Sano se ääneen: P*skalasit päässä – kun oma kuva ei miellytä
Meillä kaikilla on takuuvarmasti niitä hetkiä, päiviä, viikkoja ja kuukausia (ehkä jopa vuosia), kun peilistä katsoo ihminen tai ihmistä läheisesti muistuttava otus, joka ei vastaa tahtotilaamme eikä odotuksiamme.
Peilaamme näissä hetkissä paitsi itseämme myös muiden ajatuksia ja median vaatimuksia – miltä sitä pitäisikään näyttää ja minkälainen ensivaikutelma antaa? Peilistä saattaa katsoa median muottiin sopimaton ja muiden mielestä liian jotakin oleva tai liikaa jotakin tekevä keski-ikäinen nainen, jolle omakuva irvailee, että pistäisit edes pipon päähäsi.
Onneksi näitä p*skalasit päässä -hetkiä on näin vanhemmiten verrattain vähän eivätkä median lähinnä nuoriin kohdistuvat vaateet enää hetkauta. Voin kulkea kotiasussa, jättää tukan kampaamatta ja olla suurimman osan ajasta olomuotooni, ulkonäkööni ja vaatekaapin antimiin tyytyväinen. Voin katsoa peiliin ihaillen ja löytää itsestäni parhaat puolet.
Osaan kääntää ne kameralle ja hymyillä sopivissa hetkissä.
On kuitenkin aamuja (ja päiviä, iltoja, viikonloppuja, viikkoja, kuukausia), jolloin ajattelen ensisijaisesti, että kunpa olisin hoitanut etuhampaiden välisen raon kuntoon ennen murrosikää, kuten hammaslääkäri tuolloin ehdotti. Mutta en minä uskaltanut. Muistan lisäksi jo kymmenvuotiaana miettineeni, tunnistaisinko itseni peilistä, jos hampaat olisivat kiinni toisissaan…
Näinä hetkinä myös nenäni, hiukseni ja leukaperäni näyttävät sopimattomilta, ja yleisilme on tunkkainen. Näytän marsulta, harakalta ja ennen kaikkea väsyneeltä. Soimaan itseäni vaatevalinnoista: kaikki vaatekaappini vaatteet näyttävät vanhoilta ja ovat tiukkoja, löysiä, värittömiä, kulahtaneita ja milloin mitäkin. Koti on sotkuinen, ruoka epäonnistunutta ja elämä piloilla.
Osaanko edes toimia työssäni, opetanko oikeaan suuntaan ja teenkö tutkijana oikeita valintoja?
P*skalasit päässä -syndrooma ajaa mielen ylikierroksille ja saa peilikuvan vääristymään. Se kääntää suun vinoon ja olotilan pakkaselle. Niinä hetkinä on hyvä muistuttaa itselleen, että kaikki tuo on (ainakin suurimmaksi osaksi) vain oman pään sisällä – muut näkevät ja kokevat sinut toisin. He näkevät kuvasi kauniina, vaate- ja ammatinvalintasi onnistuneina. Toinen, mistä kannattaa muistuttaa itseään pahimman kohtauksen mentyä ohi, on se, että tämä todella menee ohi. Henkilö, jolla ei ole masennusta, ahdistusta tai vakavaa itsetunto-ongelmaa, selviää tästä.
Näistä hetkistä selviytymiseen auttaa myös se, ettei koskaan mieti itseään tai itsestään toisten ihmisten kautta.
En enää ajattele, että minun pitäisi olla hyvä ja riittävä jollekulle toiselle – vanhemmille, miehelle, lapsille, ystäville, työtovereille – ja mahtua johonkin tietynlaiseen stereotyyppiseen malliin 43-vuotiaasta opettaja-tutkija-projektipäällikkö-naisesta. Minulla on mahdollisuus olla oma persoonallinen itseni lyhyine hiuksineni, hammasrakoineni ja ihan tavallisine vaatteineni. Minun ei tarvitse miellyttää muita eikä taipua muiden tahtoon.
Tämä (todellinen!) oivallus on varmasti johtanut siihen, että p*skalasit päässä -hetkiä on nykyään hyvin harvoin. Vaikka mieli välillä yrittää, annan nopeasti järjelle luvan huutaa sille takaisin – puhua päälle kovaa ja korkealta.
Tähän on tultu.
Minna
Kuva: Arto Arvilahti
