Olen huolissani: hoidetaanko hoitotyössä potilaita?

Kirjoitin aiemmin inhimillisistä kohtaamisista. Olen huolissani oman aiemman (ja vähän nykyisenkin!) ammattini näkökulmasta mutta erityisesti potilaana. Olen kahden vuoden aikana vieraillut kahdesti erikoissairaanhoidossa vuode- ja leikkausosaston potilaana. Ensimmäisen kerran jälkeen ajattelin kaiken olevan sattumaa, mutta nyt toisella visiitilläni aloin todella huolestua: onko potilas keskiössä unohtunut?

Kukan terälehdet käsissä

Sairaanhoitajan työ on ennen kaikkea kohtaamista ja vuorovaikutusta. Työtä tehdään potilaan luona, potilaan kanssa, hänen rinnallaan ja vierellään. Hoitotyö ei ole yksittäisiä temppuja, saati pelkkää lääkehoitoa. Kaiken keskiössä on aina inhimillinen kohtaaminen sekä potilaan tarve hoidolle. Tätä tarvetta ei voi saada selville, ellei kommunikoi potilaan kanssa.

Kommunikaatio ei voi olla ainoastaan henkilötunnuksen kysymistä oikean lääkeannoksen varmistamiseksi tai toteamus siitä, että potilaalta pitää mitata verenpaine ja pulssi. Se ei ole vain hoidollisten toimenpiteiden listaamista tai ruokajuoman kysymistä.

Mutta silti potilaan kanssa vietetään entistä vähemmän aikaa.

Potilashuoneeseen tullaan lääkejaon, lämmön tai verenpaineen mittaamisen ajaksi. Hoitajan saa toki paikalle myös soittamalla kelloa, jos soittokello on asennettu siten, että potilas esimerkiksi leikattuna saa kurotettua siihen. Potilaan vierellä viihdytään nanosekunti. Kun potilas avaa keskustelun, on hoitaja jo seuraavan potilaan kohdalla. Ohi meni.

Olen hämmästynyt myös osaamattomuudesta: perustoimenpiteet potilaan pyörtyessä tai alhaisen pulssin ja verenpaineen tilanteessa ovat hukassa. Miten tässä nyt toimittiinkaan? Potilas huutelee viime hetken ohjeet ennen tajun menetystä, että trendenlemburg, neste täysille, mittaa paineet, soita apua. Kops.

Kun potilas kysyy lääkkeestä, hoitaja ei osaa vastata, vastaa väärin tai unohtaa selvittää oikean vastauksen. Kun potilas ihmettelee juuri heräämöstä palattuaan, miksi ei saa pahoinvointilääkettä suonensisäisesti, hoitaja ei osaa vastata, vaan tivaa, että tässä tämä nyt on. Että ota tästä (ja oksenna sitten). Lopulta selviää, että hoitajalla ei ole ns. iv-lupaa eli lupaa antaa suonensisäisiä lääkkeitä.

En voi kuin ihmetellä.

Toinen ihmetykseni on, miksi potilaan pitää kertoa hoitajalle, kuinka kirurgisen potilaan kanssa toimitaan. Tai miksi hoitaja ei perehdy potilaaseen ennen vuoron alkua, vaan potilas saa vastata sairauttaan, vaivaansa tai hoitoaan koskeviin kysymyksiin kullekin hoitajalle (kussakin vuorossa) erikseen. Raportista olisi selvinnyt, mitkä lääkkeet ovat aiheuttaneet pahoinvointia tai mitä eilen iltavuorossa tapahtui. Eikö tämä juuri ole hoidon jatkuvuutta? Jatkuvuus on koko hoitotyön ydin. Heti potilaan jälkeen.

Entä miksi hoitaja huokaisee, kun hän joutuu viettämään aikaansa potilaan parissa pidempään kuin minuutin? Eikö hoitotyön ydin olekaan potilastyössä?  Tiedän, että hoitotyössä on ajoittain kiire, ja kyllä, minun kysymykseni ja tarpeeni voivat odottaa. Akuutit menevät edelle. Mutta.

