Viikon parhaat: maaliskuun synnytystalkoot

Viikko on ollut edeltäjänsä kaltainen, ja kiireitä on riittänyt. Vanhan kansalaistiedon mukaan maaliskuu on vilkkain synnytyskuukausi (juhannuslapset syntyvät), ja minä voin helposti todistaa sen: opinnäytetöitä, kirjallisia töitä ja hankehakemuksia syntyy kuin tehtaassa. En tiedä tilannetta naistenklinikoilla, mutta täällä Turun ammattikorkeakoulussa kyllä synnytetään! Huhtikuun puolivälin jälkeen tilanne usein tasaantuu alkaakseen uudelleen kesäkuun korvilla. Ruuhkahuippuja.

Ruuhkahuiput näkyvät minussa. Olen luonnostani positiivinen, eteenpäin katsova ja avoin persoona, opettaja, joka kestää painetta, kritiikkiä ja erilaisia näkökulmia, myös kiirettä ja kiireentuntua. Mutta hallinnantunteen menettämistä en kestä. Hallinnantunne katoaa herkästi ruuhkahuipuissa, keskellä kiivaimpia synnytystalkoita. Silloin, kun pitäisi olla valmis kokoamaan välineet, kannustamaan kanssakätilöitä, valmistautua yllätyksiin ja kehottaa viimeisiin ponnistuksiin. Kun voimat uhkaavat loppua liki kymmenen kuukauden odotuksen ja valmisteluiden jälkeen. Silloin ei saisi ilmaantua mitään ylimääräistä. M i t ä ä n  y l i m ä ä r ä i s t ä.

Ylimääräisiltä ei kuitenkaan voi välttyä: sähköposti kilisee, messenger kilisee ja Slack kilisee.

Yhdeksänvuotias tarvitsee apua koulutehtäviinsä, esikoinen kaipaa lounasta, lomailevalla Matruusipojalla on asiaa, eteinen, keittiö ja kylpyhuone kutsuvat siivoamaan. Mutta minä vain synnytän. Kun yhdestä synnytyksestä selvitään, pyyhitään hikipisarat otsalta ja aletaan puhista seuraavaa ulos. Iltapäiviin (ja iltoihin) jää järjetön määrä tarkistettavia sähköposteja, kirjallisten töiden tarkastuksia ja ohjausaikojen tsekkauksia.

Kun hallinnantunne sitten eräänä päivänä hetkellisesti katosi, olin varma, että tästä synnyttämisestä minä en selviä. En kätilönä enkä synnyttäjän. Piti ottaa käyttöön synnytyksestä palautumiskeinoja. Sellaisia jokaiselle – minkä tahansa tyyppisen – synnytyksen kokeneelle varsin tuttuja menetelmiä:

Hengittely

Minä hengitin. Minä hengitin ennen puserruksia, niiden väleissä ja tuotosten valmistuttua. Minä hengitin Eeva Koulun kirjasta oppimani mantran mukaan ”vedä ilmaa sisään, hengitä vatsaan saakka, vatsaan saakka…hengitä vatsaan”. Nostelin hartioita ja tarkkailin, että ilma kulkee varmasti ihan vatsanpohjaan saakka.

Vedin henkeä ja sain happea. Jaksoin jatkaa synnyttämistä.

Lepo

Minä lepäsin. Tauotin, kävin ulkona, söin, istuskelin, kuuntelin kirjaa ja makoilin sohvalla. Useimmiten lepäilin vasta suurimman ponnistelun jälkeen, toisinaan myös siinä vaiheessa, kun oltiin keskellä kaaosta. Otin pienen aikamatkan kesäisille niityille ja sain ajatukseni hetkeksi pois synnyttämisestä. Sitten supistus ja paine puskivat päälle aaltoina, eikä auttanut kuin jatkaa. Ja jaksaa.

