Onneksi huhtikuu alkaa olla puolivälissä. Kevään armottomin kuukausi samalla hyvässä pisteessä. Kohta on toukokuu, huh. Tämä viikko on kuitenkin ollut monella tavalla mukava: maanantai oli vielä pyhä, työviikko tuntuu lyhyeltä, keskiviikkona syntyi kummityttömme perheeseen toinen tyttö (voi miten hän on ihana!) ja lauantaina sain treenata ja haahuilla ympäriinsä oman mieleni mukaan, kun neljätoistavuotias lähti kavereineen Helsinkiin päiväksi. Ette ehkä usko, mutta vietin ison osan iltapäivästä hautausmaalla kuljeskellen….
Huhtikuisen viikon parhaat kuvina
Maanantaina piipahdimme Ruissalossa, Kasvitieteellisessä puutarhassa neljätoistavuotiaan kanssa. Menimme sinne pupujen takia, mutta itse puutarha säväytti lopulta eniten. Jos vierailet Turussa, täällä kannattaa ehdottomasti käydä, aina yhtä kiva! Turku kylpi auringossa liki koko viikon. Päivät olivat valoisia, illat olivat valoisia. Auringossa on jo melko lämmin. Itse kuljeskelin toppatakeissaan viikonlopulle saakka. Sitten oli pakko vaihtaa kevyempään takkiin. Tällä viikolla mäin ekan leskenlehden kävelylenkillä. Odotan innolla sinivuokkoja. Tuttuun tapaan viikkoon mahtui paljon liikuntaa lenkkien ja voinatreenin muodossa. Tein kolme erittäin hyvää treeniä salilla: kaksi kuntosalisettiä ja yksi pure strenght -treeni. Lauantai-iltapäivällä lähdin ostamaan karkkia Skanssissa kävellen. Sijaiskotimme sijaitsee sopivasti pienen lenkin päästä Skanssista. Matkan varrella on Turun hautausmaa. Se on upea. Vietinkin yhtäkkiä siellä aikaa tunnin menomatkalla ja kaksi tuntia paluumatkalla. Katselin hautoja ja ihailin ympäristöä ja kävin tietenkin myös mummon haudalla. Päätin kirjoittaa ensi viikolla hautausmaasta oman juttunsa.
Viikon paras juttu oli kuitenkin pienen tyttövauvan syntyminen kummityttömme perheeseen. Siitä minulla ei ole kuvaa.
…olin viittä vaille kaksikymppinen lukioni päättävä, korkeakouluopiskelut aloittava nuori nainen. Kolmekymmentä vuotta sitten, lokakuun lopussa tapasin myös mieheni. Jos joku olisi minulle vuonna 1996 sanonut, että tämäpä on elämäsi vuosi, olisin varmasti naurahtanut. Vaan eipä naurata enää. Vuosi oli mieletön ja vahva pohja oikeastaan kaikelle sille, mitä olen nykyään.
Kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitin ylioppilaaksi. Muistan vieläkin sen kevään tunnelman: odotuksen, helpotuksen ja samalla pienen epätietoisuuden. Mitä tekisin seuraavaksi? Ovet olivat avoinna, mutta reitit maailmalle eivät vielä olleet tarkoin hahmottuneet. Ylioppilaslakin alla oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Ylioppilaskesänä matkustin Kreikkaan, työskentelin ensin vanhainkodissa ja tylsistyttyäni hain töihin Aurajokivarren ravintolaan. Sain työn ja viihdyin hyvin. Tapasin uusia ihmisiä, nautin lämpimästä kesästä ja vietin aikaa ystävieni kanssa. En murehtinut, en märehtinyt enkä liiemmin katsonut taakseni. Olen ollut aina (lukion ruotsin opettajani sanoin) ”semmonen takki auki kuljeskeleva tosta vaan -tyyppi”. Tunnistan itseni edelleen tästä kuvauksesta.
Kolmekymmentä vuotta sitten hain opiskelemaan Turun ammattikorkeakouluun sairaanhoitajaksi, mikä etenkin näin jälkikäteen tarkasteltuna oli erityisen kummallinen alan valinta mutta kuitenkin erinomainen startti jatkokoulutuksilleni. Pääsin opiskelemaan monivaiheisen pääsykokeen jälkeen ja aloitin opinnot Turun ammattikorkeakoulussa syyskuun alussa 1996, ensimmäisten amk-opiskelijoiden joukossa. Olimme pioneereja.
Jo opintojen aikana tiesin, että olen monella tavalla väärässä paikassa, mutta periksi en antanut, mitään en koskaan keskeytä. Sain jälleen paljon uusia ystäviä ja pääsin kokemaan monenlaista. Opinnoissa oli tekemisen meininkiä, ehkä myös ripaus muutosta ja epävarmuutta. Jälkikäteen ajatellen juuri se teki tästä ajasta erityisen – sain olla mukana rakentamassa jotakin uutta. Kun ajattelen koko opiskeluaikaa, ymmärrän, että tuolloin rakennettiin paitsi ammattitaitoa myös ajattelua, rohkeutta ja kykyä kulkea eteenpäin.
Ja sitten, kolmekymmentä vuotta sitten, eräänä lokakuisena iltana tapahtui jotakin erityisen merkityksellistä: kohtasin puolisoni. Silloin en voinut tietää, mitä kaikkea yhteinen matkamme tulisi pitämään sisällään. En voinut nähdä tulevia vuosia, jotka täyttyisivät arjesta, juhlista, haasteista, kasvusta ja yhteisistä kokemuksista. Enkä voinut tietää, että saisimme kolme yhteistä, ihanaa lasta.
Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu paljon. Arkea ja juhlaa. Helppoja vaiheita ja vaiheita, jotka ovat vaatineet enemmän. Kun katson taaksepäin kolmen vuosikymmenen päähän, en voi kuin kliseisesti hämmästellä, miten aika kuluukaan.
Tänä vuonna juhlitaankin ainakin kolmesti. Ensin olemme järjestämässä 30-vuotisylioppilasjuhlat toukokuulle, syyskuun alussa juhlitaan 30 vuotta sitten AMK:n aloittaneiden kesken ja lokakuussa todennäköisesti hurrataan puolison kanssa toisillemme – me teimme sen!
