Miten biologisen lääkkeen kanssa sujuu?

Otsikon kysymyksen kysyi taannoin sekä ystäväni että eräs some-seuraajani, sillä kirjoitin aiemmin biologisen lääkkeen aloituksesta tai oikeammin siitä, miten lääkkeen aloitus pelotti minua. Ennen lääkehoidon aloitusta olin elänyt viimeiset 15 vuotta lähes oireetonta arkea selkärankareumani kanssa. Säännöllinen liikunta ja terveelliset elintavat ovat pitäneet sairauden remissiossa, ja arki on tuntunut kaikin puolin terveeltä ja hallittavalta.

Sitten iski kolmas korona. Reumatulehdukset palasivat ja levisivät useisiin niveliin ja jänteiden kiinnityskohtiin. Vuoden ajan hoidin oireita yksityissektorilla ja työterveydessä kortisonipistoksin ja tulehduskipulääkekuurein, sitten sain lähetteen erikoissairaanhoitoon, reumapoliklinikalle. Pian oli ihan selvää, että sairaus on aktivoitunut ja tarvitsen lääkehoitoa. Ratkaisuksi valikoitui kuukausittain pistettävä biologinen lääke.

Nainen pistää lääkettä vatsan ihoon

Vaikka lääkehoidon aloitus pelotti, sain onnekseni keskustella osaavan erikoislääkärin kanssa, ja lopulta aloitin Simponi-hoidon. Ensimmäinen pistos pistettiin reumapoliklinikalla sairaanhoitajan valvonnassa, seuraavat kaksi olen pistänyt ihan itse kotioloissa. Ensimmäisen lääkeannoksen jälkeen sain aivan järkyttävän migreenityyppisen päänsäryn, joka kesti muutaman päivän. Luin valmisteyhteenvedosta sen olevan tyypillinen ja usein havaittu sivuvaikutus. Toisen ja kolmannen pistoksen jälkeen vastaavaa ei ole tullut, kolmannen jälkeen tosin pää hiukan yritteli särkeä, mutta sain orastavan tuntuman laantumaan nopeasti peruslääkkeellä.

Lisäksi olen saanut sivuvaikutuksina (niin ikään hyvin tyypilliset ja usein koetut) ummetuksen ja käsien puutumisen/pistelyn. Nämä oireet kestävät muutaman päivän aina pistoksen jälkeisinä päivinä. Kumpikaan ei ole vakava eikä mitenkään ”hankalalla tasolla” oleva oire, mutta huomaan selkeästi ne lääkkeestä johtuviksi oireiksi. Alle viikossa ne katoavat ja ovat poissa aina seuraavaan pistoon saakka. Liki kuukauden siis.

Nämä pienet sivuoireet ovat melko mitättömiä siihen verrattuna, että voin paremmin kuin muutama kuukausi sitten: en enää näytä aamuisin 90-vuotiaalta, kumarassa ja käppyrässä kulkevalta vanhukselta, aamujäykkyys on kadonnut liki kokonaan, kun ennen lääkitystä sitä oli 15–30 minuuttia aamuisin. Sormet, varpaat, olkapäät, selkä olivat kaikki jähmeät, ja kaikenlainen kulku takkuista. Nyt on toisin, ja vaikutan myös aamuisin ikätasoiseltani.

Lisäksi tulehdustilanne on rauhoittunut. Jalkapöydän ärhäkät entesiitit ovat poissa (se on isoin ja ihanin juttu!), vasen polvi bakerin kystineen oireeton, varpaiden jännetulehdukset tiessään. Olen toki muutaman kerran kolmen kuukauden aikana joutunut reumapoliklinikalle kortisonipistoksille, kun toisen jalan varvas ja kummankin kädet peukalot ovat oireilleet ja niissä on todettu niveltulehdukset. Odotan malttamattomana, että lääkitys purisi nyt kaikkeen, eikä uusia tulehduksia enää ilmaantuisi…

Olen siis pärjännyt biologisen lääkkeeni kanssa vallan mainiosti – kiitos kysymästä siis. Lääkehoitokontrollikäynnillä päätimme jatkaa samalla lääkkeellä ja annoksella. Kolmen kuukauden päästä katsotaan tilannetta uudestaan. Puolessa vuodessa tulehdusten pitäisi olla rauhoittuneet kokonaan. Jos näin olisi, lääkitystä ei tarvitsisi muuttaa.

Tähän on tultu.

Minna

Hyvinvointi Oma elämä Terveys Ajattelin tänään

Huhtikuisen viikon parhaat plussina ja miinuksina

Kohti kevättä mennään. Iloista on se, että päivisin on ollut lämmin ja toppatakista voi pikkuhiljaa luopua. Puissa ja pensaissa alkaa vihertää, linnut laulavat ja Tivoli on avannut ovensa. Join ensimmäiset terassikahvit. Kevät on. Odotan eniten sitä, kun huhtikuu vaihtuu toukokuuksi ja edessä on (toivottavasti) erityisen lämmin kesä, kolme kuukautta pelkkää lämmössä ja lämmöstä ilakointia. Kokosin viikon parhaat tällä kertaa plussina ja miinuksina.

