Joulukortit yksinäisille vanhuksille ja muut viikon parhaat
Tämän viikon parhaisiin lukeutuivat monet arkiset touhut ja toiminnot, torstain hentoinen lumisade, kaksi isohkoa hankesaavutusta ja talvikauden ensimmäiset luistelut Kupittaan madolla. Joulukalenterikauden alkua ei sovi myöskään unohtaa viikon parhaita listatessa – itselläni on kolme sähköistä kalenteria, jotka saavat hymyn huulille aamukahvin lomassa.
Viikon ehdottomasti parhain ja liikuttavin tapaus liittyy kuitenkin hyväntekeväisyyteen: osallistuimme sekä Joulupuukeräykseen että Siskot ja Simot -joulukortti yksinäisille vanhuksille -tempaukseen. Molemmat saivat hyvälle mielelle ja pohtimaan joulun syvintä tarkoitusta ja olemusta. Kaiken kruunasi se, kun yhdeksänvuotias halusi kirjoittaa kortit. Vanhukset tulevat ilahtumaan, se on varma!
Auttaminen on ihmeellinen asia, sillä se tuottaa kahdensuuntaista hyvää mieltä, avun antajalle ja sen saajalle. Asiasta on tehty jopa tutkimuksia, ja tiedetään, että toiselle ilon tuottaminen tuottaa monenlaisia myönteisiä tunteita auttajassa tai esimerkiksi lahjan antajassa. Sama koskee sosiaalista tukea; ainut hyötyjä ei olekaan tuen saaja. Tutkimustulosten kohdalla on helppo nyökkäillä, omakohtaisestikin tämä pitää varsin hyvin paikkansa.
Yhdeksänvuotias pitää antamisesta ja kaikenlaisesta näpertelystä. Oman perheen joulukorttien askartelun lisäksi hän halusi kirjoittaa joulukortit yksinäisille vanhuksille. Keskustelimme puuhan lomassa aiheesta. Me hankimme kortit, kirjoitimme niihin lyhyet, omakeksimät joulurunot ja veimme palautuslaatikkoon.
Ilahduin kurkistaessani pahviseen keräyslaatikkoon, sillä se oli jo melkein täynnä kortteja. Moni ikääntynyt vastaanottaisi kivan jouluyllätyksen.
Ylioppilaskokelas sen sijaan vastaanotti joulukorttien kirjoittamisen aikoihin valmistautumiskirjeen Puolustusvoimilta – tammikuussa se olisi menoa. Pala nousi kurkkuuni ja koitin nieleskellä sitä alaspäin. Pikkusisko sanoi ääneen sen, minkä minä nielin: Ylioppilaskokelasta tulisi ikävä. Niin kova ikävä, että nyt jo itketti. Iltatoimista ei tahtonut tulla mitään. Rauhoittelin lasta, että isoveli on menossa Upinniemen remonttihommien vuoksi Pansioon ja on siten lähellä meitä. Ja jos nykykäytänteet jatkuvat, hän on lomilla niin pitkiä aikoja kerrallaan, että kolmasluokkalainen ehtii kyllästyä.
Minä alan olla kyllästynyt jatkuvaan pimeyteen. Ystäväni onneksi muistutti, että joulun jälkeen alkavat päivät jälleen pidentyä. Se herätti minussa hitusen toivoa. Yritin viikolla tauottaa kiireistä arkiviikkoa valoisan ajan lenkeillä ja onnistuinkin siinä hyvin. Illalla oli jollakin tavalla reippaampi olo, ja kynttilöillä sai (olevinaan) ihmeitä aikaan.
Viikonloppua kohden reipastuin. Perjantaina siivosin, tein treenin ja kaiken tämän päätteeksi ehdotin villisti kuopukselle, että lähtisimme Kupittaan madolle luistelemaan. Se taisi yltää viikon parhaaksi päätökseksi!
Lauantaina viivyttelin aamukahvilla ja keskityin kahden hengen kirjakerhomme uusimpaan kirjavalintaan. Nappiin meni, tiesin sen jo ensiriveiltä.
Sunnuntai oli virallinen joulunaloitus perheessämme: haimme kuusen! Kuusi on pienenpieni ja kaunis, ja yhdeksänvuotias halusi heti koristella sen kaikenlaisilla jouluhärpäkkeillä. Samalla asensimme jouluvaloköynnöksen terassin kaiteeseen ja keitimme glögit. Pienikin kuusi tuo kivasti valoa pimeisiin aamuihin, iltapäiviin ja iltoihin. Tunnelma on taattu.
Jouluun on enää 16 yötä.
Tähän on tultu.
