Olen siitä onnekas nainen, että olen saanut kolme jälkeläistä. Kolme ihanaa, pärjääväistä ja eteenpäin katsovaa lasta, kaksi poikaa ja yhden iltatähtitytön, tutummin kolmetoistavuotiaan. Olen saanut siis saanut kokea kolme erilaista teiniä, kolme erilaista murrosikää ja kolme erilaista vanhemmistaan hiljalleen irrottautuvaa nuorta.

Mutta yksi on ja pysyy: yläkoulu. He kaikki ovat käyneet (ja yksi käy edelleen) samaa yläkoulua. Tämä turkulainen yläkoulu on ollut ”pahiskoulun” maineessa 1980-luvulla, ja se kärsii maineestaan paikoin edelleen. Onneksi minulla ja meillä on toisenlainen kokemus. Kohta jo kolmesti.

Ennen kuin poikamme aloittivat yläkoulun, ympärillämme kohisi – miten he saattavat mennä niin pahamaineiseen kouluun? Turuilla, toreilla ja kaikenlaisilla kahvikekkereillä puhuttiin, miten juuri siinä yläkoulussa sattuu ja tapahtuu, lapsista tulee riiviöitä, narkkareita, pikkurikollisia ja syrjäytyneitä. Näistä mikään ei tarttunut minuun tuolloin, vaan jätin ne omaan arvoonsa.

Sama ilmiö oli vastassa kymmenen vuotta myöhemmin. Jälleen kohistiin, supatettiin, kauhisteltiin, järkytyttiin ja puhuttiin kaikenlaisista ikävistä jengi-, huume- ja harha-askel-asioista.

Nyt hätkähdin – miten kiltin, kuuliaisen, nauravaisen ja reippaan iltatähtityttömme kävisikään? Hänen, joka oli aina ollut hyvä koulussa, huolehtinut itse tehtävistään, tekemisistään ja pitänyt huolen paitsi itsestään myös kavereistaan. Miten kävisi sen hymyilevän tytön, joka lähti aina iloisin mielin kouluun ja palasi sieltä vielä iloisempana?

No hyvin kävi. Tietenkin. Yläkoulu on ollut kaiken kaikkiaan ihan mahtava kokemus, vaikka takana on vasta yksi kokonainen lukukausi.

Moni asia yllätti minut ja meidät positiivisesti:

Tässä yläkoulussa opiskellaan lukiotyyliin kurssimuotoisesti, mikä on erityisesti kolmetoistavuotiaan perustemperamentille sekä tietynlaiselle uteliaisuudelle ja kärsimättömyydelle hyväksi. Hän on äitinsä tyyppinen toimija, joka nauttii uudesta ja innostuu vaihtelusta. Edes kokeiden suma ei ole tuntunut rankalta.

Opettajat ovat osaavia, helposti lähestyttäviä jalat maassa -tyyppejä. Osa heistä on opettanut aikanaan poikiamme, osa on uusia tuttavuuksia, Jokainen tietää paikkansa ja osaa asiansa. Viestintä kodin ja koulun välillä on säännöllistä ja asiallista, positiivista palautetta tulee paljon. Kolmetoistavuotias kertoo vain positiivisia asioita opettajistaan ja opetuksesta. Jos Wilma-merkintöjä ja koetuloksia katsoo, tietää, että kaikki on kohdallaan.

Meininki on mahtavaa ja nykyaikaista. Tämä linkittyy vahvasti äskeiseen opettajat-kohtaan. Kaikki lähtee ihmisistä aina. Lisäksi koulussa on selkeät pelisäännöt, mikä helpottaa kaikkien osapuolten toimimista.

Koulun ja kodin välinen yhteistyö toimii. Vaikka joudun (saan) käymään nyt aiempaa enemmän Wilmassa, olen tyytyväinen siihen, miten tässä koulussa homma toimii! Saan tarvittavat viestit, eikä kotiin kuitenkaan tiedoteta aivan kaikesta, esimerkiksi kuulakärkikynän putoamisesta lattialle…

Kolmetoistavuotias saikin kivan luokan, vaikka kaikki luokkalaiset eivät olekaan vanhoja tuttuja. Olimme jopa kauhuissamme, kun saimme kuudennen luokan aikana kuulla, että oppilaat eivät enää saa toivoa edes yhtä kaveriaan samalle luokalle – valinnat tehtäisiin tällä kertaa opettaja- ja koulujohtoisesti. Meille kävi hyvin, sillä kolmetoistavuotias pääsi luokalle, jolla on tuttuja. Toki luokalla on monia uusia tuttavuuksia, joista on lyhyessä ajassa muodostunut kivoja kavereita.

Koulussa on niin paljon oppilaita, että siellä on vakituisesti, päivittäin, oma terveydenhoitaja, kuraattori ja kaikenlaisia aikuisia auttamassa.

Mikä parasta, kolmetoistavuotias lähtee edelleen kouluun hymyssä suin, tekee itsenäisesti tehtävänsä, pärjää kiitettävällä tasolla opinnoissaan ja saapuu kotiin tyytyväisenä. Hänellä on paljon kavereita. Hän on iloinen, avoin ja aktiivinen osallistuja niin kotona kuin koulussa. Koulusta teini saa usein myönteisiä Wilma-merkintöjä.

Kaikki on siis hyvin.

Oodi yläkoululle.

Tähän on tultu.

Minna