Hoitajat ovat väsyneitä työssään ja työhönsä. Valitettavasti tämä näkyy ”kentällä”. On toki hoitajia, jotka pysähtyvät olennaisen eli potilaan äärelle. Heillä on se viisi minuuttia aikaa kertoa talvisesta säästä, päivän kulusta ja pysähtyä kotihoito-ohjeiden äärelle yhdessä potilaan kanssa. He eivät anna kotihoito-ohjenippua käytävällä törmätessään sattumalla potilaaseen. He vierailevat potilashuoneessa muutenkin kuin oikealla asialla, tekemässä temppuja tai lääkitsemässä potilaita.

He kertovat kutoneensa sukkaa ennen yövuoroa tai katsoneensa uutta dekkaria televisiosta – kukahan onkaan syyllinen? He kysyvät kuulumiset ja tartuttavat inhimillisyydellään toivonkipinän kovissa kivuissakin kärvistelevään potilaaseen. He uskaltavat koskea potilaaseen puhuessaan tälle, taputtavat olkapäälle tai ottavat kädestä kiinni. He eivät tule potilashuoneeseen ”katsomaan tota tippaa”, he tulevat katsomaan potilasta.

He ovat hoitotyön helmiä. He ovat ihmisiä. Ja usein juuri  ihmisyys riittää.

Eivätkä he vietä kuin sen viisi minuuttia kohteessa. Aikaa tämä ei siis vie juurikaan enempää kuin verenpaineen mittaaminen tai mikään muu yksittäinen hoitotoimenpide.

On todettava loppuun, miten ihailin leikkaussalin osaavan henkilökunnan toimintaa: jokainen tietää paikkansa ja osaa hommansa. Heräämössä hoito on inhimillistä ja potilaskeskeistä. Hoitajilla ei ole kiire minnekään, vaikka ”potilaita tulee ovista ja ikkunoista”. Kiire, korona tai hoitajapula eivät näy potilaalle. Olen antanut positiivisen palautteeni heti unipöllyissäni hoitajalle mutta myös myöhemmin heidän esimiehelleen. Upea ja osaava porukka!

Tämän takia minä maksan mieluusti veroni.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Terveys Ajattelin tänään

Viikon parhaat yksissä kansissa

Kulunut viikko oli ainakin sata kertaa parempi kuin edeltäjänsä. Se oli kivuton, ja vaikka olen sairauslomalla, yleistunnelma on ollut hyvä. Ellei erinomainen. Viikon parhaisiin lukeutuivat kaularangan leikkauksen jälkeinen kivuttomuus, lisääntynyt valo, jokapäiväinen kuntoutusohjelma lenkkeineen ja lihaskunto-osioineen, Matruusipojan syntymäpäivä ja yhteinen kahvihetki sekä uusi todella koukuttava äänikirja. Kokosin viikon parhaat tällä kertaa melko perinteiseen tyyliin.

Hirvipatsas ja valohirvipatsas

Anna minulle minun jokapäiväiset lenkkini

Maanantaina heräsin kellon soittoon. Kymmenvuotias piti herättää seitsemältä, vaikka minä toki olisin voinut jatkaa uniani puoleen päivään. Jäytävät hermokivut olivat poissa, tunnustelin sitä heti aamulla istuessani sängynlaidalla. Ei satu ei. Luojan kiitos. Päivä oli aurinkoinen ja mieli toiveikas. Hymyilytti. Nauratti.

Alkuviikon aamulenkeillä – kuntoutussuunnitelmani sisältää valtavasti kävelyä! – huomasin valon lisääntyneen. Kuljin reippaasti uusi kirja korvillani. Lena Bivnerin Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi -teos oli todella koukuttava. Järkyttävä tarina, joka imaisi mukaansa heti. Ja loppui liian nopeasti. Suosittelen.

Uudessa kirjakerhossa tehdään erilaisia valintoja

Olemme perustaneet pienen blogiporukan kanssa kirjakerhon. Kuten tiedätte, kuulun myös kahden hengen kirjakerhoon, jonka minä ja ystäväni muodostamme. Nyt Lily-bloggaajista löytyi mukavia ja lukuintoisia ihmisiä, ja me perustimme uuden kerhon. Muiden lukupiiriläisten kokemuksia lukemistamme kirjasta voit lukea Villasukka-, Älä ota sitä niin vakavasti -, Tuulen havinaa – ja Kotona kirjassa -blogeissa.

