Kulukuuri: tarpeellisia hankintoja ja silkkaa säästämistä

Kirjoitin puolisen vuotta sitten ryhtyväni kulukuurille. Ja sen tein. Kun tarkastelen tätä aikaa kuukausi, viikko ja päivä kerrallaan, voin todeta, että mukavasti on sujunut. Olen – ainakin omasta mielestäni – onnistunut olemaan hankimatta yhtään uutta kesämekkoa, neuletakkia tai astiaa kaappeihini. Kierrättämisessä olen aivan alussa, mutta bensankulutus on ollut minimissä. Käytän autoa vain pakollisissa menoissa, joita tässä korona-ajassa on vähänlaisesti. Seuraa kulukuurin puolivuositilitys.

Violetti kukka olohuoneen pöydällä

Kuten jo yllä listasin, selkeä onnistuminen suhteessa asettamiini tavoitteisiin liittyy turhuuksien ostamiseen: päätin, etten hanki mitään turhaa, en uusia vaatteita, astioita tai yhtään mitään, mitä en oikeasti tarvitse. Siis oikeasti.

Uudet Muumimukit sekä Marimekon astiasarjat ja Urna-kukkavaasi houkuttelivat, mutta nekin jätin kaupan hyllylle.

Vaatekaapista olen tässä etäajassa löytänyt aivan kelpoja asukokonaisuuksia. Olen yhdistellyt hameita ja housuja hieman eri tavoin kuin aiemmin ja luonut asuun uutta twistiä korvakoruilla. Toimii.

En ole ostanut (houkutuksista huolimatta) uusia korvakoruja itselleni. Lahjaksi kyllä hankin Iltasatu designin korut hyville ystävilleni jouluksi. Tuiki tarpeellista.

Jääkaapissa ei ole nykyisin mitään ylimääräistä. Jos mieheen ja kotona vieraileviin poikiin on uskominen, siellä ei ole mitään. En osta ruokaa pahentumaan, vaan täytän kaappiin vain seuraavien päivien tarpeet ja ainekset. Pyrin kerran viikossa -kauppatahtiin, mutta tässä lipsun herkästi. Lähikaupasta saa tarvittaessa nopeasti maidot, leivät ja mandariinit. Helppoa mutta kallista. Tässä voisin petrata – ja säästää.

Aiemmassa missä mennään -postauksessa totesin, että kuukausittaisen postissa saapuvan kosmetiikkapaketin voisin laittaa tauolle. Nyt sen tein. Ja säästin 25 euroa kuukaudessa.

Alkuperäisenä tavoitteenani oli säästää johonkin isompaan kohteeseen puolen vuoden ajan. Ja niin olen tehnyt. En ole säästänyt itselleni, vaan ajatellut tällä kertaa omilleen muuttaneita poikiani. Heidän sisustukseensa olen satsannut tällä säästetyllä summalla. Kyllä kannatti!

Sen sijaan ekologisemmaksi en koe itseäni.

Sitä minun pitää todella harjoitella: kaikenlainen kierrättäminen, kompostointi ja lajittelu tuntuvat edelleen hankalilta. Olen kuitenkin siistinyt kymmenvuotiaan vaatekaappeja ja lahjoittanut hyväkuntoisia vaatteita eteenpäin. Se on mielestäni mitä parhain ekoteko! Taloudellista tästä puuhasta tekee se, että usein olen pyytänyt vastalahjaksi kahvipakettia. Eräänlaista vaihdantataloutta tämäkin.

Toinen sudenkuoppa oli joulu. Se aiheutti selkeän notkahduksen kulukuurissa, vaikka hankimme vain tarpeelliset lahjat ja joulusyömiset. Rahaa kului yllättävän paljon. Ehkä ensi vuonna vielä enemmän järkeä peliin?

Yksi hairahdus minulle joulun alla kävi:  hankin makuuhuoneeseemme pitkän pohdinnan tuloksena uudet Marimekon Unikko-koristetyynyt. Olen haaveillut niistä pitkään ja nyt ostin ne alennusmyynnistä. Säästin kuitenkin 40 % alkuperäisestä hinnasta…

Koska korona-aika on ollut paikon ahdasta ja ikävää, olen välillä hemmotellut itseäni ja perhettäni. Ja tulen jatkossakin hemmottelemaan. Viikonloppukimput, lauantaiset cafe lattet sekä maksulliset äänikirja- ja suoratoistopalvelut ovat jääneet arkeemme. En edes yritä niistä irti.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Puhutaan rahasta Ajattelin tänään

Inhimillisyys riittää – kohtaamisia vastaanotoilla ja sairaalassa

Olen aiemmin kirjoittanut osan seuraavista inhimillisistä kohtaamisistani Facebook-feediini, nyt julkaisen ne blogissa osana terveydenhuollon kohtaamisia käsittelevää kirjoitusta. Kuva on kotiinpääsyn aamulta, hymy oli herkässä, elämä edessä ja puna palannut poskille.

Kaikki alkoi, kun olin kärsinyt hieman yli viikon äärettömän kauheasta, sietämättömälle tasolle yltyneestä hermokivusta. Kipu johtui kaularangan prolapsin aiheuttamasta ahtaumasta – hermo oli jatkuvasti pahassa pinteessä. Minua onnisti, sillä pääsin päivystysleikkaukseen. Tarina alkaa yksityislääkärin vastaanotolta, leikkausviikon keskiviikolta.

