Tammikuisen viikon plussat ja miinukset
Nyt on aivan alkuun huokaistava: tämä ei ollut kaikkein parhain arkiviikkoni. Tiistaina tuumin, että mahtaako viikosta tulla yhtään mitään, mutta jo keskiviikkoiltana se tuntui lähteneen uuteen nousuun. Onneksi. Viikon loppupuolella tuntui siltä, että kokonaisuudessaan kaikki olikin oikein mainiosti. Kokosin tammikuisen viikon parhaat tällä kertaa plussina ja miinuksina.
Aloitan poikkeuksellisesti miinuksilla…
Pieleen mennyt aikataulu. Tiedän, tiedän, tämä ei ole mikään maailmanloppu eikä oikeastaan edes kunnollinen listapaikka-asia, mutta nyt se päätyi tähän. Olin varannut kolmetoistavuotiaan laboratorion maanantaiaamuksi klo 7.50. Lapsen koulu alkaa maanantaisin yhdeksältä, joten tämä aamu oli viikon paras hetki käydä hoitamassa pakolliset seurantalabrat pois alta. Vaan kuinkas sitten kävikään?
Edellisperjantaina kolmetoistavuotias ilmoitti, että koulu alkaakin poikkeuksellisesti maanantaina jo 8.10, koska he menevät liikuntatunnilla bussimatkan päässä olevaan liikuntakeskukseen. En saanut vaihdettua enkä aikaistettua enää labra-aikaamme. Mutta päätin, että me selviämme ja ehdimme. Mutta me emme oikein selvinneet emmekä ehtineet.
Lumipalloefekti. Jatkan siis äskeistä kohtaa… Lumipalloefektin lailla kaikki alkoi mennä pieleen: matkalla oli tietyömaita, jotka viivästyttivät kulkuamme Synlabiin, joka on vastikään muuttanut Hämeenkadulle. Sitten jäimme kaikkiin mahdollisiin punaisiin valoihin. Ja kun pääsin laboratorion edustalle autollani, en heti löytänyt parkkipaikkaa. Soitin asiakaspalveluun ja ilmoitin, että olemme muutaman minuutin myöhässä. Se ei käynyt heille, ja minulle ilmoitettiin, että aika olisi sitten mennyttä. Siitä minä vimmastuin. Ja lapsi häpesi.
Pääsimme 7.53 Synlabiin, ja näytteet onneksemme pystyttiin ottamaan. Siinä samalla minä ilmoittelin opettajalle lapsen myöhästymisestä ja manasin päässäni, että nyt myöhästyn omasta palaveristani. Suunniteltu rata oli mennyt kaikkinensa totaalipieleen. Näin käy itselleni ääriharvoin. Todella, todella, todella harvoin.
Sitten meni auto. Niin, tämä stoori se vain jatkuu… Jo maanantaiaamuna kotipihasta lähtiessäni pohdin, että täyssähköautoni pitäisi ladata, mutta pystyisimme kulkemaan sillä vielä laboratorioon, kotiin, illalla treeneihin ja siitä laturiin. Vaan kuinka sitten kävikään? Ei pystytty. Illalla, kun lähdin viemään kolmetoistavuotiasta treeneihin, akkuvarausrange näytti 32 kilometriä. Päätin, että vien lapsen ja ajan Skanssiin laturin päähän treenein ajaksi. Samalla saisin käytyä kahvilla ja kaupassa. No kuinkas sitten kävikään?
En koskaan päässyt laturin päähän Skanssiin. Koska akku simahti ennen. Ja minä jäin ylämäkeen illan pimeyteen kotteroni kanssa. Eniten harmitti se, ettei mies voinut vastata puhelimeen – minä kun en ymmärrä autoista mitään, minä en osaa toimia autojen kanssa, minä en pidä autohommista. Ja kun vihdoin sain hänet kiinni, hän ei itse lähtenyt auttamaan, vaan pyysi vanhimman poikamme paikalle. Auto oli simahtanut, ja me soitimme kaiken säädön päätteeksi sille hinurin. Vihaan autoja.