Päätimme heti alkuun, että tässä kerhossa kirjat valitaan hieman eri tavoin: pyrimme valitsemaan meille kaikille ei-niin-tyyppiset genret ja päätymään siten teoksiin, joihin muuten emme välttämättä tarttuisi.

Kirja kuukaudessa on tavoitteemme.

Ensimmäinen kerhokirjamme oli Piia Leinon Lakipiste. En kuuna päivänä olisi itse sitä valinnut. Erilainen, erikoinen ja fiktiivinen. Vahvasti tulevaisuuteen sijoittuva. Kaikki se pois minusta. Tammilaaksossa eletään ilman koneita ja mahdollisimman luonnonmukaisesti. Kalastetaan, värjätään lankoja ja kasvatetaan oma kannabis. Asukkaiden taustalla on koneriippuvuutta, ekoterrorismia tai salaliittouskoa. Täällä katsellaan tähtiä, tarot-kortteja ja palvotaan tammea.

Teos luokitellaan trilleriksi, mutta minusta se on lähinnä kevyt rikosromaani kuorrutettuna vahvalla fiktiolla. Leino koukuttaa lukijansa selkeästi sekä överillä tyylillään että monilla oivalluksillaan. Hän ei kirjoita tasaisen totisesti, vaan teos sisältää humoristisia piirteitä, jotka kumpuavat nykymaailmamme tutuista ilmiöistä. Kirjan luettuani olin erityytyväinen lukukokemukseen. Sain todella jotain uutta.

Tavinen auringonvalo talon seinässä

Joskus riittävän on riitettävä

Nyt kävi niin. Radiojournalismi-opintojakson tehtävässä oli raakuttava oma tuotoksensa vielä käheällä äänellä. Tavasin arviointikriteereitä alusta loppuun ja lopusta alkuun ainakin kymmenen kertaan. Ja ei, ääntä ei tässä tehtävässä minun onnekseni arvioida. Sain synopsiksen ja kässärin tehtyä, lisäksi sain hoidettua haastattelut ja omat spiikit purkkiin kohtalaisen kivasti. Editointi täytyy vielä saada maaliin, ja lopputuotos on varmasti ihan jees.

Syntymäpäiväksi marjapiirakkaa

Matruusipojan syntymäpäivä osui keskiviikolle. Hän tuli ennen iltavuoroaan kahville. Ehdin leipoa marjapiirakan (ainoa leipomus, johon sattui olemaan ainekset), ja pakastimesta löytyi avaamaton jäätelö sen kylkeen. Meillä kaikilla oli niin mukavaa.

Marjapiirakka menossa uuniin

Ystävät, kiitos, kun olette!

Olen pohtinut monesti tämän ensimmäisen sairauslomaviikkoni aikana, miten sitä on itselleen niin ankara, kohtuutonkin. Miksi on niin vaikea sanoa itselleen kauniita sanoja tai kannustaa eteenpäin heikoissa hetkissä? Miksi on vaikea antaa itsensä vain olla, soimaamatta, syyttelemättä, ihmettelemättä?

Onneksi on ystävät, jotka kysyvät vointia ja laittavat viestiensä perään sydämen.

He kannustavat ja tsemppaavat, pyytävät kävelylle ja kehottavat keittämään maailmanparannuskahvit. Kuminauha-liikkuvuustreenin ohjaajakin sanoo, että ”ota tämä hetki nyt itsellesi ja nauti, hengitä syvään ja ole itsesi kanssa, ole itsellesi lempeä”. Siinä hengittäessäni hiukan puolikuntoisena ja tämänhetkiset rajani tiedostavana sain kyyneleet silmiini.

”Kiitollisuus herkistää, se saa itkemään”, totesi hyvä ystäväni minulle, kun ihmettelin, että kuinka voi kivuttomuuskin näin kovasti liikuttaa.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään