Syyskuu on nyt lokakuu, ja kohta on syntymäpäiväni. Ihan vielä ei tule täyteen tasavuosia, muttei siihenkään pitkä matka enää ole. Kulunut viikko oli työntäyteinen, eniten iloitsin saamastani positiivisesta palautteesta ja siitä, että saimme kirjoittajakollegoiden kanssa lähetettyä yhden tutkimusartikkelimme vihdoin vertaisarvioituun lehteen. Voittajafiilis!
Viikko on ollut ”olemukseltaan” selkeästi syksyinen, mutta onneksi utuiset aamut ja kuulaat illat ovat olleet erityisen kuvattavia. Päätinkin koota viikon parhaat tällä viikolla kuvina.
Syksyisen viikon parhaat kuvina
Maanantaina tapasin pitkästä aikaa hyvän ystäväni, joka oli palannut lomareissulta. Lenkkeilimme upeassa syyskuun illassa ja päivitimme kuulumisia liki puolitoista tuntia. Molemmat totesimme, että vaikka oli kaunista ja vielä valoisaakin, loppulenkistä meille alkoi tulla vilu etenkin niskaan ja käsiin. Emme olleet varustautuneet käsinein tai kaulahuivein. Syytä olisi ollut.Maanantain iltalenkillä nappasin kuvan myös Aurajoen toiselta puolen. En väsy näihin maisemiin ikinä. Tästä kuvasta näkyy rakenteilla oleva Fuuga-musiikkitalo, josta aiemmin ajattelin, että se on turhake ja turhan isokin Kaupungin teatterin viereen, mutta nykyään, kun Fuuga alkaa näyttää Fuugalta, alan tykästyä siihen. Oikeastaan se komistaa rantaa, ja näkyyhän se virastotalokin vielä teatterin ja Fuugan lomasta… Eräänä aamuna, juuri ennen kuin lähdin ovesta lenkkeillen töihin, huomasin maisemaikkunan näkymän. Miten upea ja kivasti usvainen aamu olikaan! Sumu hälveni nopeasti, kun lähdin kävelemään, ja päivällä paistoi aurinko. Saan valtavasti virtaa työmatkalenkeistä, samalla saan ajatukseni järjesteltyä ja takaisin tullessa pään tyhjäksi työasioista ennen kotiin paluuta. Kätevää. Parasta. Välillä kyllästyn maisemiin (kuljeskelen aina samaa reittiä), mutta silloin tartun puhelimeen ja soitan jollekulle, jolloin tylsyys unohtuu hetkessä. Usein soittelen siis ystävälle työpäivän päätteeksi, joskus myös aamulla ennen työpäivän alkua.Loppuviikon aamut olivat koleita, suorastaan kylmiä. Mutta kauniita. Tämän kuvan nappasin Kupittaalta, kun saavuin kampukselle. Arvuuttelin mielessäni, koskahan ensilumi tänä vuonna sataa. Jotenkin minulle tuli tunne siitä, että se tapahtuu marraskuun alkupäivinä.Kas, kas, sitä ollaan taas Aurajokivarressa! Lauantaina vein neljätoistavuotiaan yleisurhielutreeniin ja suuntasin itse puolentoista tunnin lenkile ja viikonloppukukkia hakemaan (perinteiseen tapaani). Päätin kävellä Tuomaan sillan kautta, ja kuva onkin sillalta kaupunkiin päin kävelyreitiltä. Hassua, mutta minusta reitti on hieman pelottava. Mietin näin joka kerta, kun siellä suunnalla kävelen. Lauantaina sää oli kummallinen: ensin paistoi, sitten meni pilveen, oli ihmeellisen kosteaa, sitten alkoikin sataa. Iltapäivällä sade lakkasi. Lauantai-illalla piipahdimme kummitytön perheen luona leikkimässä ja kahvittelemassa. Niin, ja taputtamassa, kun tyttö oli oppinut otamaan muutamia askeleita. Miten aika kuluukaan niin nopeasti…vasta hän syntyi.Piipahdimme sunnuntaina katsomassa isoäitiäni hoivapaikassa. Kyllä, hän on edelleen siellä ja odottaa ympärivuorokautista paikkaa toisesta laitoksesta. Ympäristö on (edelleen ja aina) ankea ja suorastaan surullinen. Onneksi mummo oli virkeä, istuskelimme neljätoistavuotiaan kanssa hänen seuranaan ja juttelimme kaikenlaista. Veimme mummolle uuden hienon piirustuksenkin seinälle, mutta en tajunnut ottaa siitä kuvaa. Muistelimme mummon kanssa, miten olimme joskus käyneet yhdessä sienimetsässä, siitä tarinamme eteni neljätoistavuotiaan suunnistustuntiin. Hän oli löytänyt lähimetsästä suppilovahveroita melkoisesti, muttei niitä suunnistuksen lomassa poiminut. Päätimmekin sitten (mummon kehotuksesta) sunnuntai-iltapäivällä ruoan jälkeen lähteä metsään. Sienestämään. Saappaat jalkaan ja vettä pitävä takki niskaan ja ei muuta kuin menoksi! Sataa tihutti vettä, mutta se ei meitä haitannut. Oli raikasta ja mukavaa.…ja mitä me löysimmekään: suppilovahveroita pienen pussillisen. Meillä oli kahdeksan litran pussukka mukanamme, mutta löysimme sieniä lopulta arvioilta noin litran. Neljätoistavuotiaan koulupäivän suunnistuksen aikana löytämät suppikset oli poimittu, mutta jollakin ihmeen vainulla me löysimme lähimaastosta lisää sieniä. Nyt voin näyttää mummolle kuvan metsäreissusta ja saalistamme. Kaiken kaikkiaan metsikössä vierähti puolitoista tuntia, ihan ohi mennen. Olipa viihdyttävää ajankulua. Suosittelen.
Hetki sitten kirjoitin asioista, joita en tajua. Usein me ihmiset keskitymme siihen, mikä on huonosti, mikä harmittaa ja mitkä kaikki ympärillä ärsyttää. Päätinkin kirjoittaa asioista, jotka tuottavat iloa juuri nyt tai ovat tuottaneet iloa syksyn ajan. Niitä on melko paljon.
Iloisia asioita
Syyskuu on ollut leuto ja lämmin. Osin kesäinenkin. Kesästä syksyyn siirtymäahdistus ei ole tuntunut yhtä raskaalta kuin niinä vuosina, jolloin syyskuu on ollut sadetta, tuulta ja tuiverrusta. Tänä vuonna kesävaatteita on voinut käyttää vielä syyskuun viimeisillä viikoilla. Hiukan tuunattuna toki…
Syksy on ollut tuottoisa. Työasiat lutviutuvat suunnitellusti, hommat etenevät eikä hieman pidennetty kesäloma ole juurikana verottanut tekemistä tai tekemisen tahtia. Vaikka syksy on opetusalalla kiireinen, ei mitään aivan hirveää hässäkkää ole ollut. Vaikka hässäkkää onkin usein.
Olen löytynyt mieltä lämmittävän ja erityisen palauttavan sarjan Areenasta: Suuri ompelukisa. Aijaijai. Keramiikkakisastakin tykkäsin, mutta jokin tässä ompeluohjelmassa on jotakin aivan valloittavaa. Oikea hyvänmielen juttu.
Olen (tai olemme perheenä) löytänyt toisenkin kivan sarjan, Pirunpelin Katsomosta. Seuraamme sitä koko perheen voimin, ja meillä jokaisella on jo oma suosikkimme. Nautin erityisesti siitä, että jotakin yllättävää voi tapahtua koska tahansa.
Sain erinomaista palautetta opiskelijoilta ja kollegoiltani, ja ne toimitettiin minulle sähköpostitse. Ilahduin ja liikutuin. Ehkä kaikkein ihanin palaute oli tämä: ”Ehkä kaikkien aikojen opettaja ikinä. Olen monessa kouluttautunut ja monenlaisiin opettajiin törmännyt vuosien varrella, mutta en koskaan Minnan kaltaiseen.” Positiivinen palaute kannattelee aivan ihmeellisellä voimalla.
Saan nykyään neljätoistavuotiaan nauramaan usein ja ääneen. Olen sanonutkin hänelle, että kylläpä minä olen hauska tyyppi – sekin naurattaa häntä. Äidin tyttö. Tyhjännaurajia molemmat.
Jatkankin heti äskeisestä. Tyhjännauraminen on vapauttavaa. Se tuo iloa, energiaa ja vapauttavan tunteen. Sanoisin, että nauru on arjen supervoima.
Superia on myös se, että olen löytänyt kirppareilta alkusyksyn aikana pari neuletakkia ja tyttärelle paitoja ja toppeja.
Iloa arkeen on tuonut myös hieman yli vuoden ikäinen kummityttömme. Sisälläni läikähti kivasti, kun viimeksi tapasimme heitä: kun tulimme paikalle, hän katseli minua, puolisoani ja neljätoistavuotiasta ja alkoi hykerrellä spontaanisti käsillään samalla huiskien. Ihanan iloinen vastaanotto.
