi. Ja minä ymmärrän sen. Kerron, että minäkään en pidä ruotsin sanoista tai minkään kielen sanoista, mutta kielioppiosuuksia olen aina rakastanut. Sinua se ei hämmästytä.

Sinä haaveilet äidinkielenopettajan, lääkärin, psykologin ja toimittajan urista. Minä kerron olevani toimittaja. Ja opettaja. Kerron hieman mutkitelleeni urapolullani. Sinä toteat tekeväsi monet asiat mutkitellen ja oppivasi kantapään kautta. Ruotsin opettajasi totesi sinun olevan ”tosta vaan -tyyppi”, minä kerron kutsuvani itseäni takki auki -tyypiksi. Sinua hymyilyttää: ”On asioita, jotka eivät muutu.”

Kun kävelemme takaisin koululle, katson sivuprofiiliasi. Siinä sinä nyt olet. Vähän vallaton tahtotyyppi. Hetkessä eläjä. Jos tietäisit, mitä sinulle muutaman vuoden, sitten viiden vuoden ja sitten 30 vuoden kuluttua tapahtuu, olisit maailman onnellisin tyttö.

Kakistelen kurkkuani ja kaivan kännykän esiin: ”Voisinko joskus soittaa sinulle?” ”Ei minulla ole puhelinta. Mutta kotinumeroni voin antaa”.

Kävelen aution torin halki Aurajokirantaan. Hyräilen Miley Cyrusin The Climb -biisiä. Se muistuttaa minua sinusta.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Teinielämää: Mitkä kaikki ohjeistukseni ovat teinistä turhia?

Kirjoitin aiemmin siitä, mikä kaikki minussa ärsyttää teiniä. Sain paljon positiivista palautetta postauksesta ja toiveita, että kirjoittaisin enemmänkin niin ruuhkavuosista kuin teinin kanssa elämisestä. Toiveenne on kuultu: tällä kertaa kokosin listauksen kaikista ohjeistuksista, jotka ovat teinin mielestä turhia tai täysin itsestään selviä.

Mitään muuta en itse inhoa niin paljon kuin erityisesti omilta vanhemmilta saatuja ohjeistuksia, sellaisia ilmiselviä ja aivan turhia ohjeistuksia. Silti huomaan nyt itse jakelevani samankaltaisia ohjeita omille lapsilleni, etenkin vielä kotona asuvalle teinille.

Teini peilin edessä

Mitkä kaikki ohjeistukseni ovat teinistä turhia?

”Kannattaa laittaa lämpimästi vaatteita, kun menee ulos.” Tai kävelee bussipysäkille, lähtee laskettelemaan, luistelemaan, vie roskat ja kipaisee naapurissa. Yleensä kerron perään vielä säätiedot kännykästäni. Jotenkin sitä äitinä ajattelee, että lapsi jäätyy puolikuoliaaksi, jos hän ei pukeudu lämpimästi. Alusvaatteet, kerrasto, villaneule, villasukat, säärystimet, pipo, hanskat ja kaulahuivi pitää ainakin muistaa.

Roskienviemisreissulla kannattaa suojautua viimalta, ja luistellessa on hyvä ottaa varasukat mukaan. Sekä sisäsukat että villasukat. Koska jalat voivat palella. Teini katsoo minua pää vinossa eteisessä. Tiedän, mitä hän seuraavaksi sanoo: ”Joo, joo, ei sun tartte aina antaa ohjeita!” Nykyään hän myös kertoo minulle, että äiti kiltti, minä olen jo kolmetoista ja osaan itsekin a) katsoa lämpöasteet ja b) pukeutua kelin mukaisesti. Ja jottei elämä olisi liian helppoa, usein myös äitini laittaa viestiä teinille (ja minullekin) lämpötilasta, piposta, villasukista ja niin edelleen.

