Tähän on tultu

5.12.2025 minnis

Arki haltuun huumorilla ja seitsemällä toimivalla pelisäännöllä

On taas teiniperhe-toivepostauksen aika. Teinivuodet ja ruuhkavuodet (etenkin samanaikaisesti) ovat aivan oma ajanjaksonsa. Välillä tuntuu kuin kotona asuisi perusperheen sijasta pieni yhteisö, jossa jokaisella on omat touhunsa, aikataulunsa, tarpeensa ja mielenmaisemansa. Päivät täyttyvät työstä, koulusta, harrastuksista, kavereista, ruutuajasta, kiireestä ja kaikenlaisista arkikommelluksista.

Tämä tällainen arki ei kuitenkaan pyöri itsestään, joten jonkinlainen struktuuri siinä pitää olla. Me olemme vuosien saatossa ja kaikenlaista kokeilemalla löytäneet meille sopivat käytänteet, pelisäännöt ja rutiinit, jotka paitsi helpottavat arkea myös tuovat iloa vaiherikkaisiin viikkoihin – ainakin niinä päivinä, kun kaikki ovat saaneet nukkua, syödä, liikkua ja olla myös itsekseen riittävästi.

Arki haltuun huumorilla ja seitsemällä toimivalla pelisäännöllä

1. WhatsApp-ryhmä toimii nopean viestimisen kanavana

Meillä on perheen oma WhatsApp-ryhmä, jonne viestimme kaikille tärkeistä ja kaikkia koskevista asioista. Usein nämä eivät ole arjen kriittisiä kohtia vaan enemmänkin hassunhauskoja kuva- tai some-löytöjä, mutta hyödynnämme sitä myös aikataulujen ja yleisten ilmoitusten viestinnässä. Tällainen nopean viestimisen kanava vähentää väärinkäsityksiä ja helpottaa arjen koordinaatiota. Meillä on oikeastaan kaksikin WA-ryhmää: toinen on nykyiselle ydinperheelle, johon kuulumme me vanhemmat ja neljätoistavuotias, toinen on yli 18-vuotiaiden ryhmä. Sisällöt (ja kanavan tarkoitus) ovat tietenkin täysin erilaisia…

2. Ruokarytmi on pyhä (vaikka kaikki eivät olisi samaan aikaan kotona)

Yhteinen ruokahetki ei aina onnistu, mutta yksi lämmin ateria arkipäivässä onnistuu useimmiten. Ruokaa tehdään sen verran, että kuka tahansa voi ottaa annoksensa sopivaan aikaan. Jos ruoka on ehtinyt jäähtyä tai se on ehditty nostaa jääkaappiin, mikro toimii oikein kivasti. Usein ehdimme saman pöydän ääreen muutenkin kuin viikonloppuisin, ja se on minusta mukavaa!

3. Rauhallinen hetki päivässä kaikille takaa seesteisemmän yhteiselon

Vaikka olisimme miten extroverttejä ja hyvinkin sosiaalisia, tarvitsemme aikaa olla hiljaa ja itseksemme. Minulle riittävät usein työmatkakävelyt, niissä saan puhallella mennen tullen, mutta muille hiljainen ja rauhallinen oma aika toteutuu usein kotona. On ihana vetäytyä omaan tilaansa ilman kysymyksiä, vaatimuksia tai to do -listoja. Sen jälkeen jaksaa taas puuhastella perheen parissa.

4. Ruutuajat ovat hyvinvoinnin peruskivi

Meillä ei tarvitse taistella puhelimen käytöstä tai TV-ajoista. Olohuoneessamme ei ole televisiota, ja oma kännykkäni on hiljaisella joka päivä kello seitsemän jälkeen (illalla). Lisäksi käännän kännykän ylösalaisin, jotta en näe sen ruutua ja mahdollisia ilmoituksia ruudulla. Yritän siis omalla toiminnallani näyttää mallia muille… Neljätoistavuotiaalla on niin paljon muuta tekemistä ja säännöllinen harrastus, ettei puhelinaikaa ole liikaa. Ilman luureja ja jatkuvaa television tuijottelua tulee keksittyä muuta tekemistä ja juteltua toinen toistemme kanssa.

5. ”Jos tarvitset apua, sano se”

Teini-iässä avun pyytäminen tuntuu olevan yllättävän vaikeaa. Ja usein se tehdään ihan viimetipassa esimerkiksi läksyjen tai kokeeseen valmistautumisen suhteen. Siksi toistankin usein mantraa: ”Jos tarvitset apua, pyydä ajoissa, minä kyllä autan”. Ongelmat ovat pienempiä, kun ne sanotaan ääneen ajoissa. Usein riittävä apu tai tuki on jo se, että jompikumpi meistä vanhemmista vain pysähtyy/istuu viereen ja kysyy, mistä on kyse ja mistä aloittaisimme. Pian neljätoistavuotias onkin jo itse ratkaisun äärellä.

6. Jokainen tekee osansa

Koti ei ole hotelli, vaikka siellä siivoja silloin tällöin käykin. Pyykit eivät siirry pesukoneeseen itsekseen tai yhden perheenjäsenen viemänä, astioihin pätee sama totuus. Kotityöt on pakko jakaa, jotta kukaan ei ”rasitu” liikaa. Jokaisella meillä on omat kiireemme ja kuormituksemme, mutta jakamalla kotityötaakka usein helpottaa. Vanha totuus siitä, että kun jokainen siivoaa edes omat sotkunsa, ollaan jo pitkällä, pätee.

Kotityötehtävälistamme ei ole mitenkään pitkä ja yltiötiukka, enkä minä mitenkään erityisen vaativa esimerkiksi kodin siisteyden ja jatkuvan järjestyksen suhteen. Silloin kotitöiksi riittää vähempikin, ja perheessä tämä tiedetään.

7. Huumori pelastaa (melkein) kaiken

Kun väsyttää, kun työt ja läksyt kasaantuvat, kun menemisiä on paljon tai liikaa, tunnelma kotona kiristyy. Kokemuksen syvällä rintaäänellä totean, että silloin huumori on ihan paras ensiapu. Vitsit, yhteiset inside-läpät ja pienet ironiset tai sarkastisetkin kommentit keventävät kummasti ilmapiiriä. Hyvä motto on, että ”nauretaan, vaikka vähän väsyttää” – se kantaa pitkälle.

Tähän on tultu.

Minna

Avainsanat: arki, lapset, perhe, ruuhkavuodet, teini-ikäinen lapsi

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

2.12.2025 minnis

Suru vie voimat

Suru on yksi ihmiselämän väkevimmistä tunteista. Se tulee äkisti tai hiipii hiljaa, mutta lähes aina se muuttaa kokijaansa ja kantajaansa. Olen ajatellut, että suru on vain tunnetila – itkua, ikävää ja murheellisia ajatuksia. Isoäitini menehtyi viime viikolla, ja olen hoksannut, että suru on itse asiassa paljon enemmän. Se on vahva kokemus ja epämiellyttävä tunne, joka vaikuttaa sekä kehoon että mieleen. Suru vie voimia tavalla, jota en osaa selittää, en välttämättä tunnista enkä osaa kunnolla edes nimetä. Mutta voimia se vie.

Isoäitini on ollut minulle aina tärkeä ja rakas. Sain pitää hänet 48 vuotta. Se on pitkä aika, ja siitä pitää olla kiitollinen. Mummo sai elää hienon ja pitkän elämän. Ja minä ja lapseni saimme viimeiseen asti olla hänen lempi-ihmisiään. En unohda koskaan ”Minna-kultaseni” – tai ”Minna-pieni” -ilmaisuja. En lapsuuden kesiä enkä sitä, miten hän ja vaari ovat pyyteettä auttaneet minua ja meitä, olleet tukena arjessamme. Heille se on ollut etuoikeus, minulle yksi tärkeimmistä tukiverkostoistani.

Sitten keuhkokuume vei mummon.

Muistot satuttavat ja surettavat eniten. En enää koskaan jaa mitään mummon kanssa, en käy kylässä, en soita, emmekä vie neljätoistavuotiaan kanssa värityskuvia tai piirustuksia hänelle. Vaaria toki tapaamme ja muistamme piirustuksilla ja postikorteilla, mutta mummo on lopullisesti poissa.

