Miten biologisen lääkkeen kanssa sujuu?
Otsikon kysymyksen kysyi taannoin sekä ystäväni että eräs some-seuraajani, sillä kirjoitin aiemmin biologisen lääkkeen aloituksesta tai oikeammin siitä, miten lääkkeen aloitus pelotti minua. Ennen lääkehoidon aloitusta olin elänyt viimeiset 15 vuotta lähes oireetonta arkea selkärankareumani kanssa. Säännöllinen liikunta ja terveelliset elintavat ovat pitäneet sairauden remissiossa, ja arki on tuntunut kaikin puolin terveeltä ja hallittavalta.
Sitten iski kolmas korona. Reumatulehdukset palasivat ja levisivät useisiin niveliin ja jänteiden kiinnityskohtiin. Vuoden ajan hoidin oireita yksityissektorilla ja työterveydessä kortisonipistoksin ja tulehduskipulääkekuurein, sitten sain lähetteen erikoissairaanhoitoon, reumapoliklinikalle. Pian oli ihan selvää, että sairaus on aktivoitunut ja tarvitsen lääkehoitoa. Ratkaisuksi valikoitui kuukausittain pistettävä biologinen lääke.
Vaikka lääkehoidon aloitus pelotti, sain onnekseni keskustella osaavan erikoislääkärin kanssa, ja lopulta aloitin Simponi-hoidon. Ensimmäinen pistos pistettiin reumapoliklinikalla sairaanhoitajan valvonnassa, seuraavat kaksi olen pistänyt ihan itse kotioloissa. Ensimmäisen lääkeannoksen jälkeen sain aivan järkyttävän migreenityyppisen päänsäryn, joka kesti muutaman päivän. Luin valmisteyhteenvedosta sen olevan tyypillinen ja usein havaittu sivuvaikutus. Toisen ja kolmannen pistoksen jälkeen vastaavaa ei ole tullut, kolmannen jälkeen tosin pää hiukan yritteli särkeä, mutta sain orastavan tuntuman laantumaan nopeasti peruslääkkeellä.
Lisäksi olen saanut sivuvaikutuksina (niin ikään hyvin tyypilliset ja usein koetut) ummetuksen ja käsien puutumisen/pistelyn. Nämä oireet kestävät muutaman päivän aina pistoksen jälkeisinä päivinä. Kumpikaan ei ole vakava eikä mitenkään ”hankalalla tasolla” oleva oire, mutta huomaan selkeästi ne lääkkeestä johtuviksi oireiksi. Alle viikossa ne katoavat ja ovat poissa aina seuraavaan pistoon saakka. Liki kuukauden siis.
Nämä pienet sivuoireet ovat melko mitättömiä siihen verrattuna, että voin paremmin kuin muutama kuukausi sitten: en enää näytä aamuisin 90-vuotiaalta, kumarassa ja käppyrässä kulkevalta vanhukselta, aamujäykkyys on kadonnut liki kokonaan, kun ennen lääkitystä sitä oli 15–30 minuuttia aamuisin. Sormet, varpaat, olkapäät, selkä olivat kaikki jähmeät, ja kaikenlainen kulku takkuista. Nyt on toisin, ja vaikutan myös aamuisin ikätasoiseltani.
Lisäksi tulehdustilanne on rauhoittunut. Jalkapöydän ärhäkät entesiitit ovat poissa (se on isoin ja ihanin juttu!), vasen polvi bakerin kystineen oireeton, varpaiden jännetulehdukset tiessään. Olen toki muutaman kerran kolmen kuukauden aikana joutunut reumapoliklinikalle kortisonipistoksille, kun toisen jalan varvas ja kummankin kädet peukalot ovat oireilleet ja niissä on todettu niveltulehdukset. Odotan malttamattomana, että lääkitys purisi nyt kaikkeen, eikä uusia tulehduksia enää ilmaantuisi…
Olen siis pärjännyt biologisen lääkkeeni kanssa vallan mainiosti – kiitos kysymästä siis. Lääkehoitokontrollikäynnillä päätimme jatkaa samalla lääkkeellä ja annoksella. Kolmen kuukauden päästä katsotaan tilannetta uudestaan. Puolessa vuodessa tulehdusten pitäisi olla rauhoittuneet kokonaan. Jos näin olisi, lääkitystä ei tarvitsisi muuttaa.
Tähän on tultu.
Minna
