Neljätoistavuotias on nyt konfirmoitu. Syyskuussa hän täyttää viisitoista. Tähän väliin on hyvä todeta, miten aika kiitääkään. Aiemmin kirjoitin, etten juurikaan ole stressannut rippijuhlasta, mutta h-hetken lähestyessä alkoi stressitaso nousta. Ei vain juhlien vuoksi, vaan oikeastaan siksi, että remonttitouhut tuntuivat vain venyvän ja venyvän. Siellä täällä kotona oli (ja on!) keskeneräistä. Kun hyväksyi keskeneräisyyden, alkoi stressikin laantua.

Tykkään siitä, että rippi- ja ylioppilasjuhla järjestetään omassa kodissa, ja tilaa ja mahdollisuus on. Nytkin ainoa remonttitavoitteeni aikataulullisesti oli, että tämän kodin tulisi olla valmis rippijuhlapäiväksi. Kotona pidettävissä juhlissa on kiva kodikas, niin sanottu oman elinympäristön tunnelma, josta pidän. Myönnän kyllä viimeisen viikon aikana miettineeni, että olisi tarvinnut sittenkin ulkoistaa tämä juhla täysin…

Mutta emme ulkoistaneet. Konfirmaatiotilaisuus kirkossa oli kaunis, vaikka olin hieman pettynyt virsivalintoihin. Monen monta virttä, 400 henkilöä vetävä kirkkosali täynnä nuorten sukulaisia, kummeja, tuttavia ja ystäviä, mutta uskallan väittää, että virsivalinnat olivat 90 prosentille kuulijoista vieraita. Outoja. Yhden tunnistin ja sen lauloin mukana. Ja nuoret lauloivat Juha Tapion Sitkeä Sydän -biisin, se oli liikuttavaa. Pakko nyt kertoa tähän väliin yksi muisto:

Olin 12 vuotta sitten esikoisen konfirmaatioon mennessä ajatellut, etten tarvitse nenäliinaa, sillä ”tämähän on ilon juhla”. Kun urut alkoivat soittaa Soi kunniaksi Luojan -virttä ja nuoret astuivat alboineen kirkon ovesta, aloin itkeä. Ja itkin koko tilaisuuden alusta loppuun. Siinä vilahtivat lapsen syntymä, vauvavuodet, leikki-ikä, nuoruus kaikkinensa silmissäni. Onneksi vieressä istuneella anopilla oli nenäliinoja minunkin tarpeisiini. Keskimmäisen kanssa olin kaukaa viisas ja sulloin käsilaukun täyteen nenäliinoja. Hänen konfirmaationsa olikin ”uudistunut versio”, jossa kaikki (!) musiikki oli sovitettua hieman jazz-henkiseksi. Ei itkettänyt, ei yhtään, koko tilaisuuden aikana.

Nyt, neljätoistavuotiaan kohdalla, kokemus on liki sama: koska niitä kaikkein koskettavimpia, tunnettuja virsiä ei soitettu, ei itkettänyt. Toki alussa liikutti se, että tytär oli ristin kantajana ja se, miten ihana hän onkaan, mutta tunne vaihtui kaiken mukana nopeasti iloon ja ääneen nauruun. Istuin tyttären kahden kummitädin vieressä, ja yhdessä me ihmettelimme musiikin vierautta.

Kun konfirmaatio oli ohi, onnittelimme tytärtä kirkkopihassa ja suuntasimme sitten rippijuhlaan kotiimme. Olin tilannut suolaiset sormisyötävät ja haarukoitavan kesäperunasalaatin (niistä ei valitettavasti ole kuvaa, en tajua, miten en ehtinyt kuvaamaan kattausta, harmittaa!) Suomalaiselta Pohjalta, johon luotamme aina ja ikuisesti kaikessa tällaisessa. Kakut tilasin turkulaisesta Bake´n Cakesta, josta olen aiemminkin tilannut ja saanut oikein kauniit ja hyvänmakuiset kakut.