Ensimmäiset vuorokaudet kuoleman jälkeen olivat epätodellisia: suretti mutta samalla olo oli helpottunut, sillä mummon ei enää tarvinnut kärsiä. Tiukat työpäivät opetusrupeamineen veivät mennessään, eikä aikaa suremiselle jäänyt. Olotila oli kummallinen. Kun vain mietinkin vaarin surua, lapsuuden muistojani tai äitini laatimaa arkun kantajien järjestystä, itkin. Pian joudun todistamaan näkyä, jossa minun tärkeimpäni kantavat isoäitiä viimeiselle matkalle.

”Mummojen kuolema surettaa ja pysäyttää, koska mummot”, kirjoitti eräs ystäväni minulle osanottoviestinsä yhteyteen sosiaalisessa mediassa. Ja niinhän se on. Mummoon on liittynyt kokemus ehdottomasta hyväksynnästä, rakkaudesta ja arkisesta tuesta. Mummon ja lapsenlapsen suhde on monesti lempeä, lämmin ja eri tavalla läheinen kuin suhteet omiin vanhempiin. Lisäksi mummon poismeno ei ole pelkästään yhden ihmisen menetys, vaan se katkaisee yhteyden menneisiin sukupolviin.

Suru väsyttää, koska se ei ole pelkästään psyykkinen kokemus. Se on myös biologinen prosessi. Keho reagoi menetykseen stressinä: hormonitasot muuttuvat, syke vaihtelee, hengitys muuttuu pinnalliseksi. Aivot käyvät ylikierroksilla, kun ne yrittävät ymmärtää ja jäsentää tapahtunutta. Tämä kaikki kuluttaa energiaa, ja siksi surun keskellä tuntuu, että pieninkin tehtävä vaatii kohtuuttoman paljon ponnistelua. Ja juuri siltä viimeinen viikko on tuntunut. Harvoin valitan minkäänlaista väsymystä, nyt olen tehnyt sitä liki koko viikon. Onneksi olen sentään hyvä yönukkuja. Vaikka se ei poistakaan tällaista kuormitus- ja suruväsymystä.

Suru tekee myös ajattelusta raskasta. LinkedInissä eräs seuraajani sanoitti tunne- tai olotilani täydellisesti omista lähtökohdistaan käsin: sitä on ikään kuin ”haljumpi versio itsestäni”. En tiedä, onko se juuri näkynyt tai kuulunut ulkopuoliselle, mutta se on tuntunut itseltä juuri siltä. Mikään ei kiinnosta, ei motivoi eikä nappaa, keskittyminen herpaantuu herkästi ja arkiset päätökset tuntuvat vaikeilta. Semmoista se on ollut. Aivot näyttävät käyttävän voimavaroja selviytymiseen ja tunnesäätelyyn, jolloin kaikenlaiselle muulle jää vähemmän kapasiteettia.

Omaan suruuni ja voimattomaan olotilaani liittyy usein ajatus siitä, että pitäisi jaksaa. Pitäisi olla vahva, hoitaa työt, olla hyvä vanhempi, puoliso ja ystävä, pitäisi jaksaa ottaa vastaan kaikenlaiset muiden marinat ja huokailut. Viime viikolla ”uskalsin” perua ystävän syntymäpäiväkahvit, enkä osallistunut työpaikan pikkujouluihin. En myöskään jaksanut panostaa kotihommiin enkä jaksanut katsella puolison kanssa minun mielestäni tylsäksi käynyttä sarjaa. Minusta tuntui, että tarvitsin enemmän kuntosalia, ulkoilmaa, yksinäisyyttä, hikilenkkiä, kotoilua, äänikirjaa, kirjoittelua, tyttären kanssa värittelyä, kivoja sarjoja…

Olen uskaltanut valita sellaisia pieniä tekoja, joista olen saanut virtaa. Aamuisin ja iltaisin olen sytyttänyt mummon muistolle kynttilän. Jos olen ollut etätöissä, kynttilä on palanut koko päivän. Se helpottaa suruani. Ja onneksi tiedän, että suru muuttaa muotoaan ajan myötä. Se ei välttämättä katoa kokonaan, mutta sen paino kevenee.

Tähän on tultu.

Minna

Kuvat: Canva

Avainsanat: elämä, ilmiöt, kuolema, ruuhkavuodet, suru

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään