Vietimme viime viikonloppuna 30-vuotisylioppilasjuhlia (puhun ja kirjoitan juhlista varmaan vielä vuodenkin päästä säännöllisesti…) ja kokoonnuimme yli 30 lukiokaverin kanssa yhteen. Keskustelu saatiin aikaisesti heti, ja nauru täytti tilan muutamissa minuuteissa. Olimme jonkin yhteisen äärellä. Siinä koulun käytävillä, luokkahuoneissa ja pihamaalla sekä myöhemmin illallispöydässä sain osallistua monenlaisiin keskusteluihin. Kun iltamyöhällä palasin kotiin, pohdin keskusteluja – mistä kaikesta keski-iän ylittäneet juttelevatkaan keskenään?

Viisikymppisten keskustelut – mistä keski-iän ylittäneet puhuvat?

Keski-iän ylittäneet puhuvat yllättävän vähän fyysisestä iästä ja hämmästyttävän paljon kaikesta siitä, mitä elämä ja vanheneminen tekevät ihmiselle. Nuorempana ajattelin, että tietyn iän jälkeen keskustelut pyörivät verenpaineen hoitamisen tai eläkesuunnitelmien ympärillä. Todellisuus näyttää kuitenkin toisenlaiselta.

He puhuvat ajasta. Siitä, miten vuodet alkavat kulua ja vieriä oudolla tavalla. Joulut tulevat tiheämmin kuin ennen, lapset kasvavat aikuisiksi huomaamatta ja peilistä katsoo tyyppi, joka näyttää fyysisesti vanhemmalta kuin miltä mielessä tuntuu.

He puhuvat lapsista, vaikka lapset olisivat jo aikuisia. Vanhemmuus ei lopu koskaan, huolen aiheet vain muuttuvat: päivähoitopaikasta työelämään, teinikapinoista ylioppilasasun valintaan, kotiintuloajoista omillaan pärjäämiseen. Liki viisikymppiset puhuvat myös omista vanhemmistaan. Usein tässä vaiheessa elämää tapahtuu eräänlainen suunnanmuutos. Ihmisestä, josta aiemmin pidettiin huolta, tuleekin se, joka huolehtii muista. Keskusteluissa vilahtavat omien ikääntyvien vanhempien pärjääminen, arkikohkaamiset, sairastelut, muistiongelmat.

Keski-iän ylittäneet puhuvat terveydestä eri tavalla kuin ennen. Enää aiheet eivät niinkään liity ulkonäköön, kesäkuntoon tai koko viikonlopun juhlasuunnitelmiin vaan siihen, että kroppa alkaa lähettää viestejä. Polvi muistuttaa olemassaolostaan portaissa, selkä väsyy pihahommissa ja uni muuttuu yllättävän arvokkaaksi (keskeiseksi) asiaksi. Myös keskustelun painopiste muuttuu: ennen puhuttiin siitä, missä käytiin viikonloppuna. Nyt puhutaan siitä, oliko paikalla tuttuja ja oliko parkkipaikkaa helppo löytää.

Muistan erään ystäväni sanoneen, että aikuisuuden lopullinen taso saavutetaan siinä vaiheessa, kun uusi imuri tuottaa enemmän iloa kuin uudet kengät. Ja tästäki riittää juttua.

Viisissäkymmenissä olevat puhuvat myös työstä. Mutta eivät aina urastaan tai uralla etenemisestä. Enemmän keskustellaan siitä, millaisia uudet sukupolvet ovat työelämässä, jaksaako tätä tällaista työelämää vielä vuosia ja mitähän sitä oikeastaan haluaisi ennen eläkkeelle jäämistään tehdä. Olisiko vielä mahdollista vaihtaa suuntaa? Mitähän seuraavaksi opiskelisi?

Tämän ikäiset puhuvat jo paljon menneisyydestä. Historiallisia tarinoita kerrotaan. Muistellaan lapsuutta, nuoruutta, kaveruutta, ihmisiä, paikkoja, sattumuksia ja aikoja, jolloin elämä tuntui vasta olevan alussa. Kaivataan aikoja, kun lapset olivat pieniä (tätä en itse vielä allekirjoita). Ja ehkä kaikkein eniten keski-ikäistyneet ja keski-iän ylittäneet puhuvat ihan tavallisista asioista: säästä, ruuasta, perheestä, mökistä, kahvista, pihatöistä, televisio-ohjelmista, Netflix-sarjoista, puikoilla olevista villasukista, naapureista, lapsen kavereista, kirjoista. Kaikenlaisesta.

Tähän on tultu.

Minna

Kuvat: Jenna Westerlund