Eletään sellaista aikaa vuodesta tai oikeammin keväästä, että toivo alkaa herätä. Maalis-huhtikuun vaihde on ihan kamalaa aikaa, huhtikuu on kuukausista pahin. Mutta nyt, kun valoon on tottunut, maisema alkaa näyttää enemmän vihreältä kuin harmaalta ja lintujen laulu muistuttaa kesästä, helpottaa. Yhtenä aamuna, työmatkalenkillä, minut suorastaan valtasi onnellisuus: toivoa on. Kohta on kesä. Toivon mukaan pitkä, kuuma kesä. Kesäloman alkuun on enää nelisen viikkoa. Kokosin tämän viikon parhaat kuvina.
Toukokuisen viikon parhaat kuvina
Työviikon alkupuolella vietimme kehittämispäivää kauniissa ympäristössä, Kavalton tilalla Harvaluodossa. Nappasin kuvan pihan lammesta, johon osa porukastamme kastautui päivän aikana, vaikka ilma oli suhmurainen ja minun mielestäni jopa kolea. Hyrrrr.Viikkoon mahtui myös nuorten gterveyden edistämisen hankkeen kouluvierailut ja terveyskioskitoteutus, joissa sain olla mukana. Tämän kerran teemoja olivat nikotiini, päihteet, suorituskyky ja seksuaalisuus. Ilma suosi meitä melkein joka toteutuksella, joten voimme pitää toimintaamme ulkona välituntisin.Viikkoon on mahtunut myös tuttu määrä lenkkeilyä ja salitreeniä, myös ryhmäliikuntasessioita. Tällä viikolla treenasin personal trainerin kanssa, kerran pure strenght -treenissä ja kerran cross trainingissa. Mitä enemmän liikun, sitä virkeämpi olen ja sitä enemmän jaksan perusarjessa. Samalla voimalla sujuvat nukkuminen, syöminen, sosiaaliset kontaktit ja niin edelleen. Liike on lääke vai miten se meni?Tälläkin viikolla olen kierrellyt lenkkieni yhteydessä hautausmaalla. Joka kerta löydän sieltä ihmeteltävää ja katseltavaa, uusia hautoja. Tällä viikolla ihastelin vehreyttä, kevät on saapunut myös hautausmaalle. Viikon kohokohta oli ehdottomasti 30-vuotisylioppilasjuhla, josta kirjoitin perjantaina blogiin. Aloitimme vanhalta lukioltamme Tuureporinkadulta ja pääsimme entisen rehtorin johdolla kiertelemään TSYKissä. Olipa nostalgista ja mukavaa! 30-vuotisylioppilasjuhlaan oli ilmoittautunut kaikkiaan 32 entistä TSYKin lukiolaista. Asukoodia ei ollut, mutta ylioppilaslakki oli toivottu asuste juhlaamme. Tässä peilaan itseäni sijaiskotimme porraskäytävän lasiovella. Lakki mahtui vielä päähän. Askartelimme/taiteilimme kuvaamataidon opettajan johdolla ihanat omakuvat toinen toisillemme kalvo-tussi-tekniikalla. Lopuksi valitsimme itse taustakartongin kalvokuvalle. Omani on ihana, tunnistettava ja niin hieno, että kehystän sen, kunhan pääsemme takaisin omaan kotiimme. Kiitos Maijalle kuvasta! Kuvat toimivat paikkakortteinamme illallisella. Pelasimme myös juhlabingoa… Kirsikkapuut ovat kukintonsa loppupuolella. Ne ovat ihania. Aina kun mahdollista, kuvaan niitä. Tässä jokirannasta otetussa kuvassa näkyy postauksen alussa mainistsemani toivonkipinä. Ihana valo, hiljalleen ilmestyvät vihreys ja ihmiset penkeillä. Kesä tulee!
On aika juhlia. Siitä on 30 vuotta, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, päätimme järjestää 30-vuotisylioppilasjuhlat. Niitä vietetään tänään perjantaina, 15. toukokuuta. Meillä on varsin mukava juhlaohjelma: ensin kiertelemme koulullamme, sitten siirrymme ravintolaan illalliselle, jossa saamme illan mittaan nauttia ruoan lisäksi hyvästä ysärimusiikista DJ:n soittamana. Olin odottanut tätä päivää. Ja siksi päätin kirjoittaa myös alkumaljapuheen yhteiseen tilaisuuteemme. Pitkän harkinnan jälkeen julkaisen puheeni blogissa.
Puheen ytimessä on ajatus jatkuvuudesta: vaikka vuodet muuttavat meitä, jotain jää. Katse, nauru, tapa olla ja elää. Juuri näiden pysyvien piirteiden kautta entiset luokkatoverit tunnistavat toisensa vielä vuosikymmentenkin jälkeen.
Merkitykselliset hetket syntyvät ajan kanssa – 30 vuotta valkolakista
Hyvät juhlijat, kanssakulkijat, kurssikaverit, opettajat. Joku saattaa nyt ajatella, että voi ei, hän puhuu taas ja aivan väärässä, ei niin perinteisessä, kohdassa – mitähän tästä seuraa?
Lupaan, etten ehdota ainekirjoitusta, suomen kielen kielioppisulkeisia enkä ääneen lukemista. Sen sijaan olin kehitellyt meille jotakin muuta mukavaa yhdessä kuvaamataidon opettaja Riitan kanssa. Palaan kuitenkin vuoteen 1995, vuoteen ennen kirjoituksiamme.
Ja vien meidät eräälle äidinkielen tunnille. Oli kevät. Kaikki niin sanotut pakolliset suomen kielen opinnot olivat plakkarissa, ja Iris Keltti kysyi luokalta, mitä me toivoisimme, että kaksoistunnilla tehtäisiin. Viittasin. Alkoi kuhina.
Vierustoverini ja sekä takana että edessä istuvat luokkatoverini hyssyttelivät ja pyysivät, että laskisin käteni. Keltti kuitenkin antoi minun vastata, ja minä ehdotin vanhojen ylioppilaskirjoitusaineiden kirjoittamista. Keltti suostui ehdotukseeni.
Anteeksi.
Ajattelin tätä eräänä iltapäivänä linja-autossa. Matkustustelevisiossa esitettiin aforismeja, ja minä pysähdyin lukemaan niitä. Yksi meni jotenkin niin, että lähtöpiste ei unohdu, vaan se matkaa aina kanssasi. Jäin pohtimaan aforismia, ja äsken kertomani äidinkielen oppitunti tuli elävästi mieleeni. Tämä on yksi lähtökohta paitsi omille ammatinvalinnoilleni myös laajemmin sille, millaiseksi olen vuosien varrella kasvanut.
Mutta en usko, että se on vain minun tarinani. Luulen, että vastaavia hetkiä on ollut meillä kaikilla. Oppitunteja, joissa viittasimme liikaa tai liian vähän, joissa sanoimme jotakin vähän ohi aiheen tai juuri oikeaan aikaan. Silloin emme tietenkään tienneet, että näillä pienillä hetkillä olisi mitään erityistä merkitystä. Ne olivat vain arkea, päiviä muiden joukossa. Merkitys syntyy vasta ajan kanssa.
Eikö olekin ihmeellistä, että 30 vuotta sitten me vedimme valkolakit päähämme ja ajattelimme, että maailma on meille auki? 1990-luvulla maailma näytti aika erilaiselta: puhelimet olivat langallisia, internet oli vasta tuloillaan ja jos halusi tavata kaverin, piti ennakkoon sopia aika ja paikka – ja myös olla sovitussa paikassa sovittuna aikana. What is love, Be my lover ja Macarena olivat globaaleja ilmiöitä: ne soivat koti- ja autoradioissa, bileissä, muotinäytöksissä, tanssilattioilla ja koulun juhlissa. Kaikkialla. Viikonloppuisin katseltiin Beverly Hills 90210 -sarjaa.
1990-luvun puolivälin tietämissä monella meistä oli ehkä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia siitä, mitä elämä toisi tullessaan. Joku tiesi tarkalleen, mihin suuntaan lähtee, toinen etsi vielä paikkaansa. Moni ajatteli, että elämä kulkee suunnilleen niin kuin sen suunnittelee. Minäkin. Vaan vähänpä tiesin tuolloin.
Kolmeen vuosikymmeneen on mahtunut paljon. Työtä ja opiskelua, onnistumisia ja pettymyksiä, kaikenlaisia risteyksiä. On perheitä, lapsia, ystävyyksiä, menetyksiä ja uusia alkuja. Kun katsomme toisiamme nyt, näemme ehkä erilaisia ihmisiä kuin lukiovuosina. Samalla meissä on varmasti jotain hyvin tuttua. Jotain, joka on säilynyt näiden vuosien läpi. Ehkä se on katse, ehkä nauru, olemus. Ehkä se on tapa olla ja puhua, tapa katsella maailmaa.
Ja tänään saamme hetkeksi palata yhteiseen lähtöpisteeseen. Muistella, nauraa, ehkä vähän ihmetelläkin, mihin kaikkeen elämä on meitä vienyt.
Hyvät ystävät, kanssakulkijat, kurssikaverit, opettajat. Nostetaan malja menneille vuosille ja painetaan lakit päähämme.
