Ja se on hyvä.

Arki ei ole kummallista, erikoista, kovinkaan vaihtelevaa, suuria tunteita herättävää, saati auvoista. Arki on arkea. Arki on arkisia tilanteita ja kohtaamisia, työtä, kotia, perhettä, harrastusta, viikonlopun odottelua. Näinä poikkeuksillisina aikoina arki on elämän kannatteleva voima, elämänsuola ja punainen lanka. Arki on itselleni elämäni aakkosissa ehdoton ja todellinen ISO A. 

Nyt tasan vuoden jatkunut korona-aika on opettanut monenmoista niin itsestä kuin ympäröivistä (melko harvoista) ihmisistä.  Poikkeusaika on pakottanut tarkastelemaan asioita eri näkövinkkeleistä. Poikkeusaika on pakottanut sopeutumaan ja kestämään sellaista, johon ei aiemmin koskaan olisi ajatellut sopeutuvansa. Ja jota ei villeimmissä kuvitelmissakaan olisi voinut itsestään uskoa – sosiaalisten tilanteiden rajoittuminen perheen ja muutaman ystävän ulkoilutapaamiseen ei välttämättä olekaan suoraan helvetistä.

Kaikkein suurin ja tärkein havainto ja samalla elämäni opetus tämän vuoden aikana on ollut se, että arki on täynnä tavallisia asioita.

Sellaisia, joita ei kaikessa kiireessä ilman pysähtymistä ja sisäänpäin kääntymistä olisi edes huomannut. Pieniä mutta aivan valtavan ihania juttuja.

Olla ja ihmetellä perheen kanssa. Istua yhteisessä aamiais-lounas- ja päivällispöydässä. Keskustella päivän kulusta ja melko vähäisistä tapahtumista. Toivottaa hyvää työpäivää ja siirtyä neljä askelta eri suuntiin työpöydän äärelle.

On aikaa pohtia, huomioida ja – hieman kliseisesti – olla läsnä.

Valita yhteinen Netflix-sarja yhdeksänvuotiaan kanssa ja varata sille illan viimeinen tunti kahdeksasta yhdeksään. Katsomme Anna A lopussa -sarjaa yhdessä lapsen kanssa, ja siitä on tullut ihana rauhallinen iltarutiini. Parasta on, että me vanhemmat emme kurki tänä aikana kännykkää. Lapsikin on sen huomannut.

Kun ei ole kiire minnekään. Kun ei pääse minnekään eikä voi tavata juuri ketään, ympyrät ovat pienet ja arki melko kiireetöntä. Kiireettömyys luo tilaa uudenlaisille (omalla kohdallani aiempaa rauhallisemmille) ratkaisuille: voi leipoa sämpylöitä työpäivän päätteeksi, kuunnella äänikirjaa sohvalla, siivoilla keittiötä, kirjoittaa blogeja, piipahtaa lähimetsissä ja niin edelleen.

Työtä voi ja pitää tauottaa. Tämä havainto ja konkreettinen taukojen toteutus ovat tuoneet monesti hymyn huulille.

Koko ajan ei tarvitse tarpoa sata lasissa menemään!

Etätyö sopii minulle. Työ sujuu etänä. Siitä on tullut uusi normaali. Se on pakottanut pohtimaan uudenlaisia pedagogisia ratkaisuja, luovuutta on saanut käyttää. Etätyö on raivannut sijaa perheen yhteiselle ajalle, pidemmille ja palauttavimmille tauoille sekä hetken hengähdyksille. Se on siis lisännyt hyvinvointia.

Turku on kaunis ja kiva asuinkaupunki. Aurajokilenkit ja jokivarren ulkokahvit sekä oman pihan ympärijuoksut riittävät. Enempää ei oikeastaan edes tarvitse.

Lautapelit ovat ihan kivoja. Piirtäminenkin on ihan kivaa. Aika kuluu kuin siivillä. Kokeile vaikka!

Kotona voi olla ihan kivaa. Kotona voi olla. Kotona voi keitellä hyvää kahvia. Kotia voi laittaa, kukittaa, koristella, siivota… Kotitreenit ovat ihan kivoja. Oikeastaan paljon enemmän kuin ihan kivoja. En edes haikaile isoon kuntokeskukseen.

Autolla ajelukin on ihan kivaa. Voi napata take away -kahvit mukaansa ja ajella esimerkiksi Ruissaloon. Ihan tavallista mutta kuitenkin hetkellinen pyrähdys pois kotoa.

Kun viikot ovat toinen toistensa kaltaisia, arjessa pyöritään pienissä ympyröissä eikä koronatilanteeseen aivan lähiaikoina ole tiedossa helpotusta, olen joutunut kääntämään ajatukseni ja asenteeni tämän arjen mukaisiksi – ja yllätyksekseni olen siinä onnistunut.

Myönnän silti, että toinen puoli minusta haaveilee kesälomamatkasta Barcelonaan ja pitkälle aamuyöhön venyvästä karonkasta ison ystäväjoukon kesken.

Tällä hetkellä on kuitenkin vain tyydyttävä päässä velloviin unelmiin etelän auringosta ja rokotteen mukanaan tuomasta laumaimmuniteetista.

Tähän on tultu.

Minna