Ajatuksia-sarja saa jälleen jatkoa. Katsoin äitienpäivänä Instagramissa palvelutalon videojulkaisua. Siinä ikääntyneiltä naisasukkailta kysyttiin, mikä on ollut elämässä ihan kaikkein parasta. Moni pohti ääneen historiaansa, puolison tapaamista ja hääpäivää. Lopulta heistä jokainen vastasi, että silti oman lapsen saaminen on ollut se kaikkein paras juttu elämässä. Kun vanhukset kertoivat tarinoitaan, samaistuin ja kyyneleet nousivat silmiini; niin väkevä on vanhemmuus.

Minun piti julkaista tämä juttu jo äitienpäiväsunnuntaina, mutta päätinkin sitten rohkeasti skipata viikon parhaat ja koko blogijulkaisun äitienpäivähulinoiden vuoksi. Sellaista se äitinä oleminen sitten on. Yhtä hulinaa.

Ajatuksia äitiydestä

Aloitan tämän samoilla sanoilla kuin sunnuntaisen äitienpäiväpostaukseni Facebookissa: Elämä on ihmeellistä. Minulle, uteliaalle ihmiselle, elämässä kaikki on ollut jollakin tavalla uutta ja ihmeellistä. Erityisesti äitiys on ihmeellistä. Äitiys opettaa rakastamaan ehdoitta ja jaksamaan mahdottomilta tuntuvina päivinä, se on taidetta ja taitoa löytää ilo kaikesta keskeneräisyydestä, se opettaa katsomaan maailmaa uusista perspektiiveistä. Se on erityisesti sitä, että jonkun toisen onnesta tulee itselle maailman tärkein asia.

Äitiys on jatkuvaa kasvamista ihmisenä. Kolmen lapsen äitinä olen huomannut, että jokainen lapsi on opettanut minulle jotakin aivan erilaista – yksi on opettanut erityisesti kärsivällisyyttä ja armollisuutta, toinen maailman katselemista toisenlaisista perspektiiveistä ja kolmas ennen kaikkea kykyä nähdä elämä ja ilot pienen pienissä hetkissä. He kaikki kolme ovat opettaneet sen, että arkea ei kannatta ottaa liian vakavasti eikä arkea kannata liikoja suunnitella. Niin, ja että ”elämässä nyt voi tapahtua kaikenlaista”.

Äitiys on arkista. Loputtomia uhmaikiä, murrosikiä, teinikapinaa. Pyykkivuoria, eväsrasioita, unohtuneita harrastusvälineitä ja toistuvia “muista pestä kädet” -kehotuksia. Väitän kuitenkin, että juuri arkisuuteen kätkeytyy äitiyden (ja vanhemmuuden yleisesti) suurin merkitys.

Äitiys on kykyä iloita lapsen onnistumisista aidommin kuin omistaan ja tuntea lapsen murheet syvällä omassa rinnassaan. Äitiys on ristiriitoja, riittämättömyyttä ja rajaamista. Se on palan tunnetta kurkussa. Yhteen päivään mahtuu iloa, kiitollisuutta, uupumusta, ylpeyttä ja raivoa.

Olen joskus pohtinut äitiyden pyhiä kolminaisuuksia. Niitä on (ristiriitojen, riittämättömyyden ja rajaamisen lisäksi) matkan varrella kertynyt viisi: huoli, toivo ja rakkaus, väsymys, voima ja venyminen, kiire, keskeneräisyys ja kiitollisuus, kärsivällisyys, armollisuus ja läsnäolo sekä pienet ilot, suuret tunteet ja tavallinen arki.

Äitiys on sitä, että oppii pysähtymään. Katsomaan muurahaista asfaltilla, kuuntelemaan loputtomia tarinoita ja ihmettelemään maailmaa uudelleen lapsen silmin.

Lasten kanssa elämä on ollut äänekästä, välillä kaoottista ja usein täynnä keskeytyksiä. Samalla siihen on mahtunut tyhjän nauramista ja sellaisia yhteisiä hetkiä, joita tiedän vielä joskus ikävöiväni. On ollut hetkiä, kun on tehnyt mieli luovuttaa. Heittää hanskat tiskiin. Vieläkin on.

Kolmen lapsen äitinä pohdin usein, kuinka erilaisia he ovatkaan. Samat vanhemmat, sama kasvatus, sama koti, sama kasvuympäristö mutta kolme täysin erilaista jälkeläistä. Tämä jos jokin on opettanut nöyryyttä: ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita ja suorittaa vanhemmuutta. Perille voi kulkea hyvin erilaisia reittejä, jotka kaikki voivat olla yhtä toimivia tai toimimattomia. Äitiys pakottaa luopumaan liiallisesta kontrollista ja hyväksymään sen, että jokainen lapsi kasvaa omaksi itsekseen. Ja kun he lentävät pesästään, on hyväksyttävä se tosiasia, että äitinä et voi enää vaikuttaa juuri mihinkään.

Äitiys on siis myös luopumista. Luopumista kontrollista, omasta ajasta, huolettomuudesta ja joskus jopa siitä ihmisestä, joka oli ennen lapsia. Toisaalta, nyt, kun kaksi kolmesta on aikuisia ja kolmaskin jo rippikouluikäinen, huomaa, että arkeen on avautunut aukkoja itselle, ystäville, parisuhteelle, kummilapsille, intohimotyölle, kirjoittamiselle, tutkimisille ja niin edelleen. Ennen kaikkea omalle ajalle.

Tähän on tultu.

Minna