Minulta toivotaan usein postauksia, jotka liittyvät opettajan työhöni ja itseeni ikuisena opiskelijana. Yksi kohdennettu toive on ollut aikuisoppimisen tematiikka – miten voi säilyttää oppimisen ilon aikuisena? Vastaan toiveeseen nyt sekä opettajan että aikuisena opiskelevan näkökulmista.

Toivepostaus: Miten säilyttää oppimisen ilo aikuisena?

Lapsena ja nuorena mieli on täynnä kysymyksiä: miksi taivas on sininen, miten autot liikkuvat tai miksi sateenkaaressa on useita värejä? Pulpettien takana pohdintaan, miksi matematiikassa ratkaistaan juuri tiettyjä tehtäviä, miten historia vaikuttaa nykymaailmaan tai miten kemian kokeet ja ilmiöt liittyvät jokapäiväiseen elämään. Yleisesti ihmetellään, miten opittua voi koskaan hyödyntää ”oikeassa elämässä”.

Etenkin lapsuudessa uteliaisuus ohjaa tutkimaan, kokeilemaan ja oppimaan luonnostaan, ja jokainen uusi oivallus tuo mukanaan riemun. Aikuisena moni kuitenkin huomaa, että kysymysten tilalle on tullut tottumuksia, kiirettä ja suorittamista. Opiskelussa keskitytäänkin siihen, mitä täytyy tehdä, miten täytyy tehdä ja millä tavoin voi saavuttaa hyvän tuloksen. Tekoäly on kaivettu esiin ratkaisemaan tilanteita, joista selviäisi itse ja joista itse tekemällä voisi oppia valtavasti. Osaamisesta on tullut eräänlainen pakollinen suorite, eikä oppija enää keskity siihen, mikä oikeasti innostaa ja sytyttää uteliaisuuden kipinän ja opettaa.

Tämän olen havainnut erityisesti omassa työssäni. Aikuisopiskelijan työ, arki ja ruuhkavuosivelvollisuudet vievät aikaa, ja opiskelun tuoksinassa unohtuu helposti, että oppiminen voi olla myös iloista, leikkisää ja palkitsevaa. Siitä huolimatta, ettei kaikkea suorittaisi kiitettävällä tasolla, voi oppia. Hieman kliseisesti opettajana totean, että arvosanan ei tule olla opiskelun tärkein asia, vaan kannattaa keskittyä matkaan. Oppimisprosessiin.

Sanoisin, että aikuisoppimisen keskiössä onkin uteliaisuus ja halu oppia. Kun päästää uteliaisuutensa valloilleen (ja esimerkiksi unohtaa jatkuvan tekoälyyn turvautumisen), voi saavuttaa onnistumisen kokemuksia. Aivot rakastavat oppimista, eikä siinä useinkaan ole kyse siitä, kuinka nopeasti tai täydellisesti oppii, vaan siitä, että antaa itselleen luvan ihmetellä ja kokeilla uutta. Oppiminen ei ole vain tietojen ja taitojen kertymistä, se on myös oivalluksia ja ahaa-elämyksiä, jotka avaavat uusia näkökulmia ja saavat mielen innostumaan aiheesta, tehtävistä ja tekemisestä.

Jatkuvasta, elinikäisestä oppimisesta nauttivana olen huomannut, että aikuisena oppimisen ilo syntyy usein siitä, että saa yhdistää uutta tietoa omaan elämäänsä ja kokemuksiinsa, nähdä yhteyksiä ja ymmärtää syitä asioiden takana. Tämä taas vahvistaa sisäistä motivaatiota, tukee itseohjautuvaa oppimista ja luo aivoille palkitsevan onnistumisen tunteen, joka on keskeinen tekijä pitkäjänteisessä oppimisessa.

Aikuisten oppimisen prosessissa korostuu myös kyky sietää epävarmuutta ja käsitellä virheitä rakentavasti. Epäonnistumiset eivät ole esteitä, vaan ne tarjoavat mahdollisuuden reflektioon, syvempään ymmärrykseen ja uudenlaisten ratkaisujen löytämiseen. Väitöskirjaohjaajani sanoi minulle joskus tutkimustyön tunneviidakon keskellä, että ”kun ei pelkää virheitä, oppiminen tehostuu”. Se on jäänyt mieleeni, ja viljelen sitä säännöllisesti omille opiskelijoilleni.

Uskallankin väittää, että lopulta kyse on asenteesta: rohkeudesta astua oppijan saappaisiin, sallia epävarmuus ja antaa uteliaisuuden johdattaa. Kyse on myös oikeiden olosuhteiden luomisesta, siitä, että annamme itsellemme tilaa ihmetellä ja kokeilla. Opiskelijalle sanoisin, että opinnoille on annettava riittävästi aikaa, jotta oppiminen on mahdollista – vasemmalla kädellä kaiken kiireen ja arjen keskellä systemaattinen opiskelu ei kannata. Kun oppimiselle luodaan edellytykset, se muuttuu suunnitelmalliseksi, merkitykselliseksi ja palkitsevaksi toiminnaksi.

Tähän on tultu.

Minna

Kuvat: Arto Arvilahti