Terassikahvit

Ensin plussat

Kevät etenee. Kohta harmaus väistyy. Päivät ovat pitkiä ja valoisia. Tekee mieli ulos. Jatkuvasti tekee mieli ulos. Se voi toki johtua myös sijaiskodista ja sen seinien päälle kaatumisesta. Toppatakki odottaa pesulaan pääsyä naulakossa, kesävaatteet purkamista muuttolaatikoissaan makuuhuoneen lattialla. Sukkahousuja ei enää kohta tarvita. Edessä on kesä. Kesä.

Työt sujuvat. Pidän (edelleen) työstäni. Tällä viikolla sain tehdä monenlaista. Opettaa, ohjata, lukea, arvioida. Kehittää, visioida, luoda ja tavata työtovereita. Sain lukea erinomaisia palautteita ja hypätä itse syvään päätyyn uuden aiheen edessä. Nautin siitä, että saan ja joudun opettelemaan uutta, olla uuden edessä.

Hautausmaaretket jatkuvat. Kuten kirjoitin aiemmin, minusta on kehkeytynyt hautausmaakuljeksija. Nyt olen saanut neljätoistavuotiaan matkaani, ja hänkin on hurahtanut hautausmaalla kiertelyyn. Luemme hautakiviä, arvuuttelemme nimistä, minä vuonna vainajat ovat syntyneet. Neljätoistavuotias taisi keksiä uuden lempparinimen mahdollisille tuleville lapsilleen. Suunnittelimme eväsretkeä mummon haudan viereiselle puistonpenkille. Kierrämme hautausmaalla vielä lauantai-illalla, vaikka olemme kuljeskelleet siellä jo päivällä. Mummon haudalle veimme Vintedistä hankkimani keramiikkaoravan. Oikea orava hyppeli iloisesti hautojen ympärillä.

Pääsimme tapaamaan kummitytön perhettä sunnuntaina. Saimme viettää aikaa kummitytön kanssa ja antaa hänelle huomiota, jota perheen uusi vauva vääjäämättä häneltä vie. Vauva oli kasvanut. Muistelin omaa arkeani, kun saimme esikoisen ja keskimmäisen aikanaan vuoden ja neljän kuukauden ikäerolla. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet (ehkäpä jopa vuodet) olivat paikoin rankkoja, mutta sitten helpotti.

Lautapelien pelaaminen. Keskimmäinen poikamme ja hänen tyttöystävänsä kutsuivat meidät pelaamaan lautapelejä perjantaina. Istuimme pelien äärellä yhdeksään saakka. Oli mukavaa. Hassua, miten lapsissaan alkaa erityisesti ikääntyessään nähdä yhä enemmän piirteitä itsestään ja puolisostaan. Toisaalta alkaa myös nähdä niitä asioita, joita en tunnista meissä kummassakaan.

Treenit kulkevat. Siinä se. Olen kehittynyt. Voimistunut. Innostunut. Salille ja kaikkiin treeneihin on aina vähän takkuista lähteä, mutta treenissä ja sen jälkeen olo on mitä mainioin – mä tein sen! Tällä viikolla tein maastavetoenkat. Hyvä minä. Hyvä päivä olla minä, ai että. Jotenkin niin.

Keraaminen orava ja enkeli haudalla

Sitten miinuksia

Kuka ihme vie joka päivä roskat metalliseen jäteastiaan ennen seitsemää aamulla? Sijaiskotimme kerrostalon asukkaista joku tekee niin. Myös viikonloppuna. Ei siinä mitään, olen aamuihminen, mutta kaikki eivät ole. Roska-astian kannen pauke ärsyttää. Ensin paukahtaa metallikansi, sitten jokin biojäteastian kansi ja sitten lasiroskikseen heitetään lasia. Kilikoli. Sanoinko jo, että tämä on ärsyttävää?

Kokoaikainen kirkkaus sokaisee. Vaikka valo on ihanaa, huhtikuu ei ole. Siksi, että on valoisaa koko ajan. Ikkunat ovat likaiset. Katupölyä on joka paikassa. Hyttyset ovat heränneet. Kärpäsetkin ovat heränneet. En pidä kärpäsistä. Pitäisi tehdä ja touhuta ja olla innokas kevätihminen. En ole. Odotan toukokuuta ja kesää.

Sijaiskoti on ahdas. Kolmelle ahdas, vaikka oikeasti tilaa on ihan kivasti hetkelliseen oleiluun. Ja juuri siksi haluan ulos. Ulkoilemaan, kävelemään, kauppaan, työpaikalle, kaverille, kummitytölle. Mihin tahansa ainakin kolme kertaa päivässä rytmittämään ahtaan kodin arkea.

Tästä hyvä esimerkki on se, että lauantaina iltasella (hieman ennen kuutta) lähdimme neljätoistavuotiaan kanssa (mies on matkoilla) katsomaan, olisiko Tivoli vielä auki. Ei ollut. Se oli sulkenut porttinsa viisi minuuttia ennen tuloamme. Ehdotin sitten tyttärelle, että hypätään bussiin ja kierretään koko Turku. Niin teimme. Päädyimme lopulta Länsikeskuksen kautta satamaan ja satamasta torille. Torilta kiiruhdimme bussi numero neloseen ja hautausmaalle. Siellä kierreltyämme kävelimme kotiin. Kello oli yli yhdeksän.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään