On taas viikon parhaiden aika. Viikko on kulunut nopeasti ja valitettavasi se on ollut edeltäjänsä kaltainen: kiireinen, harmaansävyinen ja hieman takkuinen. Viikon parhaita sai jälleen etsimällä etsiä. Lopulta listasin kohokohdiksi työn tauottamisen hoksaamisen, syysauringon pilkahdukset ja Matruusin lopullisen kotiutumisen armeijasta. Millähän nimellä alkaisin kutsua häntä tästä lähtien?
Viikko on tuntunut erityisen harmaalta, sillä isäni sairastui vakavasti ja joutui pallolaajennukseen. Tai pääsi. Ilmoitus sairastumisesta, ambulanssista, sairaalahoidosta ja operaatiosta oli yllättävä, järkyttävä ja erityisen pysäyttävä. Hetken mietin, miten tällaisesta selviää. En voinut romahtaa kastikekauhan varteen, en voinut panikoida puhelimessa shokissa olevalle isän puolisolle. Alkuun en voinut – saati osannut – edes itkeä.
Yhdeksänvuotias ja armeijasta puoli tuntia aiemmin kotiin palannut Matruusi olivat keittiössä keskustelemassa kanssani, kun puhelin soi. Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Kaikki näyttivät järkyttyneiltä. Lapset aistivat nanosekunnissa, että jokin on pielessä. Kun olin saanut puhelimen toisessa päässä olevan rauhallisemmaksi, tärisin. Laitoin puhelimen pöydälle. Istuin. Sitten tulivat kyyneleet. Muutamissa minuuteissa silmieni edessä välähtivät kaikki isän kanssa vietetyt hetket, ne sellaiset nauruntäyteiset ja toimeliaat.
Pyyhin kyyneleet ja kiitin ääneen suomalaista terveydenhuoltoa – tiesin, että ennuste olisi hyvä.
Kun illalla soitin kaukana asuvalle pikkuvelipuolelleni, itkimme yhdessä. Liikuttavinta on, että puhelun alussa puhuimme isästä nimellä. Kun puhelu oli kestänyt liki tunnin, puhuimme isästä. Olimme yhteisen äärellä. Me, jotka emme juuri koskaan tapaa, soittele emmekä ole koskaan asuneet saman katon alla. Nyt olimme vahvasti toisiamme varten.
Onneksi isä voi olosuhteisiin nähden hyvin ja on kotiutunut. Lupaan pitää enemmän yhteyttä, kysyä kuulumisia ja käydä piipahduksilla. No more excuses.
Selittelyt saavat loppua myös lapaluun ja käden hermokipu-asiassa: kävin työterveydessä ja sain lähetteen uuteen magneettikuvaan ja neurokirurgille. Kaularankaahan ei ole kuvattu lainkaan operaation jälkeen. Onnekseni (?!) vaiva on nyt toisella puolella, leikattu puoli on täysin oireeton. Jos kyse olisi sittenkin ”vain” kyynärhermon pinnetilasta… Olen siis himmaillut työssä sekä pysytellyt mahdollisimman paljon pois koneelta ja luurilta. En ole liiemmin murehtinut siivoamisesta, kuten kuvasta näkyy.
Olen käynyt naprapaatilla, lenkkeillyt, treenannut ja hoitanut jääpusseilla niskan ja lavan aluetta. Seuraavalla viikolla pyrin samaan, vaikka opetusta onkin paljon. Ihaninta oli, kun lauantaina huomasin tulehduskipulääkekuurin alkavan hiljalleen helpottaa hermokipua, halleluja!
Matruusin kotiinpaluukin oli ennen kaikkea iloinen ja ihana asia.
Kotiin saapui armeijansa hyvin arvioin suorittanut nuorukainen. Liki kymmenen kuukautta meni ihmeen nopeasti. Niin totesimme yhteen ääneen miehen kanssa. Matruusi oli jokseenkin eri mieltä asiasta. Pojan kotiutuminen tietää elämän vilkastumista, kun sekä ulko-ovi että jääkaapin ovi käyvät kuin saluunassa. Ruokaa kuluu selkeästi enemmän kuin kolmelle kokatessa, ja jääkaapissa on oltava täytettä huomattavasti enemmän kuin niinä päivinä tai aikoina, kun Matruusi on poissa. Hänestä jääkaappi on tyhjä tilanteessa, jossa minä näen siellä vaikka mitä!
Yksi viikon kohokohdista oli, kun isoäitini täytti 91. Pääsimme tervehtimään isovanhempia, veimme kukat ja puhelimme mukavia. Yhdeksänvuotias oli tehnyt kortin, jota yhdessä ihailimme. Syyskuu on täynnä juhlia: ensin isoäiti, sitten esikoinen ja viimeisenä yhdeksänvuotias. Lisäksi syyskuun loppuun sijoittuvat velipuolen sekä kahden ystäväni syntymäpäivät. Niin, ja lokakuussa on oma synttäripäiväni.
Ironisesti lopetankin viikon parhaat seuraavaan toteamukseen: Elämä on yhtä juhlaa!
Tähän on tultu.
Minna
