Neljätoistavuotias vietti liki viikon rippileirillä. Konfirmaatio ja rippijuhla ovat edessä viikon kuluttua. Rippileiri järjestettiin Harjattulan kartanolla, Kakskerrassa. Nuorilla oli siis hulppeat olosuhteet: kartanotalomajoitus, ruokailu Paasikiviopiston ravintolassa, meri ihan vieressä ja tilaa pelata, leikkiä ja viettää aikaa nurmikenttä tolkulla. He pääsivät näkemään kartanolla lukuisia golfareita ja yhdet häätkin leirinsä aikana.

Minulla ja miehelläni oli edessä kuusi päivää yhteistä, kahdenkeskeistä aikaa, aikuisaikaa. Se tosin oli allokoitu kokonaan sijaiskodista pois muuttoon, siivoamiseen, oman kodin järjestelyyn ja viimeisten remonttihommien säätöön. Valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi odottanut tätä aikuisaikaa. Olimme vastikään palanneet matkalta ja olleet koko perhe tiiviisti viikon yhdessä. Silti jaksoin odottaa yhteistä aikaa puolisoni kanssa. Vailla minkäänlaisia takaraivossa jatkuvasti häilyviä lapsivelvollisuuksia.

Kun torstai-illansuussa veimme neljätoistavuotiaan leiripaikalle ja vilkutimme hyvästeiksi (hän ei antanut meidän nousta autosta, saati tulla tupatarkastukselle), minuun iski valtava vapaudentunne. Ja se oli ihana. Ja oikeastaan siihen liittyy otsikossa mainitsemani ”opetus”.

Tyttären rippileiri opetti minulle jotakin tärkeää elämästä

Olen liki koko yhdessäoloaikamme pohtinut, pitäisikö meillä puolisoni kanssa olla jokin yhteinen harrastus. Olen märehtinyt asiaa ja pohtinut harrastevaihtoehtoja aina lenkkeilystä, kuntosaleilusta ja shakinpeluusta golfaamiseen. Purjehtimista en edes harkinnut – joku järki on ollut koko ajan päässäni.

En ole pohdinnoistani huolimatta löytänyt sellaista yhteistä harrastusta, joka saisi minut (tai mieheni) innostumaan ja kiljumaan riemusta. Me olemme erikseen harrastajia. Minä vahvasti yksintekijä, hän joukkuepelaaja. Minun lajini ovat erilaisia kuin hänen. Minä en pidä padelista, jääkiekosta tai muista joukkuepeleistä, hän ei viihdy salilla eikä juuri lenkkipoluillakaan. Keramiikka- tai kuvataidekurssia en edes viitsi ehdottaa. Ajattelen, ettei oma kärsivällisyyteni riitä golfiin, aika käy pitkäksi ja niin edelleen. Mies taas jaksaa golfata.

Harrastusta ei ole löytynyt, ja aina välillä se kalvaa ja jopa pelottaa minua. Sillä miten ihmeessä selviämme, kun viimeinenkin lapsi lentää pesästään?

Nyt, tyttären ollessa rippileirillä, oivalsin, että me emme tarvitse yhteistä harrastusta. Meillä on paljon muuta yhteistä. Lisäksi viihdymme kahdestaan omissa nurkissamme, tykkäämme käydä ajeluilla, syömässä, kahvilla ja ihan vain puuhastella kotona. Uskallan väittää, että tämä kotona puuhastelu on siirrettävissä mihin tahansa arkiseen yhteiseen ympäristöön. Lisäksi yksi tärkeimmistä yhteisisä asioistamme on aivan omanlaisensa arkihuumori.

Kuusi päivää olimme tiiviisti keskenämme ja saimme asioita aikaiseksi, teimme remonttisiivousta, purimme laatikoita, järjestelimme kotia yhteistuumin. Välillä kinasimme jostakin älyttömästä. Kun meille tuli nälkä tai kahvijano, lähdimme syömään tai keitimme kahvit. Juttelimme tai olimme vain hiljaa. Sitten minä juttelin, ja mies oli hiljaa. Illalla valvoimme niin kauan kuin huvitti, katsoimme sarjaa tai kuuntelimme ja luimme kirjojamme.

Ja sitten minä sen äkkäsin: minun ei enää tarvitse pelätä. Minulla on sellainen tunne, että kun jäämme muutamien vuosien päästä kahden, siitä vasta jotakin tuleekin! Kirjoitin tämän oivallukseni miehelleni hänen lähdettyään työmatkalle yhtä iltaa ennen tyttären rippileirin päättymistä. Kirjoitin myös sen, miten hänen kanssaan on helppo olla. Sitä helpompi, mitä vähemmän paikalla on muuta perhettä. Kun ollaan vain kaksi aikuista, voidaan tehdä, mitä tykätään ja mennä, mihin huvittaa ja milloin huvittaa. Kukaan ei vaadi mitään, enkä minä ole vastuussa kenestäkään. Se tuntuu ihanalta. Vapaalta. Kevyeltä.

Kun kirjoitin tätä miehelleni (ja tähänkin…), minua alkoi itkettää. Olemme olleet 30 vuotta yhdessä, 26 vuotta naimisissa, ja yhtäkkiä enää minun ei enää tarvitse pelätä tulevaa. Me selviämme kyllä. Kahdestaankin. Ja erityisesti silloin.

Tähän on tultu.

Minna