Palkinnot

Kun synnytysurakka oli ohi, palkitsin itseni jollakin. Usein hyvällä kahvilla ja palalla suklaata. Palkintoihin lukeutuivat myös oma aika lenkillä, oma aika kotitreeneissä, oman sarjan katselu sängyssä. Hyvä yöuni. Pitkän ja palauttavan yön jälkeen jaksaa taas valmistautua uuden päivän koitoksiin.

Ajatusten vieminen pois kuormittavasta

Viikon pelasti tässä kohdassa aivan toisenlaiset synnytystalkoot. Sain auttaa Matruusipojan kahta hyvää ystävää äidinkielen ylioppilaskokeisiin harjoittelussa. En ole äidinkielen opettaja, en lukenut suomen kieltä enkä valmistunut sellaisista oppilaitoksista, että minulla olisi ”oikea pätevyys” opettaa suomen kieltä lukiolaisille, mutta minä osaan kirjoittaa ja käyttää kieltä riittävällä tasolla. Osaan myös (omasta mielestäni ainakin) opettaa.

Tiedän, mitä näissä äidinkielen kokeissa tarvitaan ja vaaditaan. Kaikkein parasta ja liikuttavinta – samalla palauttavaa ja eheyttävää – tässä on se, että nämä oman poikani kaverit pyysivät itse minua. He tiesivät, että teen mieluusti tällaista ja kysyivät, josko auttaisin.

Sain näistä kolmesta Teams-preppauskerrasta niin paljon itselleni voimaa ja iloa, että hymyilin läpi ruuhkahuippujen.

Jännitin koepäivinä ja ristin käteni. Odotin kokeen julkistamista ja halusin kuulla, miten koe oli mennyt. Molemmat kokivat lukutaidon kokeen haastavaksi, mutta kirjoitustaidossa he olivat synnyttäneet yli 5500 merkkiä kuudestatuhannesta. Minua hymyilytti. ”Ne teidän mutsin neuvot kyl auttoi viittaamaan ja lisäämään merkkejä suorilla lainauksilla!” Minua itketti.

Perjantaina ovikello soi ja sain kukkia. Minua itketti jälleen. Molemmille äideille kirjoitin, etten tarvitse kiitosta enkä palkkiota, minulle riittää, että minä kelpaan opettamaan parikymppisiä nuoria miehiä.

Minua pyydetään ja minuun luotetaan.

Tässä viikossa tämä on ollut kaikkein kantavin voima. Kun mietinkin tätä asiaa, minua liikuttaa. Suurin toiveeni on, että nämä nuoret saavat onnistumisen kokemuksen kirjoituksistaan, että he saisivat kokemuksen siitä, että pitkä matka on tuottanut hienon ja varsin riittävän tuloksen.

Maaliskuun kolmas viikko ei onneksi synnyttänyt meille vauvoja, mutta sain ja saimme kokea valtavasti uusia alkuja. Tuotoksia, kokemuksia, ajatuksia. Kohtaamisia.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Työ Ajattelin tänään

Kaiken takana on hyvä opettaja

Opettajalla on erityinen merkitys oppimisessa ja onnistumisen kokemuksessa.

Opettajalla on suurin merkitys oppimisessa ja onnistumisen kokemuksessa.

Opettajan persoonallisuudella on väliä.

Seuraa tarina opettajista. Siitä, kuinka kieliä lopulta opitaan. Tai ihan mitä tahansa.

On oikeastaan melko sama, mikä on opettajan opetettava vastuualue, sillä eniten merkitystä on sillä, minkälainen kemia opettajan ja opiskelijan välille syntyy. Opettajan persoona tuo opetettavaan aiheeseen oman twistinsä, ja opiskelijaa kiehtoo erityisesti se, että joku on erilainen. Opettajan pitää saada opiskelija ikään kuin puolelleen. Ensihetkistä.

Opettajan erilaisuus innostaa. Innostus motivoi. Innostus myös opettaa: innostunut opettaja innostaa vääjäämättä oppilaansakin.

