En voinut nimetä postausta edes viikon parhaiksi, vaikka postauksena se tuon kirjoitusteeman juttupaikan täyttääkin. On ollut vuoden raskain viikko. Uskallan väittää, että kaiken kaikkiaan tämän raskaammaksi loppuvuoden viikot eivät enää voi käydä.

Maanantaina olin ensimmäistä kertaa koko vuoden aikana sairauslomapäivällä, sillä sain akuuttiajan jänteen kiinnityskohtien tulehdusten eli entesiittien hoitoon juuri maanantaiksi. Ei riittänyt, että ne kiusasivat molemmissa jaloissa (jalkapöydät ja jalkapohjat ja varpaan koukistajajänteet), vaan oikea etusormikin päätti alkaa oireilla viime sunnuntaina. Maanantaiaamuna se oli niin turpea ja jähmeä ja kipeä, että tiesin jo ilman lääkärin tekemää tutkimusta ja ultraääntä, että entesiitti on siihenkin iskenyt. Ja niin oli.

Samalla lääkärireissulla kävin labrassa ottamassa vasta-ainekokeita ja perusverenkuvan alkavaa lääkehoitoa ajatellen. Ensi viikolla pitää ottaa pneumokokki- ja influenssarokotteet. Aivan liikaa tekemistä tällaisten asioiden parissa. Arjen touhut ja rytmit sotkeutuvat. En tykkää. En yhtään.

Maanantain ja tiistain välisenä yönä isoäitini menehtyi. Onneksemme olimme katsomassa neljätoistavuotiaan kanssa mummoa vielä lauantai-illalla. Saimme jättää hyvästit ja pitää kädestä. Kun suru-uutinen tavoitti minut, en ehtinyt surra, sillä minun oli oltava opetuksessa koko päivä, samoin viikon kaikki seuraavat päivät. Lähimmille kollegoille kerroin asian ja purin mieltäni hetki ennen opetuksen alkua, sitten tein vain työni. Illalla pysähdyin. Tai iltaisin. Mummon kuolema on minulle surullisinta ikinä. Ja vaikka suru on kunniavieras, se jäytää syvältä ja vie aivan valtavasti voimia.

Tämä marraskuun viikko on aina ja poikkeuksetta vuoden rankin (opettajan) työrintamalla korkeakoulussa: valmistuvia opiskelijoita on melkoisesti, opinnäytetyöt odottavat lukijaansa ja arvioijaansa, opintojaksotehtävät tarkastajaansa ja palautteen antajaansa, viimeisen opintojaksokerrat opettajaansa. Kalenterissa on vain harvoin tyhjää tilaa millekään ns. ylimääräiselle. Kädestä suuhun -viikko, sanoisin.

Kaiken kruunaa se, että opettajien lisäksi opiskelijat käyvät jonkinlaisilla kierroksilla. Omaan tekemiseen ja jaksamiseen, opintojaksotehtävien arviointeihin, tenttikysymyksiin tai -tuloksiin ja erityisesti ryhmiin ja ryhmätehtäviin ollaan tässä kohtaa vuodessa hyvin hyvin harvoin oikein tyytyväisiä (vaikka ne olisivat kaikkien kriteerien kanssa tarkasteltuina hyvätasoisia). Kotona on rankkaa, työssä on rankkaa ja opiskeluissa on rankkaa. Joka paikassa pitäisi jaksaa. Usein jaksamattomuus näkyy juuri opinnoissa ja kaikenlaisissa palautteissa. Sellaista se on. Ja saa ollakin.

Koska mieliala on ollut maassa ja kaiken kaikkiaan on ollut hektistä, jätin väliin tärkeän ystäväni syntymäpäiväkahvit ja perjantaiset pikkujoulut. Nyt en vaan kyennyt eikä kulkenut.

Sen sijaan treeni on kulkenut kivasti, mutta sinnekin itsensä saaminen on ollut työn ja tuskan takana ajoittain. Onneksi joka kerta kunnon kuntosali- tai cross training -setin jälkeen on mahtava olo! Kuntoilu ja liikkuminen kannattava aina.

Kotona olen ollut laiska ja saamaton, ruoanlaitto on ollut takkuista, siivoaminen on ollut vaivalloista, kirjojen lukeminen tai kuunteleminen ei ole ollut to do -listalla lainkaan, pyykit odottavat viikkaajaansa. Olen yrittänyt olla itselleni armollinen ja ajatellut, että näiden asioiden tekeminen ”huonosti” tai tekemättä jättäminen eivät ole niin kovin vakavia asioita…

Viikonloppuna pohdimme äitini kanssa hautajaisia, ja kun vain mietinkin mummon toivomaa musiikkia ja äitini valitsemaa sisääntulo- ja -arkun poiskantomusiikkia, pala nousee kurkkuuni – miten ihmeessä tulen selviytymään mummon hautajaisissa? Adagio ja Mun sydämeni tänne jää ovat soineet autossa, kotona ja korvanapeissa. Yritän siedättää itseäni. Eniten on koskettanut arkun kantajajärjestyksen näkeminen paperilla: minä joudun todistamaan, kun minulle tärkeimmät kantavat rakasta mummoa viimeiselle matkalle. Se se vasta koskettavaa onkin.

Tai se, kun neljätoistavuotias suree, ettei mummo enää ehtinyt viettää joulua, ettemme enää koskaan voi puhua mummolle tai ettei mummo ehtinyt nähdä häntä rippimekossa ensi kesänä. Voin kertoa, että tämä kaikki raapii sydämeni vereslihalle.

On ollut kamala viikko. Siinä kaikki.

Tähän on tultu.

Minna