”Pitääkö käydä vessassa ennen kuin lähdetään kotiin/kauppaan/ulkoilemaan/ihan mihin tahansa? Kannattaa käydä, koska meillä menee vielä x minuuttia ennen kuin olla kotona.” Miksi. Ihmeessä. Aikuinen. Ihminen. Kyselee. Ja. Ohjeistaa. Tällaisia. Teiniltä. Kysymysmerkki. Ymmärrän enemmän kuin hyvin, että kolmetoistavuotiasta ei enää edes naurata… Lienee sanomattakin selvää, että äitini tekee edelleen tätä samaa minulle. Ja ystäväkartoitukseni mukaan tämä on hyvin yleinen ”äitiohjeistus”.

”Nyt pitää pestä kädet. Saippualla.” Jätän tämän tähän.

”Maassa on lunta, nyt on liukasta! Katso, täällä on pullia, viinereitä ja karjalanpiirakoita!” Tähän ohjeistuskategoriaan voisi lisätä kaikenlaiset ilmiselvät asiat, jotka sokeakin voi nähdä otsaluullaan. Minulla on tapana, kolmetoistavuotiaan sanoin, esitellä tapahtumia, säätiedotuksia ja kaikenlaisia asioita.

Kun astumme ovesta ulos, havaitsen, että on lunta ja minulle tulee sellainen fiilis, että minun pitää kertoa ja varoittaa lasta lumen alla vaanivasta petollisesta liukkaudesta. Hän takuulla tietää ja näkee itsekin. Kun menemme kahvilaan, alan osoitella vitriinin herkkuja ja luettella niitä kolmetoistavuotiaalle. Kun istumme ravintolassa ja luemme ruokalistaa, minä alan lukea sen antia ääneen: ”Täällä on lihapullia, pippuripihviä, silakoita…” Lapsi muistuttaa säännöllisesti, että hän on osannut lukea jo viisivuotiaana.

Teini kännykällä

”Tänään mennään ajoissa nukkumaan, koska huomenna on …” …koulua, urheilukisat, pitkät treenit, aikainen herätys, tärkeä päivä ja mitä näitä nyt on. Myönnän, että jankutan tätäkin ohjetta ja asiaa liki päivittäin. Hyvissä ajoin ennen sitä hetkeä, kun koittaa nukkumaanmenoaika. Ehkä varmistelen tällä itselleni omaa aikaa tai puolisolleni ja itselleni laatuaikaa. Ehkä olen itse jo väsynyt.

Lapsi ei tajua, miksi tästä pitää muistuttaa niin usein, sillä meillä ei valehtelematta koskaan (koskaan ikinä!) ole tapeltu tai edes kiistelty nukkumaanmenoajoista. Illat ja yöt eivät sitten vauvavuosien ole olleet millään tavalla haastavia.

”Kannattaa kasata lautaselle porkkanaa, kurkkua, salaattia, hedelmiä, marjoja ja kaikenlaista terveellistä!” Niin, tämänkään suhteen meillä ei ole koskaan ollut ongelmia. Kolmetoistavuotias on aina syönyt terveellisesti ja monipuolisesti ja pitänyt erityisesti vihanneksista ja hedelmistä. Silti minä neuvon. Muistutan ja ohjeistan. Tämän olen vinkannut myös julkisesti helmikuun vinkkinä täällä blogissa.

Muistutan myös roskien laittamisesta roskikseen, omien jälkien siivoamisesta, puhelimella roikkumisesta, suihkuun menemisestä ja niin edelleen. Olen tietoisesti pyrkinyt pois liiasta huomauttelusta ja ohjeista ja onnistunutkin osin siinä (esimerkiksi en enää juurikaan ohjeista aikuisia poikiamme).

Ja minä, jos joku, ymmärrän, äitien ohjeistukset voivat toisinaan tuntua turhilta tai ärsyttäviltä, erityisesti jos ne koetaan kontrolloiviksi. Pitää vain osata päästää irti.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Lapset