Minna sairaalavaatteissa sairaalassa leikkauksen jälkeen

Tiedättekö, mikä on inhimillistä?

Se, kun vastapäätäni istuu asiansa osaava neurokirurgi. Hän kuuntelee minua. Hän katselee minua. Minä olen tuskainen. Roikun tuolilla pää alaspäin, sitten istun olkapää korvissa ja pää vinossa. Minä nostan kipeän puolen käden ylös. Hän tutkii minua. Me katsomme toisiamme silmiin. Hän puhuu viisaita. Minä olen hiljaa. Meillä on maskit, mutta katseesta tunnistan ihmisen. Päivystysleikkauksen kriteerit täyttyvät. Minä itken. Hän katsoo suoraan silmiin. Minä rauhoitun. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, huomenna nähdään.

Tiedättekö, mikä muu on inhimillistä?

Se, kun yhdeksän päivän sietämättömän sekä kaiken keskittymis- ja toimintakyvyn vievän hermokivun ja vuorokauden päivystysleikkausjonottamisen jälkeen kaikki on ohi. Kun havahdut heräämöhoitajan ilmoitukseen siitä, että leikkaus on onnistunut.

Kun herättyäsi tajuat nanosekunnissa, että kaikki kivut ovat poissa. Kun sormet, varpaat ja ajatus liikkuvat.

Heräämöhoitaja jutustelee minulle. Minä vastaan kurkku karheana. Hän kostuttaa suutani pyytäessäni ja valvoo vointiani vieressäni. Hänellä ei ole kiire. Hän hymyilee. Minä näen sen silmistä. Hän koskettaa minua puhuessaan. Minulla on turvallinen olo. En muista hetkeen olleeni näin helpottunut. Hän luovuttaa minut vuodeosastolle. Minua itkettää, kun sanon kiitos. Valot pimeyksien reunalla.

Inhimillisyyden ytimessä

Vuodeosastolla tapasin Sirkan ja Jaanan (nimet muutettu), huonetoverini. Ennen leikkausta, kivun kourissa, olin pääasiassa hiljaa, välillä itkin ääneen. Minusta ei ollut juttukaveriksi. Yksityisyys olisi tullut tarpeeseen. Osasto oli täynnä, eikä tähän ollut minkäänlaista mahdollisuutta.

Sirkka oli minua tasan 30 vuotta vanhempi. Sain sen selville, kun hän luetteli sosiaaliturvatunnustaan ääneen lääkkeenjaossa. Sirkka oli fiksu nainen. Kovia kokenut. Selkärankaa luudutettu ja kaikenlaista. Kädet eivät toimineet, mutta sormet ja pää pelasivat.

Sirkka jutteli, kannusti ja kehotti soittamaan kelloa – ”eivät ne muuten tänne osaa tulla”. Niinpä niin, eivät.

Jaana, minua hieman nuorempi nainen, saapui huoneeseen teho-osastolta. Sekunnin murto-osan, hänen tarinansa kuultuani, minua hävetti oma valittamiseni. Ystäväni ja kollegani toteamus siitä, että tällä osastolla oppii paljon – erityisesti elämästä – on varsin paikkansa pitävä. Omat murheet tuntuvat hetken niin kovin pieniltä.

Olimme inhimillisyyden ytimessä.

Me juttelimme kaikesta. Me jaoimme huoneen lisäksi suihku- ja wc-tilan sekä kaikki kokemuksemme. Me itkimme ääneen ja nauroimme lääkehuuruisille jutuillemme. Me tiesimme toistemme sairauskertomukset tahtomattammekin ja välillä vaivuimme vakavampiin aiheisiin: onko nykyhoitotyössä enää tilaa potilaille? Me arvostimme yhteen ääneen hymyileviä ja kolme minuuttia huoneessa viihtyviä sairaanhoitajia ja yövuoron kokenutta neurokirurgisen hoitotyön konkaria.

On ihailtavaa, miten joillakuilla on homma hallussa!

Kun lauantaiaamuna huoneeseen saapui hymyilevä, hyräilevä ja hyvää huomenta toivottava sairaanhoitaja, tiesin jälleen olevamme inhimillisyyden ytimessä: kohtaamisessa. Laskin, että hoitajalta vie noin viisi minuuttia tulla huoneeseen, laittaa huoneen ovi kiinni ja tervehtiä. Kertoa päivän säästä ja arvuutella yhdessä potilaiden kanssa, mitä puuroa sairaala-aamiaisella tänään tarjottaisiin.

Samaan viiteen minuuttiin hän kysyy voinnit ja kuulumiset, esittelee itsensä, avaa verhot ja pohtii ääneen maailman menoa. Hän on hyväntuulinen ja tartuttaa minuutissa raikkautensa potilaisiin. Hän ei vain jaa lääkkeitä, tee temppuja tai ”ole oikealla asialla”.

Nämä viisi inhimillistä minuuttia voivat olla käänteen tekeviä potilaalle.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Terveys Ajattelin tänään