Kävely Turun hautausmaalla saa pysähtymään elämän äärelle

Muistan elävästi, kun ystäväni joskus vuosia sitten kertoi minulle, että hän tykkää viettää vapaa-aikaansa Turun hautausmaalla. Ihmettelin asiaa, sillä itse olin ajatellut, että hautausmaa on vainajien hautaamista varten ja siellä käydään merkkipäivinä ja juhlapyhinä muistelemassa edesmenneitä. Syntymäpäiväkukkien tilalle vaihdetaan havuja ja joulukukat, joulukukkien jälkeen haudalle viedään pääsiäisnarsisseja, sitten äitienpäiväruusu ja isänpäivän calluna. Siinä se. Muuten hautausmaa piirtyi mieleeni jollakin tavalla ”pelottavana” ja etäisenä paikkana.

Ystäväni on tämän jälkeen säännöllisesti yhteisillä lenkeillämme ja kahvipöytäkeskusteluissamme tuonut esiin, että yhä edelleen hän viettää aikaansa hautausmaalla kävellen. Eräänä päivänä, nyt sijaiskodissamme asuessamme, päätin käydä Skanssissa ostamassa viikonloppuherkkuja. Siinä kävellessäni ajattelin oikaista hautausmaan poikki. Oikaisuun kului yli tunti aikaa. Enkä enää ihmettele ystäväni hautausmaavisiittejä.

Hautausmaan puita ja kappelia
Hautaristi
Hautausmaan portti

Turun hautausmaa on kerta kaikkiaan upea. Se on siisti, hyvin hoidettu, viihtyisä ja mielenkiintoinen. Käyskentelin eri hiekkateillä ja tutkin hautakiviä. Lopuksi pistäydyin isoäitini haudalla. Kerroin siinä haudalla ääneen (mummolle) kevään kulusta, neljätoistavuotiaan Helsingin-reissusta ja herkkuostossuunnitelmistani. Mustarastas liittyi seuraani. Sattumalta?

Isoäidin haudalta kävelin pisintä mahdollista reittiä Skanssin suuntaan, nautin hautausmaan hiljaisuudesta ja kauneudesta. Skanssista pois kävellessäni päätin jälleen oikaista hautausmaan läpi. Oikaisuun kului tällä kertaa yli kaksi tuntia. Kävin ensimmäiseksi uudelleen mummon haudalla. Orava liittyi seuraani. Se hyppeli ja juoksenteli ympärilläni ja pysähtyi lopulta kivimuurille. Itse en usko näiden eläinkohtaamisten olevan sattumaa, sillä nimenomaan linnut ja oravat ovat olleet isoäidilleni tärkeitä eläimiä. Oravat liittyvät meidän molempien yhteiseen menneisyyteen vahvasti.

Katselin hautoja, kiertelin ja osan matkaa kuuntelin samalla kirjaa. Sitten minulle tuli kylmä. Huomasin olleeni tällä herkkuostosretkellä liki neljä tuntia.

Mummon hauta
Hautaenkeli
Enkelit hautakivellä
Enkelihahmot haudalla

Uskallan sanoa, että Turun hautausmaa on yksi kaupungin kauneimmista ja rauhallisimmista paikoista. Siellä sielu lepää ja aika pysähtyy. Hautausmaa ei ole vain hautapaikka vaan myös historiallinen ja kulttuurinen kokonaisuus, jossa luonto, arkkitehtuuri ja ihmisten tarinat kietoutuvat yhteen.

Hautausmaan käytävät ja vanhat hautakivet kertovat omaa historiaansa paitsi yksittäisistä ihmisistä myös Turun kaupungin menneisyydestä. Jokainen hautausmaan polku tuntuu vievän hieman syvemmälle aikaan, joka on ollut ennen meitä. Siksi alueella kävely ei ole pelkästään ulkoilua, vaan myös hiljaista pysähtymistä ja omien ajatusten selkeyttämistä. Vääjäämättä tulee pohtineeksi isovanhempiensa kuolemaa mutta myös omaa tulevaisuutta ja lopulta kuolemaa, hautaamista ja sitä, kuka sitten kuljeskelee hautausmaalla.

Hautaristi
Mustarastas
Orava hautausmaalla

Turku tunnetaan monista historiallisista kohteistaan. Minusta tuntuu silti, että Turun hautausmaa jää usein vähemmälle huomiolle, vaikka se on yksi kaupungin vaikuttavimmista paikoista. Hautausmaa tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden rauhalliseen kävelyyn vuodenajasta riippumatta. Nyt keväällä se on vielä melko paljas, mutta hautapaikkojen värikkäät kukat, istutukset ja erilaiset hautakoristeet tuovat eloa ympäristöön. Kohta puut alkavat vihertää. Sitä odotan.

