On aika heittää kesälomaviitta yltään ja aloittaa syksyn työrupeama. Se tuntuu kolmen lomakuukauden jälkeen paitsi oudolta myös kutkuttavalta ja mukavalta, uudelta alulta. Ja minähän tunnetusti pidän uudesta, uusista aluista ja kaikenlaisesta aloituksista. On siis ihan jees tai oikeastaan enemmänkin kuin ihan jees palata työpöydän äärelle. Sitä ennen kuitenkin kuluneen viikon parhaat -koonti.
Tähän on tultu.
Minna
Pitkän kesälomani aikana olen ehtinyt pohtia monenlaisia tärkeitä asioita. Olen mietiskellyt niitä itsekseni ja keskustellut niistä ystävieni kanssa pururadoilla, Aurajokivarressa ja monenlaisissa kahvipöydissä. Yksi pohtimistani asioista on keskeneräisyys ja etenkin keskeneräisyyden sietäminen. Uskallan väittää, että häpeän sietämisen ohella tämä on yksi merkittävimmistä elämää eteenpäin vievistä voimista ja yksi tärkeimmistä mielenrauhan (ja samalla hyvinvoinnin) elementeistä.
En ole ajatusteni ja väittämieni kanssa yksin: peruspsykologian mukaan ja positiivisen psykologian näkökulmasta hyvä ja mielekäs elämä ei ole täydellistä elämää, vaan elämää, jossa on merkitystä, yhteyksiä ja kykyä nauttia hetkestä. Mielekkyys syntyykin enemmänkin prosessista, ei pelkästään lopputuloksesta. Kliseisesti matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Kaiken kruunaa se, että täydellisyyden tavoittelu sekä kaiken valmiiksi saamisen pakko ovat yhteydessä lisääntyneeseen ahdistukseen ja uupumukseen. Tutkimusten mukaan perfektionismi on yksi masennuksen riskitekijöistä.
Resilienssi, kyky palautua ja sopeutua muutoksiin, taas on yksi arjen tärkeimmistä selviytymiskeinoista. Keskeneräisyyden hyväksyminen on osa tätä taitoa. Kun hyväksyy, ettei kaikkea voi hallita, vapautuu energiaa niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa.
Olemme ystävieni kanssa kesäkeskusteluissamme tulleet siihen tulokseen, että jos elämä olisi täydellinen suoritus, se olisi ehkä näyttävä mutta samalla myös melkoisen tylsä. Arjessa kun mikään ei ole koskaan valmista: tiskit odottavat, pinot ja kasat kasvavat, sähköpostit täyttävät postilaatikon ja itsensä kehittäminen on loputon työmaa. Tähän tarvitaan paitsi resilienssiä ja joustavaa mieltä myös keskeneräisyyden sietämistä.
Koska aihe kiehtoo minua, selvitin hieman keskeneräisyyden sietämisen dilemmaa. Psykologiassa kerrotaan, että ihmisellä on luontainen taipumus hakea kognitiivista sulkeumaa (cognitive closure) eli halua ratkaista asiat, jotta mieli saa rauhan. Tämä liittyy aivojemme tapaan säästää energiaa ja siihen, että meillä on tarve poistaa epäselvyyttä ja päästä lopulliseen ratkaisuun mahdollisimman nopeasti. Selkeät lopputulokset ovat vähemmän kuormittavia kuin avoinna olevat prosessit. Ihan loogista: kun jokin on kesken, se jää helposti mielen taustaprosessiksi ja kuluttaa aivan huomaamatta voimia.
Kognitiivisen sulkeuman ilmiö on sukua Zeigarnik-efektille: ihmiset muistavat keskeneräiset tehtävät paremmin kuin valmiit. Toisin sanoen, keskeneräisyys pysyy mielen etualalla, ja juuri siksi se voi tuntua taakalta.
Vissi totuus on, että keskeneräisyys on kaikkialla eikä mikään ole valmista. Ja juuri siksi keskeneräisyyden sietäminen on tärkeää. Muuten elämä on yhtä odottamista: “Sitten kun olen saanut tämän ja tämän valmiiksi ja viimeistellyt vielä tämän, voin tehdä jotain mukavaa tai rentoutua.” Aina tulee uusi vaihe, uusi projekti, uusi “tämäkin pitää vielä hoitaa” -listan kohta. Pohdimme ystävieni kanssa tapoja keskeneräisyyden sietämiseen. Tässä jaan niistä kolme omasta mielestäni oivallisinta.
Tähän on tultu.
Minna
