Kuvitelma on kaunis.

Kaikki ovat yhtä aikaa lomalla. Aikuiset lapset tulevat mukaan kumppaneineen, nuorin lähtee vielä innolla reissuun, ja vanhemmat ajattelevat, että nyt vietetään ihanaa yhteistä aikaa isolla porukalla. Aurinko paistaa, aamiaisella on rento tunnelma ja suunnitelmat toteutuvat yksi kerrallaan.

Todellisuus on toisenlainen.

Joku on nälkäinen. Toinen väsynyt. Kolmas haluaa huilailla hotellilla, neljäs kulkemaan kaupungille. Yksi valittaa aikatauluista, toinen kärsii siitä, ettei ole mitään aikatauluja tai suunnitelmia. Yhdellä särkee selkä istumisesta ja toisella jalat jatkuvasta kävelystä. Kolmas haluaisi mennä, tulla, nähdä ja kokea. Ja ainakin puolet porukasta miettii ainakin kerran lomareissun aikana, miksi tämä on tällaista säätämistä?

Onneksi en ole ainoa, joka tuntee ja ajattelee näin. En ole ainoa, jolle on perhematkoilla käynyt siten, että totuus on kaukana idyllistä ja kivasta loma-ajattelusta. Kysyin Italian-perhematkamme jälkeen sosiaalisessa mediassa muutamia kysymyksiä perhelomailusta ja nauroin ääneen. Helpotuksesta ja huvituksesta. Miten raskasta onkaan matkustaa perheenä tai isolla porukalla. Moni vastaajista totesi, että ”perhe on pahin”.

Vaikka Instagram täyttyy toinen toistaan suloisimmista perhematkakuvista, vain hyvin harva ”suureen perhelomakyselyyni” osallistujista totesi, että kaikki on aina mennyt kivasti, mitään mutkia ei ole matkassa koettu tai että kaikilla on jatkuvasti sama tahtotila ja hymy huulilla. Ehei, totuus oli juuri samankaltainen kuin oma kokemukseni. Eniten nauratti yhden osallistuneen vastaus siitä, mikä on perhelomailussa parasta. ”Kotiin paluu” oli vastaus. Nyökkäilin vimmatusti nauruni lomasta.

Perheloma etenkään aikuisten lasten kanssa ei ole enää “perheloma” siinä merkityksessä kuin aiemmin: aikuisilla lapsilla on omat elämänsä, rytminsä, rahansa ja lomahaaveensa. Kun mukaan tulevat vielä heidän kumppaninsa, kokoonpano muuttuu entisestään, sillä puolisot eivät ole vielä täysin sisällä lapsuusperheen tavoissa, huumorissa tai kirjoittamattomissa säännöissä.

Samaan aikaan perheen nuorin (puhun nyt omasta elämästäni) elää aivan eri vaihetta. Neljätoistavuotias on yhtä aikaa kiinni perheessä ja irti siitä. Hän haluaa vielä lähteä mukaan, mutta ei joka hetkeen. Hän kaipaa omaa tilaa mutta ei liikaa vapautta. Yhtäkkiä yhdessä lomajengissä on mukana monta tyyppiä, jotka kaikki tarvitsevat ja odottavat erilaista lomaa. Jos suunnitelmia ei ole pohdittu etukäteen, edessä on kinkkisiä tilanteita, jotka helposti kärjistyvät sanailuksi tai riitelyksi. Suurin kitka syntyykin usein odotuksista, joista ei puhuta ääneen.

Isolla porukalla matkustaminen on myös loputonta päätöksentekoa. Jokainen päivä on sarja neuvotteluja siitä, minne mennään, mitä tehdään, milloin syödään, jaksavatko kaikki ja paljonko mikäkin maksaa. Pienetkin valinnat muuttuvat yhteisiksi prosesseiksi – ja kompromisseiksi. Ja eniten kuormittavat juuri kompromissit.

Vaikka omilla perhelomillamme suurin osa osallistujista on aikuisia, vanhat roolit hiipivät esiin yllättävän nopeasti: vanhemmasta tulee taas järjestäjä, ohjaaja, maksaja ja sovittelija. Aikuiset lapset palaavat hetkittäin helpompaan lapsen rooliin, jossa joku muu miettii aikataulut, ruokailut ja kustannukset. Lasten kumppanit jäävät jonkinlaiseen välimaastoon tarkkailemaan tilannetta ja sovittautumaan mukaan menoon. Kukaan ei tee tätä tietoisesti, mutta peruspsykologiankin näkökulmasta tämänkaltainen perhedynamiikka on sitkeässä.

Lisäksi lomalla yhdessäolon intensiivisyys yllättää. Kotona ja arjessa on kullekin oma paikkansa, omia menoja ja tilaa vetäytyä. Lomalla ollaan samassa paikassa, samassa majoituksessa, samoissa suunnitelmissa ja toisten rytmeissä kiinni aamusta iltaan. Pienet ärsytykset eivät ehdi laantua, kun seuraava yhteinen hetki on jo käsillä.

Ehkä suurin harha liittyy mielikuvaan idyllisestä perhelomasta. Ajatukseen, jossa kaikki nauravat auringonlaskuissa ja nauttivat toistensa seurasta aamiaisella ja nähtävyyksillä. Kun kokoonpano on iso ja elämäntilanteet paikoin kaukana toisistaan, täydellinen yhteisloma on lähes mahdoton yhtälö. Toimivammaksi osoittautuu usein malli, jossa ollaan sekä yhdessä että erikseen. Jaetaan joitakin hetkiä, mutta annetaan tilaa myös hajautua. Ja suunnitellaan ohjelma etukäteen.

Kaikesta säätämisestä huolimatta yhteinen aika on lopulta arvokasta. Ja aika kultaa muistot.

Tähän on tultu.

Minna