Viikon parhaat: Löysin vihdoin täydelliset lenkkarit arkeeni

Lenkkarit ovat minulle yksi arjen tärkeimmistä varusteista. Käytän niitä lähestulkoon päivittäin lenkeillä, vapaa-ajalla, töissä etenkin sellaisina päivinä, kun joudun liikkumaan tai seisomaan pitkiä aikoja. Siksi ei ole ihan sama, millaiset kengät jalkaani laitan. Silti hyvien lenkkareiden löytäminen ei ole ollut minulle koskaan itsestäänselvyys. Eikä helppoa.

Lenkkarit

Minulla on leveät jalat, mikä rajaa jo lähtökohtaisesti melko suuren osan kengistä pois. Sen lisäksi selkärankareuma on tuonut mukanaan omat haasteensa, nyt erityisesti jalkojen jänteiden kiinnityskohtiin aiheuttaen entesiittejä. Se on tarkoittanut sitä, että kengiltä vaaditaan nykyään eri asioita kuin ennen.

Ihan kivat, pääasiassa mukavat tai aivan ihmeellisen kauniit eivät riitä. Kengän pitää olla riittävän leveä, pehmeä mutta tukeva, siinä pitää olla hyvä iskunvaimennus ja sen pitää toimia pidemmilläkin matkoilla. Ja silti toivon, että kengät myös näyttävät hyvältä.

Olen vuosien varrella kokeillut lukuisia kenkiä. Liian kapeita, liian kovia, liian löysiä, väärällä tavalla tukevia. Puristavia, hiostuttavia ja niin huonolaatuisia, että jo muutamassa kuukaudesssa sopivan kokoisiin lenkkareihin tulee isovarpaan kohdalle reikä. Turhauttavaa. Ennen olin vannoutunut Niken tossujen käyttäjä, mutta kun jokaisista pareista isovarpaan kohta meni puhki lyhyessä käytössä (kyllä, lenkkarit olivat oikean kokoiset), turhauduin.

Sitten yhtäkkiä löytyivät ne oikeat. Kyselin kavereilta ja kollegoilta, tiedustelin salilla kävijöiltä ja sain asiantuntijamielipiteitä kahdelta fysioterapeutilta. Toinen heistä on personal trainerini. Ja tämän liki vuoden kestäneen kyselykauden jälkeen päädyin kokeilemaan Asics-lenkkareita – ja tällä kertaa jokin napsahti kohdalleen heti ensi askeleilla.

Lenkkarit jalassa

Kävin kolmesti kaupoilla kokeilemassa ja kävelemässä kengillä. Kokeilin kahta eri kokoa, testasin neljätoistavuotiaan vastaavia. Pohdiskelin eri värien välillä. Tällä viikolla tein päätökseni ja ostin kahdet samanlaiset eri väreissä: toiset tummemmat tähän välikauteen ja seuraavaan välikauteen, vaaleat kuiviin kevät- ja kesäpäiviin. Näissä lenkkareissa lesti on juuri sopiva ja askel pehmeä. Aivan erityisen pehmeä. Sain vielä kaiken kukkuraksi kahdet tossut yksien hinnalla XXL:stä.

Asicsen lenkkareissa on tilaa tarpeeksi, eikä mikään kohta purista. Tämä on ehkä tärkein yksittäinen tekijä. Lisäksi kenkä tukee jalkaa sopivasti ilman, että se tuntuu jäykältä. Ja minusta nämä lenkkarit näyttävät kivoilta, sporttisilta. Ne sopivat lenkkipoluille ja vapaa-aikaan.

Ehkä tärkein oivallus tässä lenkkareiden etsimisprojektissa on ollut se, että hyvät kengät ovat investointi omaan hyvinvointiin. Kun ei tarvitse joka askeleella huolehtia jostakin ja pohtia, puristaako tossu liikaa, on ihanan huoleton fiilis. Voin vain kävellä, mennä ja tehdä. Se on itselleni yllättävän iso juttu.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Terveys Ajattelin tänään

Koronapäiväkirja 18.3. 2020: Kaikki on peruttu

Pohdin viime vuonna, kun koronapandemian alusta oli kulunut viisi vuotta, että kirjoittaisin blogiini siitä, miten viisi vuotta meni, millaisia ajatuksia se herätti, mitä on opittu ja millaisia jälkipuinteja tehty. En kuitenkaan koskaan tarttunut näppäimistöön ja taisin jopa unohtaa ajatukseni.

Tällä viikolla Facebook heitti eteeni muiston kuuden vuoden takaa. Klikkasin koronapäiväkirja-muistoa, luin sen ja katselin kuvaa (pidin siis koronapäiväkirjaa omassa somessani, myöhemmin myös Turun Sanomassa). Pala nousi kurkkuuni. Tällaistakin on koettu, tällaisestakin selvitty. Nyt tuolloin kahdeksanvuotias on neljätoistavuotias ja digitaidot ja verkko-opetus ovat opettajantyön arkea. Aikamoista ja kaikenlaista.

Päätin tehdä jotakin, mitä en ole aiemmin tehnyt: julkaista jo kerran kirjoitetun tekstin uudessa kontekstissa, omassa blogissani. Olkaa hyvät.

