Viikko on ollut edeltäjänsä kaltainen, ja kiireitä on riittänyt. Vanhan kansalaistiedon mukaan maaliskuu on vilkkain synnytyskuukausi (juhannuslapset syntyvät), ja minä voin helposti todistaa sen: opinnäytetöitä, kirjallisia töitä ja hankehakemuksia syntyy kuin tehtaassa. En tiedä tilannetta naistenklinikoilla, mutta täällä Turun ammattikorkeakoulussa kyllä synnytetään! Huhtikuun puolivälin jälkeen tilanne usein tasaantuu alkaakseen uudelleen kesäkuun korvilla. Ruuhkahuippuja.

Ruuhkahuiput näkyvät minussa. Olen luonnostani positiivinen, eteenpäin katsova ja avoin persoona, opettaja, joka kestää painetta, kritiikkiä ja erilaisia näkökulmia, myös kiirettä ja kiireentuntua. Mutta hallinnantunteen menettämistä en kestä. Hallinnantunne katoaa herkästi ruuhkahuipuissa, keskellä kiivaimpia synnytystalkoita. Silloin, kun pitäisi olla valmis kokoamaan välineet, kannustamaan kanssakätilöitä, valmistautua yllätyksiin ja kehottaa viimeisiin ponnistuksiin. Kun voimat uhkaavat loppua liki kymmenen kuukauden odotuksen ja valmisteluiden jälkeen. Silloin ei saisi ilmaantua mitään ylimääräistä. M i t ä ä n  y l i m ä ä r ä i s t ä.

Ylimääräisiltä ei kuitenkaan voi välttyä: sähköposti kilisee, messenger kilisee ja Slack kilisee.

Yhdeksänvuotias tarvitsee apua koulutehtäviinsä, esikoinen kaipaa lounasta, lomailevalla Matruusipojalla on asiaa, eteinen, keittiö ja kylpyhuone kutsuvat siivoamaan. Mutta minä vain synnytän. Kun yhdestä synnytyksestä selvitään, pyyhitään hikipisarat otsalta ja aletaan puhista seuraavaa ulos. Iltapäiviin (ja iltoihin) jää järjetön määrä tarkistettavia sähköposteja, kirjallisten töiden tarkastuksia ja ohjausaikojen tsekkauksia.

Kun hallinnantunne sitten eräänä päivänä hetkellisesti katosi, olin varma, että tästä synnyttämisestä minä en selviä. En kätilönä enkä synnyttäjän. Piti ottaa käyttöön synnytyksestä palautumiskeinoja. Sellaisia jokaiselle – minkä tahansa tyyppisen – synnytyksen kokeneelle varsin tuttuja menetelmiä:

Hengittely

Minä hengitin. Minä hengitin ennen puserruksia, niiden väleissä ja tuotosten valmistuttua. Minä hengitin Eeva Koulun kirjasta oppimani mantran mukaan ”vedä ilmaa sisään, hengitä vatsaan saakka, vatsaan saakka…hengitä vatsaan”. Nostelin hartioita ja tarkkailin, että ilma kulkee varmasti ihan vatsanpohjaan saakka.

Vedin henkeä ja sain happea. Jaksoin jatkaa synnyttämistä.

Lepo

Minä lepäsin. Tauotin, kävin ulkona, söin, istuskelin, kuuntelin kirjaa ja makoilin sohvalla. Useimmiten lepäilin vasta suurimman ponnistelun jälkeen, toisinaan myös siinä vaiheessa, kun oltiin keskellä kaaosta. Otin pienen aikamatkan kesäisille niityille ja sain ajatukseni hetkeksi pois synnyttämisestä. Sitten supistus ja paine puskivat päälle aaltoina, eikä auttanut kuin jatkaa. Ja jaksaa.

Palkinnot

Kun synnytysurakka oli ohi, palkitsin itseni jollakin. Usein hyvällä kahvilla ja palalla suklaata. Palkintoihin lukeutuivat myös oma aika lenkillä, oma aika kotitreeneissä, oman sarjan katselu sängyssä. Hyvä yöuni. Pitkän ja palauttavan yön jälkeen jaksaa taas valmistautua uuden päivän koitoksiin.

Ajatusten vieminen pois kuormittavasta

Viikon pelasti tässä kohdassa aivan toisenlaiset synnytystalkoot. Sain auttaa Matruusipojan kahta hyvää ystävää äidinkielen ylioppilaskokeisiin harjoittelussa. En ole äidinkielen opettaja, en lukenut suomen kieltä enkä valmistunut sellaisista oppilaitoksista, että minulla olisi ”oikea pätevyys” opettaa suomen kieltä lukiolaisille, mutta minä osaan kirjoittaa ja käyttää kieltä riittävällä tasolla. Osaan myös (omasta mielestäni ainakin) opettaa.

Tiedän, mitä näissä äidinkielen kokeissa tarvitaan ja vaaditaan. Kaikkein parasta ja liikuttavinta – samalla palauttavaa ja eheyttävää – tässä on se, että nämä oman poikani kaverit pyysivät itse minua. He tiesivät, että teen mieluusti tällaista ja kysyivät, josko auttaisin.

Sain näistä kolmesta Teams-preppauskerrasta niin paljon itselleni voimaa ja iloa, että hymyilin läpi ruuhkahuippujen.

Jännitin koepäivinä ja ristin käteni. Odotin kokeen julkistamista ja halusin kuulla, miten koe oli mennyt. Molemmat kokivat lukutaidon kokeen haastavaksi, mutta kirjoitustaidossa he olivat synnyttäneet yli 5500 merkkiä kuudestatuhannesta. Minua hymyilytti. ”Ne teidän mutsin neuvot kyl auttoi viittaamaan ja lisäämään merkkejä suorilla lainauksilla!” Minua itketti.

Perjantaina ovikello soi ja sain kukkia. Minua itketti jälleen. Molemmille äideille kirjoitin, etten tarvitse kiitosta enkä palkkiota, minulle riittää, että minä kelpaan opettamaan parikymppisiä nuoria miehiä.

Minua pyydetään ja minuun luotetaan.

Tässä viikossa tämä on ollut kaikkein kantavin voima. Kun mietinkin tätä asiaa, minua liikuttaa. Suurin toiveeni on, että nämä nuoret saavat onnistumisen kokemuksen kirjoituksistaan, että he saisivat kokemuksen siitä, että pitkä matka on tuottanut hienon ja varsin riittävän tuloksen.

Maaliskuun kolmas viikko ei onneksi synnyttänyt meille vauvoja, mutta sain ja saimme kokea valtavasti uusia alkuja. Tuotoksia, kokemuksia, ajatuksia. Kohtaamisia.

Tähän on tultu.

Minna