Olen saanut seurata kolmen lapsen koulunkäyntiä. Ensimmäisten kahden kohdalla koko peruskoulu- ja toisen asteen koulutien loppuun saakka. Kaikki sujui mukavasti, kunnes yläkoulu ja murrosikä alkoivat. Sitten ei enää jaksanut kiinnostaa eikä kiehtoa. Parasta koulussa olivat välitunnit ja ruokailun jälkeiset Sale-juoksut. Samassa siirtymässä iloiset, leikkisät ja ymmärtäväiset luokanopettajat jäivät historiaan, alakoulun käytäville. Tilalle tulivat tiukahkot ja vaativat aineenopettajat. Erityistä negatiivista huomioita saivat ne hyvin vanhakantaiset, muinaisjäänteiksi kutsutut kielten opettajat.

Ja kun juuri tässä vaiheessa tarvittaisiin niitä iloisia, ymmärtäväisiä ja kaikesta koko ajan muistuttelevia Marimekon mekkoihin ja kauluspaitoihin sonnustautuneita luokanopettajia. Tarvittaisiin persoonia, joilla on sekä kyky kohdata nuoret että opettaa omaa ainettaan intohimoisesti, omalla persoonallaan. Kaikenlainen tarinointi ja välispiikki on sallittua. Toiminnallisia menetelmiä unohtamatta.

Nuorena ei ole helppoa. Jos opettaja on nuorista tylsä, oppiminenkaan ei ole helppoa.

Koska ei kiinnostaa, eikä ole ”motia”. ”Moti” voi hukkua myös, jos opetusmenetelmät eivät ole pysyneet ajan ja opetussuunnitelmien kehityksessä mukana. Totista totta on, että vanhoilla kalvoilla ja monisteillakin vielä selviää, mutta persoonattomalla, kuivalla ja tylsällä opetustavalla on auttamatta ulkona! Nuoret äänestävät jaloillaan, lintsaavat, katselevat videoita. Ja saavat (säälistä tai armosta) vitosen todistukseensa.

Jossain kohdassa näitä vitosia sitten pitää korottaa – läpipääsy onkin välttämätöntä, jos aikoo suorittaa kokeensa hyväksytysti ja saavuttaa jatko-opiskelupaikan. Nuoret havahtuvat tähän tavallisesti viikkoa kahta ennen koitosta, mutta vanhempien ja taitavien ammattilaisten säännöllisellä muistuttelulla saatetaan asia ottaa esille jo kuukautta ennen h-hetkeä.

Sitten alkaa hulina. Kissojen ja koirien kanssa etsitään pätevää opettajaa. Kaikenlaiset vertaisringit ja some-palstat huudellaan yksityisopettajien yhteystietoja ja koitetaan saada apua heikkoon suoritukseen.

Ja sitten yhtäkkiä se natsaa.

Paikalle saapuu nuorehko miesopettaja. Hän tervehtii, esittelee itsensä ja henkäisee ikkunasta avautuvalle maisemalle.

Opiskelun pakkoraossa oleva siirtyy opettajan viereen ja selittää jotain ympäripyöreää merimaisemasta. Hän on keittänyt kahvia itselleen ja opettajalle. Suklaatakin on tarjolla.  Opettaja tarkkailee ja zoomaa tilannetta ensimmäisen tunnin. Hän kyselee ja kertoo kaikenlaisia tarinoita. Hän koukuttaa nuoren nanosekunnissa.

Hän saa nuoren hymyilemään. Viikkojen aikana hän saa nuoren luottamaan itseensä, uskomaan kykyihinsä. Nousemaan siivilleen.

Ja kuukauden kuluttua kokelas lähtee kokeeseensa. Minua itkettää.

Tiesin heti, että tässä onnistutaan. Opettajalla on väliä.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Ystävät ja perhe Ajattelin tänään