Korona-aikaa on takana aika tarkkaan vuosi ja kolme kuukautta. Vuosi ja kolme kuukautta sitten pakkasin työvälineeni kampukselta, rakensin työpisteen esikoisen entiseen huoneeseen ja asennoidun uuteen etä-liitteiseen arkeen. Noin puoli vuotta sitten alkoivat koronarokotukset, ja tällä hetkellä valtakunnassa uumoillaan laumaimmuniteetin saavuttamista elokuun loppuun mennessä. Vaikka ylioptimistisen luonteen ja asenteen omaankin, tähän asiantuntijaskenaarioon minä en usko.

Liki puoleentoista vuoteen mahtuu kaikenlaista: tietämättömyyttä, ennakkoluuloja, vähättelyä, rohkeutta, kärsivällisyyttä ja kärsimättömyyttä, uskoa, toivoa ja villejä kesälomaunelmia. Tunteita laidasta laitaan, itkua, hampaiden kiristelyä, malttamattomuutta ja sitten kun -ajatuksia. Yhtenä – etenkin koronan toisen aallon aikana ilmaantuneena – tunteena olen havainnut pelon. Pelon sairastumisesta, pelon tartuntojen kasvusta, pelon liikkumisesta, osallistumisesta ja siitä, ettei tautitilanne talttuisi koskaan.

Olen selättänyt pelkoni järjellä. Olen päättänyt selviytyä ja pysyä loitolla. Olen yrittänyt pitää huoleni kurissa. Vaikka vaikeaa se on ajoittain ollut.

Kun tärkeä ystäväni sairastui, oli huolta ja pelkoja erityisen hankala pitää aisoissa. Ystäväni ei voinut hyvin. Ystäväni on hyväkuntoinen ja nuori, eikä hänellä ole perussairauksia. Kaiken järjen mukaan hän (jos joku) selviäisi koronaviruksesta ”helpolla”. Mutta ei, ei selvinnyt. Hänen sairastamistaipaleensa oli pitkä ja karikkoinen. Olin aistivinani sairastelun keskivaiheilla jopa hitusen toivottomuutta – selviääkö tästä koskaan, palautuuko ikinä työkuntoiseksi?

Ystäväni kuumeili ja voi huonosti. Hänen päätään särki, häntä väsytti ja huimasi. Häntä ei väsyttänyt ja huimannut vain hetkittäin, vaan oirehdinta oli jatkuvaa istuma- ja pystyasennossa. Viikon sairastettuaan ystäväni joutui piipahtamaan sairaalassa. Pahimmat oireet eivät laantuneet. Väsymys puski päälle, ja ystävä nukkui 12 tuntia yössä ja ainakin kahdet päiväunet päiväsaikaan. Siitä huolimatta väsymys ei vain taittunut.

Minua hirvitti. Olin sydänjuuriani myöden huolestunut ja kysyin päivittäin (joka ikinen aamu ja ilta) mitä hänelle kuuluu. Pelkäsin vastausta. Aloin pelätä myös kaikenlaista liikkumista yhtään missään.

Niin monen ääneen tokaisema ”pikku nuha” oli saanut aivan uuden ja varsin inhorealistisen merkityksen. Pelottavan sävyn.

Neurokorona. Niin ne ajattelivat, viisaammat valkotakit yllään. Neurokorona onkin koronan muodoista se kaikkein ikävin, oireiltaan pitkäkestoisin ja sairastavaa eniten ja pisimpään rasittava. Se vie terveyden, työkyvyn, jaksamisen ja lopulta yöunet. Se saa huokailemaan, unohtelemaan ja toimimaan hitaalla. Se vaatii toiminnanohjauksen uudelleen käynnistystä ja pitkän toipumisajan. Se saa muistelemaan terveitä päiviä kaiholla ja ystävät pelkäämään.

Onneksi tiedän, että minun ystäväni on sinnikäs. Arki palailee hiljalleen uomiinsa, ja vaikka elimistö palautuu entiseensä kovin verkkaisesti, on työhön paluu ja ”normaaliarki” jo liikuttavan lähellä. Kun ystäväni kirjotti minulle viestin, johon hän liitti ottamansa kuvan varpaistaan kylmässä merivedessä, tiesin, että toipuminen on käynnissä.

Enemmän kuin mitään toivon, että ystäväni on pian tolpillaan. Että pääsemme pitkille lenkeille parantamaan maailmaa. Että voimme unelmoida kesälomamatkoista ja jakaa vertaistuellisia kokemuksia perhe-elämästä.

Samalla odotan omaa rokoteaikaani malttamattomana. Toivon sen olevan jo elokuussa, mutta jaksan juuri ja juuri uskoa lokakuuhun.

Kun hahmottelin ja kirjoitin tämän tekstin otsikkoa, päässäni alkoi soida vanha tuttu välituntileikki ”Kuka pelkää mustaa miestä?” Nykyään mustan miehen tilalle on toki pakotettu mustekala tai jokin muu neutraali otus tai asia. Kuka tietää, ehkä vielä joskus mustekalat vaihtuvat koronaksi…

Tähän on tultu.

Hitaasti mutta varmasti, rakas ystävä.

Minna

Kuva: Ystävä