Viikon parhaat: vapaa viikonloppu, vesiväritaiteilu ja karonkkakutsut
Tämän viikon parhaimpiin lukeutuvat ehdottomasti perheen arkiset yhteiset hetket, kahdenkeskisen lapsivapaan viikonlopun viettäminen miehen kanssa, karonkkakutsujen valmistuminen ja Unelmien työpäivä -tilaisuuden tiiseriblogin valmistuminen – kenen vastuulla työhyvinvointi onkaan?
Viikko alkoi vauhdikkaasti, mutta onneksi maanantait ovat itselleni kulta-aikaa: sain vastattua viikonlopun sähköposteihin aamukahvilla, työstettyä hankeasioita ja pidettyä hops- ja ohjauskeskusteluja. Tein aamulla happilenkin ja jaksoin sen voimalla pitkälle iltapäivään. Aurajokivarsilenkillä mieli lepää – ainakin aurinkoisina syysaamuina.
Koko alkuviikko sujui työntäyteisissä merkeissä, mutta iltapäivät ja illat pyhitin itselleni, kodille ja perheelle. Tietoisesti.
Olen huomannut, että kun merkitsee tauot ja happihyppelyt, kahvit ja lounaat kalenteriin ja tekee tietoiset päätökset kaikista vapaista hetkistä, saa oikeasti pidettyä taukoja työstä. Iltapäivisin en enää avaa sähköposteja enkä tavallisesti vastaa mihinkään työasiaan kenellekään. Näin säästän itseäni ja saan tehdä mukavia, rentouttavia asioita.
Tällä viikolla niitä ovat olleet isoäitini 90-vuotisjuhlaillallisen suunnittelu – koronan raameissa toki! – paikkakorttien tekeminen ja pöytäkuikkien suunnittelu ja tilaus. Kahdeksanvuotias on tehnyt omaa lahjaansa, minä nykerrellyt omiani. Ylioppilaskokelaskin on liittynyt seuraan ja tarttunut pensseliin. Liikutuin miltei kyyneliin, kun katselin, miten isoveli ja pikkusisko maalailivat yhdessä vesiväreillä.
Yhdessä tekemisellä on ihmeellinen voima. Kun yksi alkaa maalata vesiväreillä, liittyy seuraan usein toinen, sitten kolmas ja lopulta juuri oikeanlaisista siveltimistä on pula – kaikki haluavat tehdä samoin kuin se ensimmäinen, joka maalasi paikkakortteja.
Minä siirryin hellan ääreen ja katselin sisarusten maalauspuuhia. Ylioppilaskokelas lopetti ensimmäisenä, mutta palasi vielä uudestaan taitelun pariin. He maalasivat hedelmiä. Omenia, päärynöitä, sitruunoita ja yhden luumun. Luumun, josta lopulta saatiin aikaiseksi riita. Kolmasluokkalainen ei ollut koskaan nähnyt niin tummaa, miltei ruskeaa luumua, kun taas 19-vuotiaan mielestä kypsä luumu ei voi taittaa pinkkiin. Oltiin olennaisen äärellä.
Olennaista on myös viettää aikaa kahden kesken. Aikuisten kesken. Puolison kanssa.
Ensin meillä piti olla kahdet rapujuhlat, joista molemmat lopulta peruttiin. Sitten ajattelimme lähteä Helsinkiin, mutta lopulta päädyimme kotikaupungin anteihin, iltapukusovitukseen ja esikoisen pesukoneen asennukseen. Illalla kävimme ystävien kanssa syömässä. Oli mukavaa ja rentouttavaa!
Tunsin itseni iloiseksi ja rentoutuneeksi myös, kun sain vihdoin karonkkakutsut teetettyä ja painoon. Tätä ennen minun piti karsia osallistujia (se ei ollut helppoa!) ja pohtia, miten tilaisuus saataisiin järjestettyä turvallisesti. Nyt näyttää vahvasti siltä, että se saadaan järjestettyä. Ja siitä olen erityisen onnellinen. Toukokuinen väitöstilaisuus saa jatkoa ja koko homma tulee päätökseensä.
Ensi viikolla on vuorossa postitusurakka.
Tähän on tultu.
Minna