Auto ei enää ladannut. Tämä stoori se vain jatkuu. Hinausauto ajoi autoni kotipihaan laturiin, minä pääsin poikamme kyydissä. Vaikka oli kaksi astetta pakkasta, olimme molemmat aivan jäässä. Kaiken kukkuraksi auto ei lähtenyt lataamaan sähkötolpassa. Edessä olisikin isompi remontti, ajattelin. Mies totesi töistään ja padelistaan (kyllä, hän lähti kaiken kaaoksen kesken padeliin, mikä ei tuolloin lämmittänyt mieltäni yhtään) palattuaan illalla, että kaikkihan sujui lopulta kivasti. Ei sujunut.
Sitten plussia!
Auto alkaakin ladata. Keskiviikkoillalla mies sai kuin ihmeen kaupalla auton kuljetettua parkkikselta muutaman metrin matkan talliimme laturiin. Ja kas. Siellä se yhtäkkiä alkoikin ladata akkujaan. Minä ehkä opin ikuisena opiskelijana tästä kaikesta jotakin: pakkasilmalla sähköautoa todella pitää ladata useammin kuin plussakeleillä…
Inhimilliset kohtaamiset. Kun olin viestittänyt kolmetoistavuotiaan liikunnanopettajalle maanantaiaamun tohinoistamme ja mahdollisesta myöhästymisestä, sain häneltä puhelimeeni viestin heti kotiin palattuani. Ensimmäisessä viestissä hän kertoo, että kaikki on mukavasti ja lapsi ehti bussiin heidän kanssaan.
Minä kiitän ja huokaisin viestiini: ”Huh huh, kiitos. Olipa meillä melkoinen aamu.” Tähän saan viestin, joka meni jollakin tavalla näin: ”Sellaisia ne aamut joskus ovat. Nyt voit istua hetkeksi ja keittää kupin kahvia. Hyvää työpäivää!” Toivotin kyyneleet silmissäni saman hänelle. Koko päivän mietin, miten tärkeää on kohdata ihminen ihmisenä, inhimillisesti. Lohduttaa, vaikka asia ei iso olisikaan. Että tällaista se välillä sitten on, elämä. Laitoin hänelle iltapäivällä viestin Wilmaan, jossa kiitin näistä inhimillisistä sanoista.
Lapsen sanat. Tämäkin liittyy oikeastaan äskeiseen kohtaan. Kolmetoistavuotias totesi jo autossa, kun manasin pieleen mennyttä suunnitelmaani ja aikataulun viivästymistä ja saatoin siinä samalla purra nyrkkiäni ja tahkoa kämmenellä rattia, että ”äiti, jos tää sattuisi kenelle tahansa muulle, sinä rauhoittelisit, taputtaisit olkapäästä ja sanoisit, että kuule, tämä on ihan pieni juttu, tällaista sattuu välillä ja siitä selvitään.” Minua itketti – tällainen inhimillinen toimintamalli on jäänyt lapselle mieleen, ihanaa! Tunsin hetkellisesti olevani hyvä ihminen.
Viikonloppu. Viikonloppu oli kaikkinensa mukiinmenevä. Se alkoi jo perjantaina onnistuneella hankekokouksella (hankkeen kick off) ja jatkui perjantai-illan kaupunkiretkeen lapsen kanssa. Kävimme kirppiksillä ja keskustan kaupoissa sekä kahvilla ja pirtelöllä.
Hyvä meno jatkui lauantain kisa- ja toimitsijapäivään. Kolmetoistavuotias teki ennätyksensä sekä 60 metrin juoksussa että pituushypyssä. Minä selvisin kuulapisteellä mittatikun päässä. Illalla piipahdimme kummityttöä katsomassa, ja sunnuntaina lenkkeilin aurinkoisessa kelissä ystäväni kanssa. Lisäksi sunnuntaina vietimme keskimmäisen poikamme syntymäpäivää Pippurimyllyssä.
Tähän on tultu.
Minna