Olen viikoittain käynyt hautausmaalla, jokin minua sinne vetää. Olen vasta kierrellyt osan hautausmaasta, ja viikonlopulla ajattelin kierrellä toisen puolen ja piipahtaa sekä mummon että isäni vanhempien haudalla. Ostin Vintedistä pienen keraamisen oravan, vien sen samalla enkelin kaveriksi mummon haudalle neljätoistavuotiaan kanssa.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Muutama sananen muutoksista ja muutosmyönteisyydestä

Muutos. Sana, joka herättää monessa epävarmuutta ja hermostuneisuutta, vastarintaakin. Minussa muutos on aina herättänyt ennen kaikkea uteliaisuuden: mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä tästä voi syntyä ja millaisia uusia mahdollisuuksia on avautumassa?

Organisaatiossamme käydään muutosneuvotteluita. Tarkoituksena on muokata rakenteita ja järkevöittää toimintaa, ketään ei olla irtisanomassa. Muutosta voikin mielestäni pitää pikemmin mahdollisuutena kuin uhkana. Olemme uuden edessä, ja se on kutkuttavaa. Kunhan muutos on jollakin tavalla tuntuva.

Paperipäät

Kuten olen joskus aiemmin kirjoittanut, olen ihminen, joka kaipaa arkeensa tietynlaista uutuudenviehätystä, uutta ja ihmeellistä säännöllisin väliajoin. Pidän maanantaipäivistä, pidän uusista aluista, pidän muutoksista. Minusta tulee jopa levoton, jos mikään ei liiku, jos arkeni on staattista tai jos joudun pitkään puurtamaan samojen asioiden parissa. Pidän rytmikkäästä tekemisestä, nopeista päätöksistä ja siitä, että asioita aloitetaan ja sitten niitä lopetetaan. Ja sitten taas aloitetaan.

En siis kärsi muutoksesta. En kuitenkaan voi sanoa pitäväni ihan kaikenlaisista muutoksista. Jos jotakin muutetaan, ollaan yleensä aina uuden edessä. Sellaiset muutokset näkyvät ja tuntuvat arjessa, ja sellaisten muutosten edessä olen parhaimmillani. Uskallan väittää, että ihan jokainen hyötyy siitä, että totuttuja tapoja aina silloin tällöin ravistellaan. Se opettaa ja vie eteenpäin, vaikka aluksi tuntuisi hankalalta. Pienet, kosmeettiset viilaukset eivät sykähdytä minua, vaan kaipaan muutoksia, joilla on merkitystä. Sellaisia, jotka voivat avata uusia ovia ja johdatella ihan uusille poluille. Monella tavalla, sekä yksilöinä että yhteisöinä.

Erityisesti työssäni huomaan kaipaavani säännöllisesti uusia avauksia. Uutta sisältöä, uusia näkökulmia, uusia tapoja tehdä ja ajatella. Mahdollisuus kehittää, kokeilla ja rakentaa jotakin uutta pitää mielen virkeänä, liikkeessä. Uusi ei kuitenkaan tarkoita minulle kaoottista tai hallitsematonta, vaan mahdollisuutta oppia uutta ja nähdä asioita toisin.

Siniset kukat

Samalla tunnistan itsessäni toisenlaisen puolen: en pidä muutoksista, joihin en voi itse mitenkään vaikuttaa. Tarvitsen (yleensä kaikkeen kunnollisen tekemiseeni) riittävästi tietoa, selkeän raamin ja rajatun tilan, jossa voin jäsentää muutosta. Haluan pysähtyä sen äärelle, mitä ollaan tekemässä, miksi ja mihin se voi johtaa. Toisaalta pidän myös rutiininomaisesta arjesta, siitä, että tietyt asiat rullaavat, kuten ennenkin. Eikä mikään muutu. Mutta tämä koskee vain tiettyjä asioita, kuten treeniviikkojärjestystä ja kotiasioiden organisointia. Pidän järjestyksestä mutten liian orjallisesta järjestyksestä.

Kun ymmärrän sen, miksi muutostilanteessa ollaan, myös sitoutuminen ”koko touhuun” on aivan eri tasolla kuin ilman ymmärrystä. Epämääräisyys ei siis innosta, mutta selkeästi viitoitettu suunta antaa tilaa ajatella, arvioida ja lähteä rohkeasti mukaan. Vähän takki aukikin…

Olen muutaman ystäväni kanssa ääneen pohtinut, miksi muutos ei useinkaan aiheuta minussa vastarintaa. Olemme keskusteluissamme päätyneet siihen, että ehkä yksi tärkeimmistä muutosmyönteisyysominaisuuksistani on kyky sopeutua nopeasti. En missään nimessä jää vellomaan siihen, miten asiat olivat ennen enkä takerru epäkohtiin pitkiksi ajoiksi. Toinen yhteisratkaisumme on ollut se, että omaan melkoisen joustavan mielen. Se auttaa näkemään ratkaisuja sielläkin, missä joku toinen saattaa nähdä pelkkiä esteitä. Olen kaiken kukkuraksi vähän liiaksikin ratkaisija-tyyppi. Haluan nopeita ratkaisuja asiassa kuin asiassa.

Tähän on tultu.

Minna

Kuvat: Canva

Puheenaiheet Oma elämä Työ Ajattelin tänään