Sinä olet kaunis. Suloinen. Seesteinen. Tasapainoinen. Lapsellinen. Leikkisä. Taitava. Herkkä. Upea.
Sinä olet maailman ihanin.

Kehun sinua päivittäin. Kehun vain asioita, joista voin aidosti sinua kehua. Kehun tekemisisäsi, tuotoksiasi, toimintaasi ja ulkonäköäsi. Kehun ääneen ja ääneti. Suukotan, silitän ja katson ihaillen. Kiitän hyvistä teoista ja kannustan hyviin tekoihin – olet saanut paljon kehuja toisten huomioimisesta ja auttamisesta sekä rohkeudestasi puolustaa heikompia. Ne ovat upeita piirteitä, ja haluan, että tiedät sen.

Ne ovat oikeastaan elämää ajatellen paljon tärkeämpiä ominaisuuksia kuin matematiikan, suomen kielen tai kuvaamataidon osaaminen.

Olen saanut seurata kasvuasi yhdeksän vuotta. Olen pyrkinyt seisomaan tukevasti rinnalla ja ohjaamaan oikeaan suuntaan. Olen kuitenkin, näin vanhemmiten ja kaksi poikalasta jo kasvattaneena, antanut sinulle tilaa olla ja luovia, selviytyä itsenäisesti. En aina kerro, kuinka kaikki tapahtuu enkä korjaa mahdollisia pieniä kömmähdyksiä tai läksyvirheitä – virheistäänkin voi oppia! Oikeastaan toivon, että opit. Mallioppimisen lisäksi virheistä ja kantapään kautta oppimisesta voi ammentaa elämässään kaikkein eniten.

Me isäsi kanssa annamme jonkinlaisen mallin äitinä, isänä ja vanhempana olemisesta, perhe-elämästä, hankalista tilanteista selviytymisestä sekä ihmisyydestä: kohtaamisista, vuorovaikutuksesta ja tunnesäätelystä. Erityisen iloinen olen, jos pystyt ammentamaan tästä kokonaisuudesta sen itsellesi parhaan paketin, elämisen ja toimintasi perustan, ja opit ilmaisemaan tunteitasi laidasta laitaan – kaikki tunteet ovat sallittuja!

En ole mitenkään esimerkillinen äiti, mutta peiliin katsomisen jalon taidon (ja sämpylöiden leipomisen) osaan. Tiedän, milloin on itsetutkiskelun paikka, tiedän, milloin pitää kurkistaa peiliin ja muistutella siitä, että kaikki lähtee itsestä. Osaan katsoa peiliin myös toisella tavalla. Tavalla, jonka olen oppinut vasta aikuisena. Osaan hymyillä peilille. Osaan nähdä itseni kauniina, kivannäköisenä, reippaana ja ihan tarpeeksi ihanana. Ainakin suurimman osan ajasta.

Osaan kehua itseäni itsekseni ja ääneen sinun kuullen. Teen sen tietoisesti. En ole täydellinen tai virheetön, olen luonnollinen. Tavallinen. Ja sellaisena varsin riittävä.

Eräänä iltana katselin sinua. Irvistelit ja elehdit peilin ääressä. Hymyilit. Keimailit. Vaihdoit vaatteita, laitoit huulikiiltoa, teit kampauksia. Ihailit itseäsi. Näky oli ihmeellinen ja pysäyttävä. Herkistyin. Tulin luoksesi, halasin ja kuiskasin korvaasi, ettet koskaan unohtaisi tuota taitoa. Taitoa nähdä itseäsi ihastuttavana, kauniina, ihmeellisenä. Sillä sitä sinä olet.

Haluan, että vielä teini-iässäkin hyväksyt itsesi, kurkistat peiliin ja hymyilet. Haluan, että ihailet itseäsi, hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet. Kun hymyilet itsellesi ja pidät itseäsi upeana, pönkität itsetuntoasi. Samalla vahvistat pärjäämistäsi sosiaalisissa kontakteissa, esiintymistilanteissa ja ystäväryhmissä.

Uskalla äitisi tavoin olla myös erilainen – se on supervoima, ja persoonalliset piirteesi tekevät juuri sinusta huipputyypin.

Toivon, että säilytät positiivisen asenteesi ja iloisen perusilmeesi. Toivon, että vastoinkäymiset on tehty voitettavaksi ja uskallat aina olla oma itsesi. Ettei vertaispaine veisi sinua mukanaan mihinkään älyttömään. Että saisit kulkea hypellen koulumatkat vielä vähän isompanakin, että jaksaisit kertoa minulle kuulumiset ja käyttäisit uskomatonta luovuuttasi ja mielikuvitustasi vielä vanhempanakin.

Erityisesti toivon, että uskoisit aina itseesi.

Tähän on tultu.

Äiti

P.S. Olen aiemmin kirjoittanut kirjeen myös esikoiselle. Pääset lukemaan sen tästä.