Iloisia asioita
Hetki sitten kirjoitin asioista, joita en tajua. Usein me ihmiset keskitymme siihen, mikä on huonosti, mikä harmittaa ja mitkä kaikki ympärillä ärsyttää. Päätinkin kirjoittaa asioista, jotka tuottavat iloa juuri nyt tai ovat tuottaneet iloa syksyn ajan. Niitä on melko paljon.
Iloisia asioita
Syyskuu on ollut leuto ja lämmin. Osin kesäinenkin. Kesästä syksyyn siirtymäahdistus ei ole tuntunut yhtä raskaalta kuin niinä vuosina, jolloin syyskuu on ollut sadetta, tuulta ja tuiverrusta. Tänä vuonna kesävaatteita on voinut käyttää vielä syyskuun viimeisillä viikoilla. Hiukan tuunattuna toki…
Syksy on ollut tuottoisa. Työasiat lutviutuvat suunnitellusti, hommat etenevät eikä hieman pidennetty kesäloma ole juurikana verottanut tekemistä tai tekemisen tahtia. Vaikka syksy on opetusalalla kiireinen, ei mitään aivan hirveää hässäkkää ole ollut. Vaikka hässäkkää onkin usein.
Olen löytynyt mieltä lämmittävän ja erityisen palauttavan sarjan Areenasta: Suuri ompelukisa. Aijaijai. Keramiikkakisastakin tykkäsin, mutta jokin tässä ompeluohjelmassa on jotakin aivan valloittavaa. Oikea hyvänmielen juttu.
Olen (tai olemme perheenä) löytänyt toisenkin kivan sarjan, Pirunpelin Katsomosta. Seuraamme sitä koko perheen voimin, ja meillä jokaisella on jo oma suosikkimme. Nautin erityisesti siitä, että jotakin yllättävää voi tapahtua koska tahansa.
Sain erinomaista palautetta opiskelijoilta ja kollegoiltani, ja ne toimitettiin minulle sähköpostitse. Ilahduin ja liikutuin. Ehkä kaikkein ihanin palaute oli tämä: ”Ehkä kaikkien aikojen opettaja ikinä. Olen monessa kouluttautunut ja monenlaisiin opettajiin törmännyt vuosien varrella, mutta en koskaan Minnan kaltaiseen.” Positiivinen palaute kannattelee aivan ihmeellisellä voimalla.
Saan nykyään neljätoistavuotiaan nauramaan usein ja ääneen. Olen sanonutkin hänelle, että kylläpä minä olen hauska tyyppi – sekin naurattaa häntä. Äidin tyttö. Tyhjännaurajia molemmat.
Jatkankin heti äskeisestä. Tyhjännauraminen on vapauttavaa. Se tuo iloa, energiaa ja vapauttavan tunteen. Sanoisin, että nauru on arjen supervoima.
Superia on myös se, että olen löytänyt kirppareilta alkusyksyn aikana pari neuletakkia ja tyttärelle paitoja ja toppeja.
Iloa arkeen on tuonut myös hieman yli vuoden ikäinen kummityttömme. Sisälläni läikähti kivasti, kun viimeksi tapasimme heitä: kun tulimme paikalle, hän katseli minua, puolisoani ja neljätoistavuotiasta ja alkoi hykerrellä spontaanisti käsillään samalla huiskien. Ihanan iloinen vastaanotto.
Tähän on tultu.
Minna