Tytöt kalliolla

Koronapäiväkirja, osa 2. 18.3. 2020: Kaikki on peruttu

Aamukahvi ehti jäähtyä. Sähköposti oli täynnä opiskelijakysymyksiä, ja kello oli vasta 6.20. Tästä tulisi pitkä päivä. Seitsemältä muistin, että kaiken kukkuraksi tänään on siivoojapäivä. Ihan hyvä – ja ehdottoman tarpeellinen – mutta hieman liikaa tähän yläkerran ruuhkaan.

Yksi kehui aamupuuron tuoksua, toinen (minä) panikoi, riittävätkö appelsiinit sittenkään. Kolmas lähti matikan kirjoituksiin. Maol-taulukkokirja oli takavarikoitu, koska siihen oli kirjoitettu kokelaan nimi. Toivo tämän kokeen suhteen meni sitten siinä. Etäkokous, etäohjaus ja etäkoulutus alkoivat heti aamusta. Tiskikonekin käynnistyi jo ennen yhdeksää. Koskahan sitä kampaisi hiuksensa?

”Ei oo mitään tekemistä”, totesi lapsi viisitoista minuuttia matematiikan tehtäviä tehtyään. Kello on 8.45. Kehotan hyppimään haaraperushyppyjä ja kävelemään pihan ympäri. Minulla sen sijaan on tekemistä. Ei ehdi hypellä eikä lenkkeillä pihaa ympäri. Suunnittelin kyllä pienen pihaa kiertävän lenkin kahden kokouksen väliin. Ja sen toteutinkin.

Suurin osa sähköposteista kertoo kaiken olevan peruttu. Mukaan mahtuu kuitenkin myös opiskelijapaniikkia, etäkokouskutsuja ja valmistuvia opinnäytetöitä viimeiselle tarkastukselle. Kahlatessa posteja havahduin viestiin, jossa opiskelija kehuu toimintaani. Miten ohjaan ja opetan ja pysyn rauhallisena vaativissakin tilanteissa. Yhdessä postissa kiitetään systemaattista tiedotusta, toisessa nopeaa vastaamista. Että ”ei ne kaikki…” Häkellyn hetkeksi, sitten minua hymyilytti. Kyllä me tästä selvitään!

Parasta on ollut huomata, että tehtyä työtä arvostetaan. Sen voi havaita myös esimiehen tasolta: hän tiedottaa, tsemppaa ja kysyy, miten meillä menee. Pidän tästä tavasta. Olen lisäksi kiitollinen kollegoille, jotka opettavat meitä muita verkko-opetuksen saloihin, eri menetelmiin ja moniin mahdollisuuksiin. Kiitos. Yhteisöllisyys alkaa yhtäkkiä näkyä ihan kaikessa.

Kahdeksanvuotias opetti toista kahdeksanvuotiasta matematiikassa, he saivat vaikeasta asiasta leikin aikaan. Suomen kielessä keksittiin kuvailevia sanoja ja taivutettiin niitä kaikissa muodoissa. ”Valoisa, valoisampi, valoisin”, aloittaa tokaluokkalainen viiden sanan settinsä. Minä mietin, että oma aloitukseni olisi saattanut olla ”erikoinen, erikoisempi, erikoisin” tai ”vaikea, vaikeampi, vaikein”. Vaikea erityisesti siksi, että ajoittain oli hyvin vaikea keskittyä: remonttimiehet porasivat alakerrassa ja siivooja imuroi yläkerrassa, samalla piti keskittyä etäkokouksiin ja -ohjauksiin sekä tarkistaa tokaluokkalaisen tehtäviä ja seurata luokanopettajan etäohjeita. Yhdeltä ajattelin, että sekoan. Lähdimme ulos. Kolmelta ajattelin, että kyllä tämä tästä. Viideltä lähdimme ulos. Kuudelta ajattelin, että vielä kuukausi. Naapurin nainen kertoi olevansa samojen ajatusten äärellä.

Parasta tänään näin aikuisen näkövinkkelistä oli Syöpähaaste 2020 -kilpailun NIKO-projektin opiskelijan saavuttama kakkossija – ihan huikeaa! Iloitsin lisäksi siitä, että kiireentuntua ei ollut, jääkaapissa näytti olevan paljon ruokaa, aamulla on valoisaa, illalla on valoisaa. Valoisa, valoisampi, valoisin… Ja melkein kaikki työt tuli hoidettua virka-aikana. Lapsen mielestä oli erilaista: ”Kaikkein kivointa oli, kun tehtiin matematiikkaa ja minä osasin! Keksin myös paljon enemmän kuvailevia sanoja kuin piti. Vaiks kaikki on peruttu, ni isolle kivelle voi silti mennä. Mut vaan kahdestaan, ei kymmenen hengen ryhmässä.”

Siisti koti on aina kiva. Siivoojaa ei onneksi peruttu. Ja matikan ylioppilaskirjoituskin ehkä menee läpi. Ei hullumpaa.

Tähän on tultu.

Minna

Ja P.S. Se matematiikan ylioppilaskoe meni läpi ilman Maolia.

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään