Havaintoja sairauslomalta

Kuten tiedätte, olen ollut kaksi viikkoa sairauslomalla. Se on ollut opettavaista ja ajoittain ahdistavaa aikaa. Olen listannut neljä  totuutta ensimmäisiltä sairauslomaviikoilta: 1) Sairauslomalla on melko puuduttavaa, 2) toipilaana oleminen on lopulta melko työlästä, 3) työasioista on ajoittain vaikea pysyä erossa ja 4) kaikkeen tottuu.

Vaikka kuinka haluaisi, ensimmäiseen viikkoon ei jaksakaan niin kuin on ajatellut. Niskaa kolottaa, päätä särkee ja olo on kuin pahimman vatsataudin jälkimainingeissa. Hutera, heikko ja huokaileva. Olen kaikkeni antanut lenkin ja kuminauhatreenin jälkeen. Nyt toisella viikolla on ollut helpompaa.

Muita havaintojani sairauslomalta:

Aika kuluu hitaasti, kun taas toisaalta yhtäkkiä kello on aina viisi.

Televisiota voi katsoa päivälläkin. Vielä viikko sitten en olisi uskonut. Nyt menee Sykkeet ja kaikenlaiset sisustusuusinnat varsin mukavasti. Uutiset voi katsoa kahdesti aamulla, kahdesti päivällä ja kahdesti illalla.

Sadepäivä on onnenpäivä sairauslomallakin – ei tee mieli suorittaa mitään. Ei tule ”pitäisi tehdä”-filis.

Omaa olotilaansa ehtii tarkkailemaan monta tuntia päivässä. Taipuuko niska, liikkuuko pää, nouseeko jalka? Maistuuko ruoka tai janottaako? Väsyttääkö?

Huono omatunto kolkuttelee, vaikka saisi luvan kanssa vain olla.

Huonon omatunnon olen saanut aikaan seuraavista: tiskit lojuvat tiskialtaassa, eteisessä on hiekkaa, pyykit on pesemättä, kaularanka ei kykene tietokonehommiin, en soittanut ystävälle takaisin tunnin sisällä, en soittanut isovanhemmille lainkaan, en patistanut yhdeksänvuotiasta läksyjen tekoon, en jaksanut kuulustella englannin sanoja, söin lapsen pääsiäisherkkukasasta salaa suklaata.

Koska…kahvin kanssa tarvitaan suklaata. Tai jäätelöä. Tai pullaa. Jotain pientä ja makeaa. Koska omista kaapeista ei löytynyt, piti vaihtaa kaappia. Loogista, eikö?

Kevät tulee kohisten: linnut melskaavat heti aamusta, valoisa aika on lisääntynyt siten, että illallakin on valoisaa, pihan sepelit on lakaistu, pihan lapset viettävät suurimman osan vapaa-ajastaan ulkona ja naapurin trampoliinilla käy vilske.

Iltaisin väsyttää, vaikka päivän suurin ja ihmeellisin tekeminen on pysyä hengissä.

Niin, ja jumpata kuminauhalla, tehdä muutamia kyykkyjä ja käydä kerryttämässä kilometrejä, jotta kaularangan verenkierto pysyy vilkkaana.

Tekeminen loppuu nopeasti. Tekemistä toki on vaikka kuinka (katso kohta huono omatunto kolkuttelee), mutta jaksaminen, vire ja motivaatio riittävät vain niin sanottuihin mukaviin asioihin. Ja mukavat tekemiset loppuvat melko nopeasti heti aamupäivällä.

Rutiinit kärsivät. Olen pohtinut tätä niin, että rutiineja on hyväkin välillä rikkoa ja yrittänyt sopeutua uuteen arkeen. Samalla hiukan pelottaa, miten ikinä selviän sairausloman jälkeisestä arjesta vanhoine rutiineineen.

Kun pitäisi olla skarppi ja odottaa iltauutisiin.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Terveys Ajattelin tänään

Ainoa kotini – niin väkevä, rehellinen, koskettava

Minulta on pyydetty uutta kirja- ja sarjasuosikkilistausta. Päätin, että sairauslomalla (kun on aikaa katsella sarjoja ja lukea kirjoja) teen koonnin. Luettuani kolme kirjaa ja katsottuani kolme sarjaa viikossa ajattelin, että nyt on oikea aika kirjoittaa. Kun olin lukenut viimeisen kirjan, ymmärsin, etten voi kirjoittaa näistä kolmesta teoksesta samassa postauksessa. Enkä missään nimessä voisi yhdistää viimeistä kirjaa suoratoistopalvelusarjojen arviointiin. Päätin siis kirjoittaa vain kolmannesta kirjasta. Palataan muihin sitten myöhemmin.

Kun olin kuunnellut kaksi sairauslomani ensimmäistä kirjaa, Ikigain ja Hyvä tarjous -kirjan, päädyin lukuisista suosituksista Hanna Brotheruksen Ainoa kotini -teokseen. Teosta suositeltiin blogeissa, Facebookissa ja Instagramissa. Siitä puhuttiin naistenlehdissä ja ystäväkävelyillä. Lauri Tähkän some-päivityksen jälkeen olin varma, että tässä kirjassa on oltava jotain. Tartuimme kahden hengen kirjakerhomme kanssa siihen oitis.

Ja onneksi tartuimme. En muista, milloin olisin lukenut tai kuunnellut mitään tämän kaltaista.

En muista, milloin jokin kirjallinen teos olisi yhtä aikaa ravistanut minut hereille ja saanut sykkyrälle. En muista, milloin olisin itkenyt lukiessani. En muista koskaan lukeneeni mitään yhtä väkevää, omakohtaista ja rehellistä kuin tämän. Ainoa kotini on autofiktiivinen teos: se sisältää runsaasti kirjailijan omia, aitoja elämänkokemuksia, mutta on luonteeltaan kuitenkin fiktiivinen. Tarina. Romaani. Minä ajattelin sen täytenä totena.

Ahmin kirjan kahdessa päivässä. Olin myyty. Olin järkyttynyt. Olin liikuttunut. Olin peloissani ja olin ahdistunut. Olin utelias, jännittynyt ja jollakin omituisella tavalla koukuttunut. Olin sivustakatsoja.

Ennen kaikkea olin vaikuttunut. Ainoa kotini on rehellinen ja vahva kuvaus yhdestä elämästä sen kaikkine kiemuroineen, pelkoineen, kommervenkkeineen. Se on aikuisen naisen elämänkerta, jossa puidaan lapsuus, nuoruus ja vanhemmuus sekä sukupolvelta toiselle siirtyvät mutkat. Se kertoo naiseksi kasvamisesta ja naisena elämisestä. Se kertoo syntymästä ja menetyksestä sekä pui monitahoisesti erilaisia vuorovaikutussuhteita.

Se on omanlaisensa rakkausromaani kaikkine kupruineen ja epätäydellisyyksineen.

Kerronta on taitava, ja kirja yllättää. Pidätin henkeä kohdassa, jossa tytär kirjoittaa äidilleen kirjeen ja äiti vastaa siihen. Tämä oli varmasti kirjan käännekohta. Ainakin itselleni – ymmärsin yhtäkkiä, mistä kaikesta tässä onkaan kysymys. Sydämen sykkeeni kohosi, hartiani nousivat korviin ja hengittämiselle oli tehtävä tietoisesti tilaa. Kirja piti niin lujasti otteeseen, että sen kuuntelu oli vaikea lopettaa. Janosin lisää, janosin ratkaisuja. Janosin tietoa ja tapahtumien kuvausta. Miten tästä kaikesta on selvitty? -kysymys täytti pienen mieleni valehtelematta kirjan jokaisessa kappaleessa ja lauseessa, joka ainoalla rivillä.

Ainoa kotini on voimakas, tunteita herättävä ja pinnalle jäävä tosijuttu. En pystynyt sen luettuani miettimään uutta kirjaa, sillä en usko, että mikään koskaan menisi tämän ohi tai yli, mikään ei koskisi yhtä syvältä kuin tämä. Mikään ei saisi sisäistä myrskyä ja myllerrystä aikaan niin kuin tämä teos.

Yksikään tarina ei tekisi minusta yhtä riippuvaista.

Minun teki mieleni kirjoittaa Hannalle (kyllä, puhun hänestä kuin ystävästäni, jonka opin vasta tuntemaan) viesti, jota tavasin monesti mielessäni ja joka meni näin: ”Voi, Hanna, minkä teit!”

Luin kirjan kustantajan, WSOY:n, kuvauksen kirjasta vasta kuuntelukokemukseni jälkeen. Minua itketti.

”Ainoa kotini on romaani naisen halusta nähdä itsensä kokonaisena. Hanna Brotheruksen esikoisromaani luotaa naisen elämänvaiheita kaunistelematta ja samastuttavasti. Teos käsittelee lapsuutta ja äitiyttä, perhe- ja parisuhteita, sukupolvelta toiselle siirtyviä suruja ja ylitsevuotavaa rakkautta. Ja sitä kun rakkaus ei riitä ja kun ei riitä itselleen.”

Kaiken kattavaa on elämisen vimma ja keskeneräisyyden hyväksyminen.

Tähän on tultu.

Minna

Kuva: WSOY

Puheenaiheet Kirjat Ajattelin tänään