Suolaisessa kattauksessa oli kirkasta parsa-perunasalaattia, mini jokirapu-skagen saaristolaisleivällä, mini savulohi-quiche, mini fetajuusto-tomaatti-quiche, mini tartaletti, jossa peuratartar, tryffelimajoneesia ja pikkelöityä punasipulia. Oma suosikkini oli tietenkin skagen. Kakkuina valitsimme tyttären kanssa Brita-kakun ja suklaajuustokakun.

Olen yleensä aina tehnyt paljonkin itse, nyt en tehnyt kuin herkkuplatterin (siitä teen myöhemmin näin kokoat herkkuplatterin -jutun!) ja senkin kaupan valmiista antimista. Hiukan oli saamaton olo, kun en edes pullataikinaa pyöräyttänyt. Yritän olla itselleni armollinen – ehkä en tässä remonttihässäkässä olisi taipunut enää juhla-aamun leipomiseen. Olisin halunnut toki taipua pyöräyttämään pullakranssin. Makeassa pöydässä oli lisäksi maidoton, gluteeniton ja laktoositon mutakakku sekä vispattua maidotonta vaahtoa, mansikoita, vadelmia, vaaleanpunaisia karkkeja, pikkupuusteja (Pullavan uudet ovat maidottomia), lusikkaleipiä ja kauralastuja. Viimeksi mainittuja siksi, että olin halunnut ne ikään kuin isoäidin muistoksi pöytään isoäidin vanhaan jalalliseen lasiastiaan.

Juomaksi tarjosimme alkumaljoina kuohuviiniä ja alkoholitonta versiota kuohuviinistä, suolaiseen pöytään kivennäisvettä sekä kivennäisvesi-omenamehu-sekoitusta ja jääteetä lasikannuihin, joihin kauhottiin kasapäin jäitä mukaan. Päivä oli helteinen, vaikka lopuksi saimme rankkasateen ja ukkosenkin, joten oli hyvä, että juomia oli koko ajan tarjolla. Makeiden kanssa kahvia ja teetä.

Juhla sujui mukavasti, tytär oli tyytyväinen ja sai ihania ajateltuja lahjoja. Meiltä hän toivoi uuden pyörän, se haetaan tällä viikolla. Halusimme antaa jonkin yllätyksenkin, ja hain Diorin Miss Dior -tuoksun miniversion roll on -päällä. kevyin ja raikkain tuoksuista, suosittelen ja annan tämän vinkiksi muillekin! Stokkalta sai kauniin Diorin paketin ja vielä kaupan päälle minijuttuja. Neljätoistavuotias sai upeita koruja, Marimekon tuotteita, kirjoja ja rahaa.

Vieraskirjan virkaa toimitti tarkoin harkitusti hankitut postikortit, jotka ripustin nauhalla lasikaiteeseemme ja joista vieraat saivat ottaa itselle mieluisimman ja kirjoittaa siihen tervehdyksensä konfirmoidulle. Lopuksi sidoimme kortit yhteen ”vieraskirjaksi” tyttärelle. Teini totesi ideastani alkuun, että ”mun mielestä toi on typerä idea”, mutta kun juhla oli katettu kaikkinensa, uskon, että hänkin oli tyytyväinen tähän ”typerään ideaani”. Kuva tästä on ylempänä kuvagalleriassa.

Juhla on nyt ohi, jo eilen illalla oli tyhjää ja hiljaista. Istuimme terassilla ilta-auringossa ja muistelimme juhlaa. Katsoimme kuvia ja merkitsin niistä suosikkini. Kohta saamme myös kuvaajan kuvat tyttärestä, ne otettiin vuorokautta ennen juhlaa, kun neljätoistavuotias oli käynyt kampaajalla ennakkoon (tämäkin homma meni lopulta hyvin, kiharat säilyivät silkkimyssyn alla yön yli) ja saimme varmuudella hyvän ilman kuviin.

Tähän on tultu.

Minna